Ulkona sataa ja on koleaa, vaikkakin kolea sadepäivä istuskellen Tukholmassa tuntuu lähestulkoon runolliselta.
Sen olen huomannut tässä viimeisen parin kuukauden ajan, että se miten koen itseni on valitettavan paljon riippuvainen siitä miten koen muiden kokevan minut. Banaali lause, tiedän. Mutta nyt sen on nähnyt ihan käytännössä! Viime vuonna istuskelin koulun bänditunneilla, ja voin ilman tunnontuskia sanoa että opettaja ei tuntunut sietävän minua. Hän tuskin itse ajatteli sitä henkilökohtaisella tasolla, kuvitteli varmaankin vain olevansa opettaja joka sanoo asioita suoraan, tai että hänellä on vähän rankempi huumorintaju. Oloni oli huono, tunsin itseni kömpelöksi, osaamattomaksi, vaikka teimme asioita joita olin tehnyt jo konservatorioaikana ilman mitään ongelmia ja vallan mukavasti.
Nyt täällä Tukholmassa minut heitettiin ensemble-tunnille jonka aiheena on melko vaativat instrumentaalijazz-kappaleet, joiden tahtilajit ovat vallan eksoottisia. Bossanovan laulaminen 7/4 -tahtilajissa on ällistyttävän vaikeata puuhaa! Yleensä nostaisin kädet suosiolla pystyyn, en vain kykene tälläiseen. Erityten jos opettajana olisi viime vuoden kaltainen alistava pedagogi. Onneksi asia ei todellakaan ole niin. Tämän ensemblen opettaja osaa asiansa, ja kannustaa eteenpäin. Ei hän ole makeileva, hän ei kehu jos ei osaa. Mutta hän ei myöskään kettuile ja naljaile jos näin on. Hyvästä yrityksestä palkitaan, tyhmiä kysymyksiä saa ja pitää voida kysyä, ja erilaiset tavat ajatella sallitaan. Vaikka aihealue on täysin vierasta minulle, niin en tunne oloani idiootiksi kun yritän tehdä jotain.
Sikäli hassua, että kun olen tästä aiheesta kirjoitellut parin Suomessa asuvan koulukaverin kanssa, niin suomalaisten kavereitten reaktiot ovat olleet tismalleen samanlaisia: "Njaa, en mä nyt tiiä, kehittyykö siinä oikeastaan jos ei saa kritiikkiä ja potkita persuksille? En mä tiedä toimiiko tuollainen pehmeä ote oikeasti". Yritä siinä sitten naama punaisena selittää, että kritiikkiä ja kannustusta saadaan, mutta hyvällä tavalla. Samaan aikaan toisaalla olen jutellut parin suomalaisen koulukaverin kanssa jotka ovat vaihdossa samaan aikaan, ja hekin ovat hoksanneet saman ilmiön. Opetus keskittyy olennaisiin asioihin, kuunnellaan oikeasti sitä musiikkia sen sijaan että keskityttäisiin naljailemaan ja vertailemaan ihmisten viettämiä aikoja harjoituskopissa.
Olen todella tyytyväinen, että lähdin vaihtoon. Loistavaa nähdä, miten asiat hoidetaan muuallakin maailmassa.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti