Ylösnousemuksesta ja yksinkertaisuudesta

Ei hätää, Muusikotar ei ole kuollut ja kuopattu. Elämä vei vaan mennessään.

Lueskelin aamukahvin lomassa Rumban sanoitusblogin juttua pop-lyriikoista. Herra Hämäläinen onnistui mielestäni kiteyttämään melko tehokkaasti nykyisen kaupallisen popin ydinsanoman:

Pop-musiikin tulee olla suureen yleisöön vetoavaa ja siksi kertoa helpoista, riskittömistä aiheista.

Miksi näin? Kertokaa, kaupallisuuden ja markkinoinnun gurut, missä vaiheessa radioaaltoja vastaanottava yleisö on hölmistynyt niin paljon, että laulunsanoja ja musiikkia on ollut pakko tyhmentää? Miksi meitä näin aliarvioidaan? Sanojen yksinkertaisuus ei haittaisi itsessään, moni hyvä kappale pohjautuu kristallinkirkkaille yksinkertaisuuksille: "She loves you, yeah yeah yeah!", mutta sen vastapainoksi musiikillinen ilmaisu on hyvää ja taitavaa. On breikkejä, on moniäänistä laulua, on huolella rakennettuja harmonisia kulkuja, kaikkea kivaa kuulijoiden korville!

Tuossa muutama päivä sitten olin keikalla soittelemassa ja laulelemassa taustalle musiikkia. Yllätyin iloisesti yleisön reaktioista. Ensialkuun olimme vähän huolissamme, kun meidät palkannut taho oli hoitanut tiedotuksen vallan holtittomasti: meiltä oli pyydetty mukavaa taustamusiikkia, mutta paikan päällä yleisölle tiedotettiin meidän olevan tanssiyhtye. Ei auttanut muu kuin soittaa valmistelemamme musiikki, ja henkisesti valmentautua keikkajärjestäjien ihmettelyyn ja reklamaatiohaluihin. Mutta kuinkas sitten kävikään, yleisö oli puolellamme! Oli vallan mukavaa soitella perushyviä ja kauniita kappaleita, kun aina uuden kappaleen kajahtaessa ilmoille kuului jostain päin yleisöä "Oi, tää on mun lempikappale!". Kaikki klassikkomme olivat pop-musiikin ikivihreitä: oli Elton Johnia, Eaglesia, J. Karjalaista, ynnä muita uudempia ja vanhempia pop-kappaleita. Mikään soittamistamme kappaleista ei ollut tasapäistettyä, yksinkertaista tuhnupoppia. Jokainen kappaleistamme on ollut jossain vaiheessa elinkaartaan kaupallinen ja taiteellinen menestys. Jokainen kappaleistamme sai jonkun laulamaan tai hyräilemään mukana. Kappaleemme olivat klassikoita.

Minne on hävinnyt klassikoiden säveltäminen? Osaako joku kertoa minulle jostain kappaleesta, joka tällä hetkellä ratsastaisi kaupallisen soittolistaradion kärjessä, josta varmasti tulee kansakuntia miellyttävä ikivihreä, jonka soidessa kolmenkymmenen vuoden kuluttua saa sen hetken keski-ikäiset muistelemaan nuoruutensa limudiscoja? Tehdään tässä vaiheessa selväksi, että mielestäni kappaleen ei tarvitse olla mukava, helppo ja leppeä ollakseen menestys: olin 12-vuotias kun Metallican "One" dominoi radiota ja MTV:n musiikkivideolistojen kärkeä, eikä varmasti ollut sanomaltaan sitä helpointa ja lempeintä kastia. Silloinen Metallica tuskin mielsi itseään pop-musiikiksi, eikä varmasti yrittänyt miellyttää kaikkia helpoilla, riskittömillä kappaleillaan. Silti heidän kappaleet ovat syöpyneet vähintään yhden sukupolven kollektiiviseen alitajuntaan niin, että kun "Nothing Else Matters":n alun kajahtaessa ilmoille mieleni siirtyy ensi-ihastuksiin ja teiniangsteihin, aivan kuten klassikoiden kuuluu tehdä.

Kootakseni ajatukseni yhteen sieväksi nipuksi, pop-lyriikoiden tai ylipäätään pop-musiikin näennäinen yksinkertaisuus ei ole tämän hetken kaupallisen pop-musiikin ongelma. Kaupallisen pop-musiikin ongelmana on suuri ja vakava epäluottamus yleisöön. Ei luoteta siihen, että nykynuoriso voisi ymmärtää hyvän musiikin päälle. Ei luoteta siihen, että annetaan taitojansa kehittäneiden artistien kirjoittaa kappaleita ja tuoda ne esille. Kaupallinen pop-musiikki ei halua antaa ihmisille mahdollisuutta todeta kappaleesta sen olevan hyvä tai huono.

Ilahduttavia poikkeuksia on, onneksi, joita Hämäläinen mainitsee tekstissään useamman. Lisäksi aiempi keikkakertomukseni myös vahvistaa käsitystäni hyvän pop-musiikin tarpeellisuudesta: kaikkien kappaleiden ei tarvitse olla tyhmennettyjä musiikillisesti ja sanoituksellisesti ollakseen yleisön suosikkeja ja ikivihreitä klassikoita. Ojennan samalla papukaijamerkin Yhdysvaltalaiselle lastenohjelmalle Sesame Streetille, joka on vuosikymmenten kautta antanut lapsille kuulla hyvää musiikkia, jossa on yhteiskunnallista ja painavaa sanottavaa. Katsokaa vaikka, siellä ne lapset pomppii ja jammaa mukana Stevie Wonderin tahdissa 1970-luvulla, ja indiepopin kuningatar Feist opettaa lapsia laskemaan aurinkoisella Seesam-kadulla 2000-luvulla. Summa summarum: yksinkertainen musiikki voi olla hyvää ja kaunista, mutta yleisönsä aliarvioiva musiikki taas ei voi olla hyvää.