Muusikotar kuuntelee

Uuden Musiikin Kilpailu

2011-10-31T23:28:00.001+02:00

Olen kovin ilahtunut Euroviisukarsintojen poistumisesta, ja tilalle tulleesta Uuden Musiikin Kilpailusta. Top 40 parhaan joukossa oli muutama tuttu, joiden kanssa on saanut joskus soittaa ja laulaa. Ja vielä hauskempaa: joukossa oli paljon uusia tuttavuuksia joiden kappaleisiin tykästyin heti.

Opin valitettavasti samalla, ettei sivujen kommenttipalstoja kannata lukea. Joukossa on onneksi positiivisia ja kannustavia viestejä, mutta harmillisen moni on käynyt pätemässä antamalla "rakentavaa" kritiikkiä. Suurin osa viesteistä kohdistetaan laulajien kykyihin ja vireeseen: niitä ei ole. Herää kysymys: eikö nämä kriittiset kommentoijat luota kyseisen kilpailun raadin korviin? Nuo neljäkymmentä kilpailijaa ovat TOP neljässäkymmenessä, jyvät on jo eroteltu akanoista.

Usein toistuva kommentti oli: "ei tällä voiteta euroviisuja...". Entäs sitten? Tässä olisi nyt tilaisuus tuoda esille maastamme löytyvää harvinaisen lahjakasta ja taitavaa säveltäjä- ja soittajajoukkoa. UMK:n kattauksesta löytyy monensorttista naposteltavaa korville. Itse löysin tuolta heti artisteja, joista innostuin heti ja haluan pistää omalle levylautaselleni. Pidän kilpailun uudesta lähestymistavasta. Pääpaino on uudella musiikilla, ei voitolla. Toivoisin, että Euroviisut itse voisivat mennä samaan suuntaan: palattaisiin kilpailun juurille siirtämällä huomio takaisin sävellysten laatuun, eikä kimallusten määrään. Lähetetään Suomesta hyvää musiikkia, sama se onko sanat englanniksi vai suomeksi.

Hyvä UMK, nostan hattuani teille!

Ylösnousemuksesta ja yksinkertaisuudesta

2011-10-15T11:31:00.002+03:00

Ei hätää, Muusikotar ei ole kuollut ja kuopattu. Elämä vei vaan mennessään.

Lueskelin aamukahvin lomassa Rumban sanoitusblogin juttua pop-lyriikoista. Herra Hämäläinen onnistui mielestäni kiteyttämään melko tehokkaasti nykyisen kaupallisen popin ydinsanoman:

Pop-musiikin tulee olla suureen yleisöön vetoavaa ja siksi kertoa helpoista, riskittömistä aiheista.

Miksi näin? Kertokaa, kaupallisuuden ja markkinoinnun gurut, missä vaiheessa radioaaltoja vastaanottava yleisö on hölmistynyt niin paljon, että laulunsanoja ja musiikkia on ollut pakko tyhmentää? Miksi meitä näin aliarvioidaan? Sanojen yksinkertaisuus ei haittaisi itsessään, moni hyvä kappale pohjautuu kristallinkirkkaille yksinkertaisuuksille: "She loves you, yeah yeah yeah!", mutta sen vastapainoksi musiikillinen ilmaisu on hyvää ja taitavaa. On breikkejä, on moniäänistä laulua, on huolella rakennettuja harmonisia kulkuja, kaikkea kivaa kuulijoiden korville!

Tuossa muutama päivä sitten olin keikalla soittelemassa ja laulelemassa taustalle musiikkia. Yllätyin iloisesti yleisön reaktioista. Ensialkuun olimme vähän huolissamme, kun meidät palkannut taho oli hoitanut tiedotuksen vallan holtittomasti: meiltä oli pyydetty mukavaa taustamusiikkia, mutta paikan päällä yleisölle tiedotettiin meidän olevan tanssiyhtye. Ei auttanut muu kuin soittaa valmistelemamme musiikki, ja henkisesti valmentautua keikkajärjestäjien ihmettelyyn ja reklamaatiohaluihin. Mutta kuinkas sitten kävikään, yleisö oli puolellamme! Oli vallan mukavaa soitella perushyviä ja kauniita kappaleita, kun aina uuden kappaleen kajahtaessa ilmoille kuului jostain päin yleisöä "Oi, tää on mun lempikappale!". Kaikki klassikkomme olivat pop-musiikin ikivihreitä: oli Elton Johnia, Eaglesia, J. Karjalaista, ynnä muita uudempia ja vanhempia pop-kappaleita. Mikään soittamistamme kappaleista ei ollut tasapäistettyä, yksinkertaista tuhnupoppia. Jokainen kappaleistamme on ollut jossain vaiheessa elinkaartaan kaupallinen ja taiteellinen menestys. Jokainen kappaleistamme sai jonkun laulamaan tai hyräilemään mukana. Kappaleemme olivat klassikoita.

Minne on hävinnyt klassikoiden säveltäminen? Osaako joku kertoa minulle jostain kappaleesta, joka tällä hetkellä ratsastaisi kaupallisen soittolistaradion kärjessä, josta varmasti tulee kansakuntia miellyttävä ikivihreä, jonka soidessa kolmenkymmenen vuoden kuluttua saa sen hetken keski-ikäiset muistelemaan nuoruutensa limudiscoja? Tehdään tässä vaiheessa selväksi, että mielestäni kappaleen ei tarvitse olla mukava, helppo ja leppeä ollakseen menestys: olin 12-vuotias kun Metallican "One" dominoi radiota ja MTV:n musiikkivideolistojen kärkeä, eikä varmasti ollut sanomaltaan sitä helpointa ja lempeintä kastia. Silloinen Metallica tuskin mielsi itseään pop-musiikiksi, eikä varmasti yrittänyt miellyttää kaikkia helpoilla, riskittömillä kappaleillaan. Silti heidän kappaleet ovat syöpyneet vähintään yhden sukupolven kollektiiviseen alitajuntaan niin, että kun "Nothing Else Matters":n alun kajahtaessa ilmoille mieleni siirtyy ensi-ihastuksiin ja teiniangsteihin, aivan kuten klassikoiden kuuluu tehdä.

Kootakseni ajatukseni yhteen sieväksi nipuksi, pop-lyriikoiden tai ylipäätään pop-musiikin näennäinen yksinkertaisuus ei ole tämän hetken kaupallisen pop-musiikin ongelma. Kaupallisen pop-musiikin ongelmana on suuri ja vakava epäluottamus yleisöön. Ei luoteta siihen, että nykynuoriso voisi ymmärtää hyvän musiikin päälle. Ei luoteta siihen, että annetaan taitojansa kehittäneiden artistien kirjoittaa kappaleita ja tuoda ne esille. Kaupallinen pop-musiikki ei halua antaa ihmisille mahdollisuutta todeta kappaleesta sen olevan hyvä tai huono.

Ilahduttavia poikkeuksia on, onneksi, joita Hämäläinen mainitsee tekstissään useamman. Lisäksi aiempi keikkakertomukseni myös vahvistaa käsitystäni hyvän pop-musiikin tarpeellisuudesta: kaikkien kappaleiden ei tarvitse olla tyhmennettyjä musiikillisesti ja sanoituksellisesti ollakseen yleisön suosikkeja ja ikivihreitä klassikoita. Ojennan samalla papukaijamerkin Yhdysvaltalaiselle lastenohjelmalle Sesame Streetille, joka on vuosikymmenten kautta antanut lapsille kuulla hyvää musiikkia, jossa on yhteiskunnallista ja painavaa sanottavaa. Katsokaa vaikka, siellä ne lapset pomppii ja jammaa mukana Stevie Wonderin tahdissa 1970-luvulla, ja indiepopin kuningatar Feist opettaa lapsia laskemaan aurinkoisella Seesam-kadulla 2000-luvulla. Summa summarum: yksinkertainen musiikki voi olla hyvää ja kaunista, mutta yleisönsä aliarvioiva musiikki taas ei voi olla hyvää.

Naljailu vs Kannustus

2010-11-15T14:46:00.003+02:00

Ulkona sataa ja on koleaa, vaikkakin kolea sadepäivä istuskellen Tukholmassa tuntuu lähestulkoon runolliselta.

Sen olen huomannut tässä viimeisen parin kuukauden ajan, että se miten koen itseni on valitettavan paljon riippuvainen siitä miten koen muiden kokevan minut. Banaali lause, tiedän. Mutta nyt sen on nähnyt ihan käytännössä! Viime vuonna istuskelin koulun bänditunneilla, ja voin ilman tunnontuskia sanoa että opettaja ei tuntunut sietävän minua. Hän tuskin itse ajatteli sitä henkilökohtaisella tasolla, kuvitteli varmaankin vain olevansa opettaja joka sanoo asioita suoraan, tai että hänellä on vähän rankempi huumorintaju. Oloni oli huono, tunsin itseni kömpelöksi, osaamattomaksi, vaikka teimme asioita joita olin tehnyt jo konservatorioaikana ilman mitään ongelmia ja vallan mukavasti.

Nyt täällä Tukholmassa minut heitettiin ensemble-tunnille jonka aiheena on melko vaativat instrumentaalijazz-kappaleet, joiden tahtilajit ovat vallan eksoottisia. Bossanovan laulaminen 7/4 -tahtilajissa on ällistyttävän vaikeata puuhaa! Yleensä nostaisin kädet suosiolla pystyyn, en vain kykene tälläiseen. Erityten jos opettajana olisi viime vuoden kaltainen alistava pedagogi. Onneksi asia ei todellakaan ole niin. Tämän ensemblen opettaja osaa asiansa, ja kannustaa eteenpäin. Ei hän ole makeileva, hän ei kehu jos ei osaa. Mutta hän ei myöskään kettuile ja naljaile jos näin on. Hyvästä yrityksestä palkitaan, tyhmiä kysymyksiä saa ja pitää voida kysyä, ja erilaiset tavat ajatella sallitaan. Vaikka aihealue on täysin vierasta minulle, niin en tunne oloani idiootiksi kun yritän tehdä jotain.

Sikäli hassua, että kun olen tästä aiheesta kirjoitellut parin Suomessa asuvan koulukaverin kanssa, niin suomalaisten kavereitten reaktiot ovat olleet tismalleen samanlaisia: "Njaa, en mä nyt tiiä, kehittyykö siinä oikeastaan jos ei saa kritiikkiä ja potkita persuksille? En mä tiedä toimiiko tuollainen pehmeä ote oikeasti". Yritä siinä sitten naama punaisena selittää, että kritiikkiä ja kannustusta saadaan, mutta hyvällä tavalla. Samaan aikaan toisaalla olen jutellut parin suomalaisen koulukaverin kanssa jotka ovat vaihdossa samaan aikaan, ja hekin ovat hoksanneet saman ilmiön. Opetus keskittyy olennaisiin asioihin, kuunnellaan oikeasti sitä musiikkia sen sijaan että keskityttäisiin naljailemaan ja vertailemaan ihmisten viettämiä aikoja harjoituskopissa.

Olen todella tyytyväinen, että lähdin vaihtoon. Loistavaa nähdä, miten asiat hoidetaan muuallakin maailmassa.

Hälsningar från mig och Ray LaMontagne från Stockholm!

2010-11-13T16:28:00.005+02:00

No niiiiiin, heippa taas kaikki kultaiset lukijat!

Täällä sitä ollaan oltu Tukholmassa reilut kolme kuukautta, ja hyvin olen viihtynyt. Myönnän kyllä, että alkuviikkoja lukuunottamatta nähtävyyksien katselu on jäänyt vähäiselle. Musiikinopiskelijan elämä kehrääntyy joko kodin tai koulun ympärille. Sen voin sanoa, että ruotsalaiset itse pitävät itseään negatiivisina ja pessimisteinä, mutta olen kyllä valistanut heitä että heidän pessimistisyytensä on melko säälittävää verrattuna Suomeen, jossa kuitenkin jopa järjestetään pessimistisyysfestivaaleja Puolangalla (tosi fakta!). Lisäksi opetusmetodit painottavat täällä ystävällisyyttä ja kärsivällisyyttä, joka ainakin omalla kohdallani toimii huomattavan hyvin! Musiikinkuuntelua painotetaan myös kovasti, tulkintaa arvostetaan huomattavan paljon. Olen vaihtanut kuulumisia myös yhden tuttavan kanssa, joka opiskelee Malmössä juuri nyt musiikkia. Suomalainen neito myös hän, ja hän oli huomannut samat asiat.

(levynkansi napattu Wikipediasta)
Lähiaikoina olen kuunnellut yhtä kappaletta melko aktiivisesti. Bongasin uuden artistin Elvis Costellon hienossa haastatteluohjelmassa, ja tykästyin kovasti miehen tulkintaan. Tässä olkaa hyvä, Ray LaMontagne ja "Let It Be Me" . Ostin myös herra LaMontagnen levyn "Gossip In The Grainin", joka osoittautui hyväksi nostalgiseksi hissuttelulevyksi. Saundimaailma on tämän hetken trendin mukaisesti muutettu kuulostamaan 1960-70 -lukujen soul-levyiltä, joka kuulostaa kyllä HYVÄLTÄ, mutta eikö olisi mahdollista saada jotakin modernimpaa saundia kuulostamaan hyvältä? En myöskään ymmärrä miksi levy on miksattu niin, että Rayn lauluun on lisätty järkyttävä määrä kaikua. Itse pidän hänen lämpimästä, intiimistä äänestään, joten ylenpalttinen kaiku vähän vei tätä korvaankuiskausfiilistä pois. Toivon, että ehkä toisilla levyillä kaikua ei ole yhtä paljon. Yhteenveto: hyviä biisejä, hyviä sovituksia, loistava laulaja, mutta itse olisin rohkeasti jättänyt ylenpalttisen turhat soundinostalgisoinnit vähemmälle.

Köhköh och hejsan!

2010-05-22T20:12:00.002+03:00

Päivitystahdista voi varmasti päätellä tämän neidin kiireisyyden. Elämä kuitenkin päätti heittää kapulan kiireisen tahdin rattaisiin, ja sain lahjaksi tarttuvan keuhkokuumeen. Tulipahan vietettyä ensimmäistä kertaa yö sairaalassa happiviikset nenällä.

Ei ikävää, ellei jotain loistavaakin. Erinäisistä syistä johtuen pistin vaihtohakemuksia ulkomaille, ja tärppäsi vaikken olisi uskonutkaan: ensi vuoden vietän opiskellessa Tukholmassa, Kungliga Musikhögskolanissa! Pelottaa ja innostaa samanaikaisesti. Odotan kyllä onnessani sitä kuuluisaa ruotsalaista positiivisuutta ja avointa asennetta, joka on juuri sitä mitä koen tarvitsevani.

Cd-levyhyllyni on täynnä! Tarvitsen lisää tilaa, uuden hyllyn tai asunnon muodossa. Luulen, että käyn läpi hyllyn sisällön ja pistän kiertoon: Kuopion kirjastossa on hauska kierrätyshyllykkö, jonne saa käydä viemässä tarpeettomaksi käyneet kirjat ja levyt, tai käydä etsimässä itselleen ilmaisia löytöjä.

Lähiaikoina levylautasella pyörineitä:

-Billie Holiday. Neiti Holiday kun on kuitenkin laulajatarklassikko ja jazz-musiikin ikoni. Holidayn rytminen ja ajallinen käsittely on todella loistavaa: hän aloittaa jokaisen fraasin aivan hitusen jäljessä joten melodian rytmiset kohokohdat osuvat mukavasti synkopoiden ja leikkien iskujen väleihin. Todella rentoa mutta hyvää rytmiä. Muutenkin tulkinta ja sanojen ilmaisu on todella kaunista kuunneltavaa, Holiday ei turhia kikkaile vaan keskittyy perusasioihin.

-Tuomon My Own Private Sunday -levy. Ottaen huomioon, että tämä on jo kolmas levy lyhyen ajan sisään niin musiikki on kuitenkin ajatuksella ja rakkaudella tehty. Ensimmäisen levyn funk/Marvin Gaye/Stevie Wondermaisuudesta on siirrytty kokeilemaan groovaavaa amerikanhenkistä roadtrip-musiikkia, teatraalista poppia 70-luvun henkeen ja sadepäivän piristyskappaleita. TYKKÄÄN:

-Äsken yritin kuunnella Nick Caven "From Her to Eternity" -levyä. Voisiko joku valveutuneempi auttaa minua ymmärtämään kyseistä pläjäystä? Itse en osannut arvostaa enkä ymmärtää.

Spotify ei toimi miniläppärilläni, jos joku ehti ihmettelemään miksi youtubettelen.

Kuopiosta kuuluu

2009-12-09T12:23:00.003+02:00

Tervehdys! Hengissä ollaan, kouluelämä on vienyt Muusikotarta kuin pässiä narussa.

Syksy on ollut monin tavoin todella antavaa mutta rankkaa aikaa. Ulkopuoliset paineet ei niinkään ole pahat, kiitos savolaisen ympäristön iloisen luonteen, mutta pään sisältä kumpuavat paineet kyllä murentavat sielua. Uskon kyllä vakaasti, että tämä on sitä aikaa jossa kaikki turha karsitaan ja jäljelle jäävä on sitä oman muusikkouden ydintä, joka loppupeleissä vie pitkälle.

Yhä enemmän huomaan olevani erakko musiikin suhteen. Musiikinopiskelupiireissä vain harvemmin saa olla yksin, vaikka tietyllä tavalla se olisi paras tapa lähestyä kaikkea tekemistä. Jokainen meistä vertailee itseään muihin, jatkuvasti. Kehitynkö samaa vauhtia, osaanko samoja juttuja, miksi en ymmärrä tätä asiaa vaikka toiset porskuttelevat innokkaasti taidon altaassa. Parasta kuitenkin olisi se, että osaisi vain keskittyä itseensä ja omiin tekemisiinsä. Oma erakkomaisuuteni ilmenee taas asenteena: koulussa ja elämässä törmää ihmisiin jotka haluaisivat vain soittaa ja harjoitella yhdessä ja itsekseen koko päivän; itse taas haluan itsekseni keskittyä yhteen asiaan kerralla tietyn aikaa, sitten mennä kotiin istumaan ja katselemaan ikkunasta hiljaisuuden vallitessa. En ole keikkamuusikko. Minulle ei riitä se että pääsee soittamaan, sama se mitä soittaa. Jos saisin, niin esittäisin vain kappaleita joista oikeasti välitän.

Tästäkin blogista on muotoutunut päiväkirjamainen katsaus, vaikka alunperinhän tämän piti olla itseni sivistämiseen tarkoitettu väline. Luulen, että tämä on seurausta siitä että olen joutunut vastakkain sen todellisuuden kanssa että selviytyäkseni pääkoppa eheänä minun on pakko, pakko, PAKKO löytää sekä arki- että musiikillinen identiteettini. Ja tätä nykyä ne tuntuvat olevan niin tiiviisti kietoutuneet yhteen nämä identiteetit, että ilmaisen musiikin kautta loppujen lopuksi omaa sisintäni.

Ja kiitos ihanan ja rakkaan ystäväni, joka suositteli Kings of Conveniencea kuunneltavakseni, olen löytänyt musiikkia jota jaksan luukuttaa taukoamatta koko päivän. Jaksan taas kulkea, kun miesten musiikki halaa korvien kautta hellästi.

Ei tainnut poika tietää...

2009-08-08T16:29:00.002+03:00

...ettei yhden illan keikasta saa paljoa rahaa. Tango-Amadeus ei omasta mielestään saa tarpeeksi rahaa, kun yhdestä illasta nettoaa vain 200 €. Anteeksi nyt vaan, mutta tuo on ihan peruspalkka yhdestä illasta, enkä usko heidän edes vetävän kolmea settiä illassa.

Muusikon palkkamatematiikkaa: 1. Mitä enemmän bändissä on jäseniä, sen vähemmän tulee liksaa per nuppi. Yleensä kahvilat ja baarit eivät halua maksaa kauheasti yli kahtatuhatta euroa yhdelle bändille, erityten jos bändin vetovoima ei riitä takeeksi siitä että paikalle ilmestyy yleisöä jotka ostavat alkoholijuomia. 2. Mitä enemmän on ei-musiikillisia kuluja, sen vähemmän palkkaa tulee. Äänimiehet, roudaajat ja valomiehet eivät ole ilmaista työvoimaa.

Ja toisekseen, mieluummin sitä harjoittelee ja laulaa leipänsä eteen jos siihen on mahdollista. Ei sillä nyt ihan hulppeisiin tuntipalkkoihin yllä, mutta jos on kerran harjoitellut materiaalin kunnolla ja on kasannut hyvän bändin, ja promootio on tehnyt tehtävänsä niin mukavaahan se keikkailu on. Pääsispä itekin tekemään.

Mie taidan olla vanha

2009-07-28T10:16:00.002+03:00

Tai siis, siltä ainakin tuntuu kun kuulee kavereiden festarikokemuksista ja keikkahyppelyistä. Miten te jaksatte? Myönnän, olin Qstockissa viime kesänä mutta vain siksi että sain esiintymiseni kautta artistipassin sinne jolla pystyi välttämään yleiset bajamajajonot (artisteilla on omat vessansa, tihihii), sain ilmaiset ruuat, halutessani sain mennä hengaamaan backstagelle juomaan limua varjoon ja pääsin aina kotiin yöksi eli ne oleellisimmat ja karuimmat festarikokemukset jäi välistä. Viime viikonloppuna miesystäväni hyppeli joka päivä Qstockissa ja hehkutti hyviä keikkoja aina päivän päätteeksi, itse taas pysyin kotona keittelemässä perunoita.

Tylsä olen myös siinä mielessä, että tällä hetkellä asun vain muutaman korttelin päässä tuosta Oulun keskustan ylpeydenaiheesta, 45 Specialista. Käynkö siellä keikoilla hyppimässä harva se hetki? No en. Viimeisestä käynnistä on yli kaksi kuukautta. En mie vaan jaksa. Keikat alkavat aina hirvittävän myöhään, ja musiikki on niin kovalla että korvatulpat ovat pakollinen asuste.

Toisaalta, tällä hetkellä vaan tuntuu siltä ettei ole mitään paikalle raahautumisen arvoista. Ainakin silloin kun itse olin lukiolainen pääkaupunkiseudulla niin oli historiallisia keikkoja! Kun Don Huonot ja Apulanta vetivät yhteisen keikan Lepakossa ennenkuin se purettiin, I was there. Kun Korson Ankkarock oli vielä ilmainen festari niin kävin kuuntelemassa HIM:n haparoivia ensiaskeleita (Valolla oli vielä pitkä tukka ja bändi veti Chris Isaacin "Wicked Gamesia"). Ultra Bra:n viimeinen keikka Tavastialla, olin siellä. Kun Bryan Adams esiintyi Hietsu 99 -festivaalilla, ja päivän päätteeksi lava syttyi tuleen (festareita ei järjestetty sen jälkeen ainakaan hetkeen), todistin tulenlieskoja.

Mikä näistä olisi loogisin päätelmä: a) nykyään ei vaan ole historiallisia hetkiä musiikissa yhtä paljon kuin männävuosina (vanhan kurpan päätelmä) vai b) olen vanha kurppa joka nostalgisoi? ;)

Tunnusmusiikkia tälle kesälle

2009-07-16T08:49:00.003+03:00

Vietin juhannukseni Tallinnassa kuuntelemassa keskikesän juhlafestivaalin iloista musiikkitarjontaa. Oli todella hauska fiilis, kaikki hymyilivät ja tunnelmoivat merenrannan äärellä auringon laskiessa latin-musiikin tahtiin. Oli suomalaisena hyvin hämmentävää nähdä kuinka saksofonisti pyysi yleisöä kääntymään selin lavaan nähden, halaamaan itselleen tärkeätä ihmistä ja katselemaan auringonlaskua samalla kun he soittivat "Quiet Nights of Quiet Stars" eli "Corcovadon". Kuinkas sitten kävikään, yleisö totteli! Valitettavasti oma tärkeä ihmiseni oli sillä hetkellä lavalla soittamassa, joten jouduin halaamaan itseäni, mutta lohdutuksena sain osakseni paljon eleitä ja ilmehdintöjä lavalla soittavalta mieheltäni.

Tallinnan reissu oli todella antoisa. Valitettavasti levyt maksoivat yhtä paljon kuin Suomessakin, joten tyydyin metsästämään alelaareja. Levykauppojen anti oli erilaista kuin kotona, oli virkistävää nähdä kuinka paikallisen ostoskeskuksen levyosasto ei ollut kaupallisen soittolistaradion/tv:n orjuuttama, vaan hyllyiltä löytyi Mike Oldfieldia (ketä rupesi pelottamaan tuota kuunnellessa?), Dire Straitsia, Dingoa (!!!) ynnä muita sekalaisia tapauksia uudemman popin seassa.

Uusiakin musiikkituttavuuksia tuli yhden illan aikana isot kasat. Vietin iltaa muruni bändikavereiden kanssa, ja bändin perkussionisti hoiti tiskijukan hommia soittamalla tietokoneeltaan kokoelmaansa espanjan- ja portugalinkielistä poppia, etnoa, hiphoppia ja mitä lie. Erityisesti korvaani jäi muhimaan laulajakitaristi Sara Tavares, joka popahtavasta hempeydestään huolimatta iski lujaa. Lämmin kesäilta puutarhassa, lasillinen hyvää viiniä ja taustalla poriseva keskustelu suomeksi, eestiksi ja englanniksi, sekä taustalla soiva hyväntuulinen ja taidokas soitto, mikäs sen hauskempaa!

Ja siltä varalta että musiikkimahaan jäi tilaa vielä yhdelle laulajakitaristinaiselle, niin olkaa hyvä: Joyce. Kesäisiä tunnelmia teille kaikille :)

2009-07-10T21:28:00.002+03:00

Huijui, paljon on tässä välissä ehtinyt tapahtumaan.

Ensinnäkin loppukevät vierähti tyylikkäästi joko sairastellen tai pääsykokeissa. Takana kolmet eri pääsykokeet eri vaiheineen sekä kaksi ylähengitystientulehdusta, molemminpuolinen silmätulehdus, korvatulehdus sekä tulehtunut viisaudenhammas (kaksi hammasta leikattiin pois viime viikolla).

Mutta mutta. Takana ovat taudit ja edessäpäin maisemanvaihdos: Muusikotar muuttaa muihin musiikkimaisemiin, suuntana Kuopio! Kiltit kuopiolaiset päättivät antaa minulle mahdollisuuden opiskella heidän koulussaan sympaattisten pääsykokeiden perusteella, huråå! Luette siis tulevan musiikkipedagogin (eli lauluopen) blogia :)

Studiosta toipuneena

2009-04-19T09:49:00.002+03:00

Jestas sentään. Pääsimme bändimme kanssa kauan hehkutetulle studioreissulle äänittämään ensimmäistä singlejulkaisuamme. Olimme optimistin elkein varanneet vain kaksi päivää studioaikaa, mutta ensimmäisen päivän loppupuolella tuijotimme toisiamme kauhun ja pelon täyttämin silmin kun kävi selväksi ettei kaksi päivää riitä mihinkään. Varasimme sitten kolmannen päivän, joka osoittautui todella hyväksi ratkaisuksi. Note to self: älä aliarvioi tarvitsemaasi aikaa mitä tulee studiolla äänittämiseen.

Studiossa laulaminen ja soittaminen oli aluksi aika hulppeata, mutta karu totuus paljastui heti ensimmäisten ottojen aikana: studiolaitteet tallentavat aivan kaiken. Tavalliset pa-laitteet keikalla antavat anteeksi pienet epävarmuudet, mutta studiotason kamppeet taltioivat jokaikisen pienen yksityiskohdan. Kun yhdistetään kyseinen fakta siihen, ettei ylpeys anna sen vertaa myöten että jättäisi jälkipolvien kuultavaksi pienenpieniä lauluteknisiä äpäräongelmia, niin voitte arvata miten paljon aikaa ja vaivaa meni ongelmakohtien hinkkaamiseen.

Pieni työmoraalikriisi iski! Itse olen kauhistellut ajatusta siitä, että studiossa vetäisi ihan persiilleen ja antaisi miksaajan tehdä studiotaikojaan poistamalla epävireisyydet ynnä muut. Kallista studioaikaa kului kun oma ylpeys ei antanut periksi. Ja kah: tähtivieraamme Kovan Luokan Listoillakin Menestynyt Muusikko lampsi sisään, veti omat osuutensa mahtavasti mutta jätti jälkeensä aika selkeitä virheitä ottoonsa. Tuijotin ja kuuntelin hämmennyksestä sekaisin, kun TähtiMuusikko kuunteli omat osuutensa, totesi että "Njooh, aika jees, mitä nyt tuo yksi räikeä nuotti mutta autotunetetaan se. Mun ylpeyteni ei siitä kärsi".

Mielenkiintoinen kahtiajako. Jos yrittää tehdä jatkuvasti oikein, minimoida mahdolliset virheet ja analysoi soittamistaan herkeämättä, niin lopputuloksena saattaa olla virheetöntä, mutta varovaista jälkeä. Toisin taas jos menee ja soittaa ilman estoja: virheitä saattaa syntyä kuin sieniä sateella, mutta tuloksena on tulkinnallisesti vahvempaa jälkeä. Tulevaisuutta varten yritän löytää näiden kahden ääripään väliltä sen kultaisen keskitien.

Mutta muuten meni ihan älyttömän hyvin. Oli aika hulppeata kun oman biisin sello-osuuksia (!) äänitettiin. Istahdin tuottajan tuolille ja ohjastin Kovan Luokan Tähtimuusikkoamme millälailla haluaisin hänen soittavan eri osuuksia. Ette arvaakaan sitä täyttymyksen tunnetta, joka tulee siitä kun joku ammattimuusikko soittaa soolo-osuuden tekemääsi kappaleeseen, ja tulkinnallaan antaa sen viimeisen silauksen vangitsemalla kappaleen tunteen täydellisesti muutamalla nuotilla. Myönnän: itkin onnesta. Pelottavaa oli myös se, kun havaitsi olevansa ohjat käsissä. Piti sanoa suoraan jos ei pitänyt jostain, ja piti vaan suorasukaisesti käskeä/ohjata/pyytää toista soittamaan erilailla. Oli siinä kiltillä tytöllä vaikeuksia. Naurettavaa toisaalta, että sisälläni kävin kauheita myrskyjä ja kamppailuja siitä miten "käsken" minua ammattitaitoisempaa ihmistä tekemään paremmin, kun mitä luultavammin kyseinen ammattisetä ei ollut moksiskaan ja odotti tyynenä ohjeistuksia. Voitin kamppailun, ohjastin tilannetta, tulos oli parempaa kuin mitä olisin osannut odottaa. Erityisen iloinen olin siitä, kun keksin sellolle uuden rytmikulun aika kimuranttiin kohtaan, ja äänitettyämme sen äänittäjämme kääntyi puoleeni ja totesi tyylikkäästi että "Helvetin hyvä idea". Sisäinen voitto!

Reissun jäljiltä on aika voipunut olo. Heti kun pääsin kotiin niin keho antoi periksi uhkaavalle flunssalle. Oli kiintoisaa täytellä yhteishakulomakkeita reissun jäljiltä. Viimeiset neljä vuotta tähdännyt siihen että pääsisin opiskelemaan lauluopettajaksi ammattikorkealle, ja nyt kun olisi käänteentekevä hetki tehdä siitä tavoitteesta totta niin ei voisi enää vähempää kiinnostaa. Pistin kyllä paperit menemään, mutta oli se aika järkyttävää huomata miten vähän se enää merkitsi. Tai sitten studioväsy ja flunssa vaan estivät minua tekemästä fiksuja päätöksiä. Oh well.

Kevätiltojen kunniaksi

2009-03-13T10:25:00.003+02:00

Eilen vietettiin rumpalikultani kanssa suloisen korni aamupäivä juoden kahvia ja katsellen yhtä parhaimpia näkemiäni musiikki-DVD:itä. Suosittelen siis todella lämpimästi James Taylorin "One Man Band":n katsomista!

James Taylor on malliesimerkki 1960-1970 -lukujen kultaisesta singer/songwriter-genrestä. Mies aloitti uransa kiertelemällä Yhdysvaltoja kitaransa kera lauleskelemalla omia kappaleitaan kahviloissa ja yökerhoissa. Eiköhän sekin kerro jotain, että hän seurusteli Joni Mitchellin kanssa. Enough said. Tässä pätkä yhdestä hänen tunnetuimmista kappaleistaan, "Fire And Rain".

DVD:n konsertissa tunnelmoidaan pelkän kitaran ja pianon kanssa. Siitä huolimatta soundimaailma on täyteläinen, eivätkä kappaleet tunnu olevan puutteellisia. Taylor piikittelee musiikin konemaisuutta kappaleessaan "Slap Leather", ja viljelee huumoria muutenkin aina kun kerkiää. Paras näkemäni rumpukone! Taylor ammentaa musiikissaan folkin, countryn, popin, rokin ja bluesin pohjattomasta lähteestä, ja suoriutuu kaikista tyylilajeista esimerkillisesti. Tykkään! Minkäs sille voi, Muusikotar ihastuu aina laulu+kitara-komboihin. Taylorin musiikki häilyy kauniin ja lähes kornin amerikkalaisen idyllin rajamailla, ja siksi suosittelen jättämään turhan ryppyotsaisuuden naulakkoon tätä kuunnellessa.

Suosittelen konserttia rauhallisiin aamuhetkiin, jolloin voi rauhassa keitellä kahvia ja asetella valkovuokkoja maljakkoon auringon noustessa hiljalleen samalla kun suunnittelet vapaapäivän menojasi.

(Eipä tuo miehen tyyli ole muuttunut minnekään kahdessakymmenessä vuodessa mihinkään!)

2009-02-27T22:00:00.002+02:00

Elämä on vienyt pientä Muusikotarta sellaisiin ulottuvuuksiin, joita ei neiti kokenut kovin todennäköisiksi. Bändimme sai pari levy-yhtiötä kiinnostumaan tuotannostamme. Neuvotteluja ja ajatuksia on viritelty pitkin kevättä. Ja nyt, viime sunnuntaina, sain kuulla vuoden mullistavimmat uutiset: saimme oikean, ihka-aidon levytyssopimuksen todella asialliselta yhtiöltä. Ja juuri sellaisen kuin olimme toivoneetkin.

Tuntuu aivan järjettömän, ihmeellisen, käsittämättömän uskomattomalta ajatukselta. Totta helkkarissa tämän eteen on nähty vaivaa, silti se hämmentää. Ja olen ihan äärettömän onnellinen siitä, että bändiläiset ovat ottaneet meitinkin kappaleita ohjelmistoomme.

Kappaleiden teko ja laulelu kun on ollut minulle ennemminkin sellainen salainen pahe. Ihan pilttinä tein sitä salaa aina kävellessäni kotiin koulusta. Asuimme sen verran syrjässä, joten harvemmin kukaan ikinä käveli vastaan kotimatkallani. Tepastellessani hoilasin menemään, ja vedin hatusta kappaleitteni aiheet ja sanoitukset. Taattua free-jazzia. Yläasteikäisenä aina vapaa-aikanani istuin sähköurkujen tai kitaran ääressä näpelöimässä. Kävin kyllä soittotunneilla, mutten saanut minkäänlaista teoriaopetusta. Urkuopettajani kilttinä setänä piti minulle joskus sävellystunnin, ja kuulin parhaimman rakentavan kritiikin ja neuvon ikinä liittyen kappaleeni yllättävään sävellajivaihdokseen.

"Kuulepa, tässä sointukulussa on pienoinen ongelma"
"Kui?"
"No katsopas, kun sointujen pitäisi seurata toisiaan sillälailla fiksusti, että ne kuulostaisi hyvältä. Ja tällä hetkellä tää on vähän hassu"
"Ööööö..."
"No katopa, tää kuulostaa samalta kuin jos sä puhuisit jostain yhdestä aiheesta, ja kesken lauseen vaihtaisit puheenaihetta. Tyyliin: 'No sitten me soiteltiin silleen että -kahvi on loppu-'. Ymmärrätkö?".

Neuvo jäi muistiin, kiitos siitä. Ja kiitos myös myöhemmälle sovitusopettajalleni, joka antoi kaikki lusmuiluni anteeksi jos onnistuin tekemään kappaleen. Ja järrrrjetön kiitos kuuluu totta kai bändin pojille, jotka eivät nauraneet Muusikotarta pihalle kun ujona neitona kesällä -06 ääni väristen esitteli paria biisiään.

Herttinen.

"Valmistuin konservatoriolta, pääaineenani Guitar Hero"

2009-02-06T13:46:00.002+02:00

Ylen uutissivustoilta löytyi viihdeuutinen, jossa kerrotaan teinin tehneen maailmanennätyksen Guitarheroa pelatessa. Eniten pisti silmääni seuraava lausahdus:

"- Pääinstrumenttina on piano ja olen soittanut kitaraa ensin vain vähän kuusivuotiaana ja vasta hiljattain aloitin sen taas uudestaan, nuori maailmanennätysmies kertoo uutistoimisto Reutersin haastattelussa."

Älkää nyt hyvät ihmiset, kiltit pienet väittäkö, että pärjätäksesi Guitar Herossa pelaajan tulee olla musikaalinen? Tai että kitaransoitto ja Guitar Heron peliohjaimen näppäinten painelu oikeasti muistuttavat toisiaan?

Näin se taitaa olla näinä päivinä. Kanssani samassa koulussa työskentelevä kitaraopettaja kertoi, että yllättävän moni uusista kitaraoppilaista lopettavat harrastuksena parin kerran jälkeen, kun paljastuu ettei se kitaransoitto olekaan samanlaista kuin kitarasankarina leikkiminen pelikonsolilla.

Aaaapuuuuva, antakaa mun kaiken kestää.

Balsamia korville

2009-01-16T13:09:00.002+02:00

Aaaaah. Taustalla soi ystävältä lainattu levy, joka sopii kuin nakutettu tämänhetkisiin "elämä-on-ihan-jees-juttu-aurinko-paistaa-ja-kahvi-on-hyvää" -hetkiin aamulla. Siitä vaan youtubettelemaan herroja Biréli Lagréne & Sylvain Luc. Kyseisellä videonpätkässä miehet leikkivät kitarasankareita, levyllä he ovat ehkä hitusen verran siivompia.

Itselleni tulee kovin hyvä mieli heitä kuunnellessa. Akustisen ja puoliakustisen kitaran soundit sopivat todella mukavasti yhteen, ja miesten keskinäinen soitto on tasapainoista ja tasa-arvoista. Molemmat ovat teknisesti todella näppäriä, keskinäinen dialogi ja vuorovaikutus toimii, sovitukset ovat hauskan kuuloisia. Kovan luokan rokkimeiningistä ollaan kaaaukana kaukana, musiikki liikkuu ennemminkin veijarijazzailussa ja fiilistelyssä. Yhteissoitto pelaa rytmisesti yhteen, eikä kitaristit yritä jättää toisiaan varjoon. Tuoretta, rapsakkaa, mehukasta, pirskahtelevaa.

Sopii viikonlopun aamuisiin kahvitteluhetkiin, tai taustaksi viinilasillisen ja balsamicolla höystettyyn ruokaisan salaatin kera.

Nälkä? Mulla? Eeeheeei lainkaan.

Arvostelun tarkoitus

2009-01-14T13:44:00.003+02:00

Tarkaavaiset lukijat ovat varmasti huomanneet blogini musiikkitekstien määrän vähentyneen huomattavasti. Suurin syy tähän on oman arvomaailmani kriisiytyminen.

Syksyllä aloitin kasvatustieteiden kurssien suorittamisen avoimessa yliopistossa. Hämmentävää koko touhussa on se, että mitä alunperin lähdin suorittamaan rutiinilla pois alta on saanut minut oikeasti miettimään ja pohtimaan itseäni suhteessa muihin.

Pähkinänkuoressa ajatussolmuni: kouluissa suoritetaan opettamista, joka on normatiivista eli arvoja sisältävää touhua. Yhteiskunta on päättänyt mikä on kyllin arvokasta kulttuuripääomaa, jota pitää opettamalla säilyttää tuleville sukupolville. Koulupolitiikassa, kouluissa, opettajainhuoneissa ja luokissa kamppaillaan joka päivä eettisten ja moraalisten arvojen kanssa. Mitä on "hyvää" käytöstä, mitä lasten tulisi oppia sopeutuakseen yhteiskuntaan, onko tämänhetkisen yhteiskunnan arvot oikeastaan minkään arvoisia, miten ja miksi arvostellaan oppilaita numeroarvostelulla.

"Arvostelu" yleensä käsitetään jonkin asian arvottamisena. Tuo asia on parempi kuin tuo. Mitä ei välttämättä aina hoksaa on se, että "arvostelu" pitää sisällään arvoja. Joku on käynyt läpi omat arvonsa, tehnyt niistä jonkinlaisen lineaarisen kuvauksen, ja niiden mukaan järjestelee muita johonkin arvojärjestykseen.

Lauluopettajana toimiessa törmään jatkuvasti omien arvojen(i) mollaamiseen. Joko niin, että oppilas haukkuu minun arvojani, tai sitten oppilas haukkuu omia arvojaan. "No en todellakaan suostu laulamaan tuota biisiä / No en mä kyllä tiedä mistään mitään, kuuntelen ihan tuppumusiikkia".

Ensinnäkin (itsekeskeisyys ensin) : millä oikeudella te oppilaani haukutte minun valintojani? Suurin osa teistä on minua kymmenen vuotta nuorempia, eli tavalla tai toisella minulla on enemmän elämänkokemusta kuin teillä. Olen opiskellut ja harrastanut musiikkia pidempään kuin te, tehnyt suuria elämänpäätöksiä ja tehnyt uhrauksia niinkin abstraktin asian vuoksi kuin musiikin. Saatan kuulla kappaleen sisältä asioita, joita te ette hoksaa kuulla ja arvostaa.

Mutta toisaalta: miksi minun mielipiteeni olisi arvokkaampi kuin teidän? Eikö positiivinen kokemus ole aina arvokas asia, oli sitten positiivisen kokemuksen katalystina iskelmä-, kansan-, pop- taikka jazz-musiikki? Satun koulutuksen saaneena ymmärtämään jotain sointukulkujen teoriasta: jos kappaleessa on mielestäni kiva sointukulku, eikä joku sitä kuule eikä ymmärrä vaan pitää kappaletta surkeana, niin kumman mielipide pätee enemmän?

EI KUMMANKAAN!

Siksi koen musiikkikritiikit ja -arvostelut täysin turhina. Minkä ihmeen vuoksi ihmiset lukevat jonkun "arvostetun" toimittajan arvoitettua mielipidettä levystä, kun voisivat itse ottaa ja kuunnella levyn ja päättää ihan omasta toimesta onko se omasta mielestä kiva vai ei? Joku voisi väittää, että musiikkilehdet, -koulutus, -kanavat, -blogit ja muut arvoja sisältävät tahot auttaisivat löytämään itselleen mielekästä ja arvokasta musiikkia. Mutta mitä se "arvokas" musiikki on, ellei jotain joka merkitsee sinulle itsellesi jotain tärkeää ja säilyttämisen arvoista? Ja kuka muu tietää paremmin kuin sinä itse, mikä on sinulle arvokasta musiikkia?

Uskallan väittää, että jos ei olisi esteettisiä arvoja ja perinteitä vaalivia instituutioita (koulut, kirjat, lehdet, asiantuntijat, levy-yhtiöt), niin ihmiset etsisivät pakostakin itselleen kuunneltavaa musiikkia paljon intuitiivisemmin ja terveellä itsekkyydellä. Ihmiset saattaisivat kuunnella musiikkia aivan avoimin korvin, koska kukaan ei olisi neuvomassa miten jokin asia tulisi kokea. Jos arvostelevat ja arvoja säätelevät tahot lakkaisivat päättämästä kuka on tarpeeksi arvokas säilytettäväksi jälkipolville tai kuka on tarpeeksi arvokas tuottaakseen pääomaa sitä arvostavalle taholle, niin sitten kaikki musiikilliset kukat olisivat samalla viivalla ja tasavertaisia pienellä kukkapenkillämme.

Eli: who am I to judge? Menetättekö te lukijat aidon löytämisen riemun, aitojen merkityksellisten asioiden kokemisen jos minä, blogini Ehdoton Ylivaltiatar ja Kaiken Musiikillisen Auktoriteetin Kaunein Kuningatar, sanon että "joo, tuo oli kiva" tai "nääääh, tuo oli ihan lannoitetta"?

And now for something completely different...

2009-01-13T10:08:00.002+02:00

Vakavahenkinen blogini lähentelee asiattomuuksia, sussentään! Kaikkien lemppariAnnikki haastoi paljastelumeemiin, joten siirtykäämme hetkeksi pois musiikin ihmeellisestä maailmasta Muusikottaren kieroutuneeseen päähään.

Eli säännöt (kopipeistaan hävyttömästi) :

1. Link to the person who tagged you. / Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Post the rules on your blog. / Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Write six random things about yourself. / Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Tag six people at the end of your post and link to them. / Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Let each person know they have been tagged and leave a comment on their blog. / Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Let the tagger know when your entry is up. / Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

Myönnän heti alkuun, että en ala haastamaan ketään tähän, koska miltei kaikki on jo haastettu! Eli napatkaa itsellenne, jos siltä tuntuu.

1. Kaksikielisyyteni tuskin lasketaan ihan random faktaksi. Mutta sen tuomat edut/haitat ovat hulvattomia. Jos satun hengailemaan jonkun läheiseksi katsomani henkilön kanssa, sen oudommaksi kielenkäyttöni menee. Pääasiallinen tunnekieleni on siis finglish, suomen- ja englanninkielen avioton lemmenlapsi. "Honeypupu, could you go to the aptek and take my recipe with you?". Njaah, ensinnäkin: there is no such thing as an "aptek", drugstore would be more like it; and doctor's don't give recipies, but they do give out prescriptions. Tai jos keskustelija on erittäin fluent in finglish, niin kielet menee aivan solmuun. Miehen aivastaessa voisin huudahtaa että "Stop pärskying!". Tai herkkänä hetkänä "Oooh, I like them nenäpusu's!".

2. BBC:n hauskan ja huipputieteellisen testin mukaan ajattelen kuin mies. Sain huippupisteet kaikista niistä osioista, joissa perinteisesti miehet pärjäävät paremmin. Vastaavasti olin melko surkea niissä kohdin, jossa naiset selviytyvät paremmin.

3. En voi sietää banaania, lanttua, herneitä, kaalia, selleriä, aladoobia, silakkaa, viiliä, piimää, kokonaisia pippureita, kesäkeittoa, kukkakaalia, kermavaahtoa, Carneval-keksejä, Marie-keksejä, suurinta osaa irtokarkkivalikomasta, limppua, kaikkia muita maitosuklaita paitsi Fazerin, ja possua. Mainitakseni muutaman.

4. Sen sijaan olen aivan hulluna näihin: väljähtänyt kokis (maku tulee esiin, eikä kuplat satu); yön yli kuivunut ruisleipä; kylmä pizza; graavattu kala (olen syönyt paketillisen graavilohta itsekseni yhdellä istumalla); aurajuusto; kylmä glögi; sekä Ben&Jerryn "Cookie Dough"- ja "Cherry Garcia" -jäätelöt.

5. Harkitsin aikoinani taideteollista alaa. Lukiossa otin vain kolme musiikkikurssia, mutta kävin innoissani kaikki kuvaamataidon kurssit läpi. Suoritin avoimessa korkeakoulussa peruskurssit graafisesta suunnittelusta ja sisustussuunnittelusta.

6. En vieläkään muista kumpi kirjain tulee aakkosissa ensimmäisenä, n vai m. Menen siitä aina sekaisin.

Saas nähdä kuinka moni lukija katoaa näiden shokkipaljastusten myötä.

Eeeeeei...

2009-01-10T20:36:00.001+02:00

Ai miksi koulutus kannattaa, musiikissakin? Nooh, jotta ei kävisi NÄIN.... Voi aikoja, voi Tapania.

In the year 2008...

2009-01-05T14:03:00.002+02:00

En ole täällä sen kummemmin harrastanut meemejä, mutta tämä pisti silmään lueskellessani Tiinan aivoituksia männävuodelta.

Koen tällä hetkellä olevani ponnahduslaudalla, ja alla levittäytyy hyppy tuntemattomaan. Ehkä katselemalla hetken taaksepäin näkisin sitten pienen verran eteenpäin.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2008, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Njaaaaaah. Tuota noin. Suoritin pianonsoitossa jonkinsortin tutkinnon, ja laulusta D-tutkinnon. Se oli kyllä aikamoista järjestää oma konsertti, koota oma bändi ja harjoitella ne biisit kuosiin. Ja opettaminen oli myös täysin uusi juttu.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En ikinä lupaa mitään, täten säästyn pettymyksiltä. Mutta onnistuin kyllä tekemään paljon asioita, jotka luulin aiemmin mahdottomiksi.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Ei... kai...

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Valitettavasti, ja kovin ikävissä merkeissä.

5. Missä maissa kävit?

Kävelin Ruotsiin. Kuulostaa urheammalta kuin mitä se oli. Vietin viikon Torniossa, ja Ruotsi oli todellakin vain kadunmitan päässä. Loikkasin rajan yli monta kertaa päivässä!

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2009, jota puuttui vuodesta 2008?

Järjestelmällisempää elämää. OMAA elämää. Harrastuksia. Enemmän kävelyretkiä rannalla, enemmän saunomista järvenrannalla.

7. Mitkä vuoden 2008 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?

27.5. eli D-tutkintoni päivämäärä.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Valmistuminen. Pelkojeni ylittäminen. Kohtasin pelottavia asioita, ja selviydyin.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

En oikeasti koe epäonnistuneeni missään, koska epäonnistumista koituu yleensä enemmän hyötyä kuin haittaa. En päässyt opiskelemaan, byhyy. Mutta onni onnettomuudessa, välivuosi ja sen tekemiset ovat osoittautuneet monta kertaa hyödyllisemmäksi kuin vastaava aika koulussa johon hain.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Kylläkyllä. Noidannuolia tuli kärsittyä, noroviruskin iski kyntensä minuun, ja nyt syksyllä varsin veikeä kurkunpääntulehdus ilahdutti parisen viikkoa.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Punaiset Hai-saappaat. Parhaimmat kengät ikuna.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

Lähinnä omani.

13. Kenen käytös masensi?

Kaikkien teini-ikäisten.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Vuokranmaksuun.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

No ainakin se viikon kestänyt CVT-laulukurssi, josta maksoin itseni kipeäksi. Ja miesystävän sijoituksesta eli maailman suloisin asunto keskustan liepeiltä. Ja valmistuminen!

16. Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2008?

Torniossa tuli pyörittyä paikallisella jazz-festivaaleilla. Eräs artisti teki viime hetken peruutuksen, ja hänen tilalleen tuli minulle täysin tuntematon neitonen, Sinne Eeg. Se keikka kyllä kolahti sen verran lujaa, että ryntäsin heti keikan jälkeen ostamaan neidin levyn. Se oli rakkautta ensikuulemalta.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

a) onnellisempi vai surullisempi?

Onnellisempi.

b) laihempi vai lihavampi?

Tismalleen sama.

c) rikkaampi vai köyhempi?

Kumma kyllä, työttömyys- ja asumistuki on suuremmat kuin opintotuki. Eli rikkaampi.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Harrastaneeni liikuntaa. Ommelleeni.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?

Stressannut. Pelänneeni kritiikkiä. Pelosta jähmettymistä. Jäätelön ja suklaan syöntiä.

20. Kuinka vietit joulua?

Perheen tykönä.

21. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?

Olisin sanonut työnantajilleni, että antaisivat vähemmän oppilaita.

22. Rakastuitko vuonna 2008?

En kyllä, tämänhetkinen mieheni olisi varmaan ollut kärmeissään sellaisesta.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?

Saman miehen kanssa about 365 sellaista.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?

Televisiota ei meidän taloudessa ole. Mutta eipä se estänyt seuraamasta hyviä ohjelmia. Olen heikkona "Heroesiin". Ja "America's Next Top Modeliin". Ja "Houseen".

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?

Nääh, samat inhot kuin ennenkin.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?

Meikällä on pahana tapana lukea samoja kirjoja aika moneen kertaan. Orson Scott Cardin "Ender's Game". Ja nyt joululomalla luin Stephenie Meyerin kirjoittaman trilogian kolmen päivän sisään: "Twilight", "New Moon" ja "Eclipse". Koukuttava!

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

En kyllä ala luettelemaan niitä kaikkia. Liian monta!

28. Mitä halusit ja sait?

Hai-saappaat. :) Ja pusuja!

29. Mitä halusit muttet saanut?

Opiskelupaikan.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

"Be Kind, Rewind".

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?

Istuin terassilla muutaman tutun kanssa ja join viiniä. Koin myös oudon hetken kun eräs arveluttava tuttuni heitti päälleni kuitinpalasia ja potki (!) minua. Kypsän ihmisen huomionkipeyttä.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Jos olisin stressannut pikkuisen vähemmän, ja ollut optimistisempi. Ehkä sillä tavoin olisi saanut enemmän tehtyä.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2008?

Sillä saralla tapahtui paljon muutoksia! Koulukaverit koukuttivat minut kirpputoreiluun, joten tyylini ja budjettini paranivat kertaheitolla. Aluksi hempeilin naisellisilla 1930-1950 -lukujen välisillä kukkahameilla, kotiopettajatarsaappailla ja pitkillä, punaisilla hiuksilla. Nyt siirryin 60-lukuun leikkauttamalla hienon Twiggy-henkisen polkan ja harrastamalla kirkkaita värejä ja boheemia kaupunkilaisvaatetusta.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Oma kulta. Kiitos.

35. Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?

Obama.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Ei oikeastaan mikään.

37. Ketä ikävöit?

Omaa kultaa. Karkasi kiertueelle, mokoma.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

Kurssin lauluopet. Muutamat oppilaat. Vaikea sanoa!

39. Kerro elämänohje, jonka opit vuonna 2008.

Nou hätä, kaikki sujuu.

40. Lainaa sanoituksia, jotka summaavat vuoden 2008.

"I open up my windows to the storm
written letters on my walls
set the house on fire
I'm on my way to heaven
I'm done, but I'm up for more"
(Viktoria Tolstoy: South)

Tutkintobiisi. Valmistuminen. Sedän itsemurha. Aika paljon juttuja tuli mieleen kyseisestä biisistä.

41. Joka kuukauden ensimmäinen virke:

En kuollakseni muista mitään kuukausikohtaista. Next!

Jaa, ei ole seuraavaa. Live and learn!

Korvatulpat ovat pop

2009-01-02T21:05:00.004+02:00

Käytiin sitten tuon rumpalimuruni kanssa katsomassa tuon uusimman Bondin eli "Quantum of Solacen". Henkilökohtaisesti tykkään kovasti tästä uudesta valveutuneesta ja teoilla-on-aina-seurauksensa-Bondista. Sekin ainoa kerta, kun agentti pääsi huvittelemaan jonkun neidon kanssa, niin neidolle kävi ikävästi vihollisen toimesta. Näin se Bond oppii, ettei voi huvitella ilman seurauksia! Moraalitäti päättää raporttinsa tähän.

Mikä eniten elokuvateatterissa häiritsi oli korviin kantautuva äänenvoimakkuuden uusi trendi. Toissakesänä Yhdysvalloissa sain istua lehvateatterissa sormet korvissa, kun elokuvan äänimaailma oli yksinkertaisesti liian lujalla. Ja nyt sama tyyli on rantautunut Suomeen. Suurimman osan ajasta tukin korvakäytäviäni sormillani. Eihän se mitään, jos se olisi ollut sellaista tasaisesti nousevaa äänenvoimakkuutta, johon korvien suojakeinot tepsivät. Mutta eeeih: hemmetin äkkijyrkät pamahdukset ja korviin kiljuvat tehosteet tulivat aivan yhtäkkiä.

Voin rehellisesti sanoa, että omalta kohdaltani reissut elokuvateattereihin päättyvät tähän, jos ei joku kiellä tarpeettoman kovaäänisiä tehosteita teattereissa. Kyllä se jännityksen tunne tulee vähemmälläkin äänimassalla perille. Kuuloni on minulle rakas, enkä haluaisi huonontaa sitä vain sen vuoksi kun elokuvatekijän on ammattitaidottomuutensa vuoksi korvattava köykäisen juonen aukot liiallisilla tehosteilla.

Korviahivelevät uutiset ovat kuitenkin se, että kotiimme rantautui hienot kaiuttimet! Uppouduin tuossa yhtenä iltana istumaankin niiden edessä fiilistelemässä tutuilta levyiltä löytyviä uusia äänimaisemia. Tuli ihan uusi käsinkosketeltava ulottuvuus joihinkin kappaleisiin, kun kuuli miten kitaristin sormet siirtyvät otelaudalla, tai kun live-äänitteessä laulaja napsuttelee sormiaan svengin tahdissa silloin tällöin.

Kukkahattutäti päättää raporttinsa tähän!

"Siis, ei meidän musaa voi oikein luokitella mihinkään..."

2008-12-30T15:08:00.002+02:00

Aikuistumisen hyviä puolia on asioiden selkiintyminen. Tiedän mistä pidän ja miksi, mutten koe suurta tarvetta julistaa sitä maailmalle. Toisaalta en koe järjetöntä pelkoa siitä, ettei joku pidä samoista asioista kanssani.

Myönnän auliisti, etten tunne muiden musiikkibloggareiden esittelemiä artisteja. En ole katsellut telkkaria enkä kuunnellut radiota vuosiin. Kaihdan muotia. Kannatan uusien asioiden kokeilemista, mutten trendien seuraamista. En kuuntele musiikkia, jonka olemassaolon oikeuttaa pelkästään sen erilaisuus ja moderni ote muihin nähden.

Nyt en kuollakseni muista kuka ja missä seuraava lause kerrottiin, mutta se kiteytti monta asiaa mielessäni: kun puhutaan naiskauneudesta, niin osa miehistä ymmärtää vain suoraviivaisen seksuaalisuuden kauniiksi. Punatut huulet, paljas iho ja suuret rinnat ovat ikäänkuin punakynällä alleviivattuja merkkejä, jotka toimivat niin selkeinä merkkeinä ja suurina opaskyltteinä, että tyhminkin ymmärtää että "ai siis NYT mun pitää tajuta pitäväni tätä himoittavana eli kauniina". Nämä ovat yleisesti hyväksyttyjä "kauneuden" merkkejä. Tehokkaassa yhteiskunnassamme ei tunnu olevan aikaa asioiden toljotteluun, vaan kaikelle pitää olla järkevä selitys. "Nainen on kaunis, kun hän täyttää nämä kriteerit. Ja kun nainen on kaunis, häntä pitää haluta seksuaalisesti". Edellämainittu on siis raa'asti kärjistetty lause, eikä edusta kirjoittajan mielipidettä. Kunhan tuon esille joitain ajatuskuvioita, joihin olen törmännyt.

Ihmisille on kovin luonteenomaista lokeroida asioita nopeasti. Se taitaa olla tehokas eloonjäämisstrategia. Viidakossa pitää osata tunnistaa mahdolliset vaarat ja reagoida niihin sopivalla tavalla. Ei ole ylimääräistä aikaa jäädä pohtimaan, koska ilkeä tikru syö sinut heti ja nyt.

Kuuntelutin tuttavalleni bändimme demokappaleita. Sanoin hänelle, että arvostan rehellistä mielipidettä, ja sen sitten sainkin. Herra kuunteli kappaleita aina muutaman sekunnin kerrallaan, sammutti ne ja totesi sen kummemmin asiaa pohtimatta että "Ei toimi, aivan liian pliisua hänen makuunsa", ja pisti stereoihin soimaan raskaampaa jytkettä.

Jäin miettimään herran nopeaa lokerointia. Hienoa, jos hän todellakin on niin selkeä mieltymyksissään. Mutta mikä tarve ihmisillä on lokeroida ja analysoida kaikki heti-nyt-samantien? Olisiko herran identiteetti ollut uhan alla, jos olisi kuunnellut jotain oman selkeän makunsa vastaista, ja huomannut pitävänsä siitä? Toisaalta: tämänkin tekstin alkuosassa hehkutin maun selkiintymisen ihanuuksia. Jipii, en ole enää pieni ja epävarma teini jonka mielipiteet kulkevat muiden mukana!

Missä kulkee kypsän itsensä tuntemisen ja uhmakkaan identiteettisuojelun raja? Missä kulkee ulkoisten mieltymysten ja henkisten arvojen rajaviiva? Kuinka moni tällä hetkellä omaperäisenä ja kypsänä pitämämme teko ja ajatus onkin vain pakollinen osa kehityskulkua johonkin oikeasti kypsään ja fiksuun tilaan?

Jep, pieni identiteettikriisi meneillään. Tällä hetkellä ihastelen tämän herran tuotantoa, vaan kuinkas sitten huomenna?

Hyvä Joulupukki,

2008-12-18T11:47:00.003+02:00

toivottavasti sinulle kuuluu hyvää. Minulle kuuluu hyvää, mutta senhän jo varmaan tiesitkin.

Olen yrittänyt parhaani mukaan olla kiltti ja hyvä ihminen, vaikka lipsahduksiakin on sattunut. Blogiani olen laiminlyönyt, mutta itsekin kiireisenä varmaan ymmärrät kyllä syyn.

Varsinaisia joululahjalistoja en nyt tähän kirjoita. Perheeni tietää suurimmaksi osaksi toiveitani, joten sinun ei tarvitse vaivautua niiden pohtimiseen. Kaikessa hässäkässä tuli vain mieleen joitain toiveitani, joita nyt kirjoitan ylös itseni huviksi. Ei sitä koskaan tiedä, jos joku näistä sattuisi osumaan kohdalle.

-Haluaisin tutustua minulle uusiin jazz-laulajattariin. Ellat, Billyt, Sarahit, Nancyt, Bettyt, Carmenit, Shirleyt, Anitat, Monicat ja muut ovat tulleet jo kovin tutuiksi. Ehkäpä löytäisin jotain hauskaa natusteltavaa Peggy Leen laulannasta?

-uusi nylonkielinen kitara olisi aika mahtava juttu. Omassani on todettu rakennevika, jonka vuoksi kansi kaatuu sisäänpäin, eikä sitä voi soittaa kun kielet nousee liian ylös.

-trumpetti! Hirveä hinku kokeilla jonkin uuden soittimen kanssa näpertelyä. Puhallinsoitin olisi äärettömän hyvä valinta laulajalle, jotta pääsisi hengittämään.

-lisää aikaa. Aikaa ei koskaan tunnu riittävän.

-Mark Levinen "Jazz Theory Book". Tätä kun suositellaan jokaikisessä paikassa pakolliseksi luettavaksi, niin olisikohan aika hankkia tämä itselleenkin.

-...opiskelupaikka musiikin parissa... Ja jostain, jossa ei harrasteta Oulu-meininkiä opiskelijavalintojen ja koulutuksen suhteen.

- aikaa, kärsivällisyyttä ja hyvää sävelkorvaa, jotta saisin transkriptioitua hyviä biisejä seuraavaa projektiani varten

Tälläisiä asioita tänä vuonna. Toivottavasti sinulla, Joulupukilla, ja kaikilla blogin lukijoilla on oikein ihana ja lämpöinen joulu. Kääriydy villahuovan sisään, ja tunnelmoi kynttilänvaloa ja hyasintin tuoksua.

Lämpimin joulutervehdyksin,

Muusikotar

2008-12-05T12:52:00.002+02:00

Annikin hienon Athene-merkinnän innoittamana aloin pohtimaan lapsuudenaikojeni kiinnostuksen kohtia. Lapsena sitä tuli jotenkin paljon rohkeammin ja avoimemmin tykänneeksi asioista, eikä miettinyt sitä onko se coolia vai ei. Esittelen tässä nyt joitain kappaleita, jotka kolahtivat pikku-Muusikottaren päähän joskus aikoinaan ja jättivät jälkensä.

Kaikkein huikaisevimmat näkö- ja kuulomuistot ovat fantasiaelokuvista, jotka ilmestyivät huusholliimme kun olin viisivuotias piltti. Kaikista ahdistavin ja ihanin elokuva oli "Return To Oz" eli "Paluu Oziin", jota tuijotin silmä kovana vaikka se vähän pelotti. Elokuvan tunnusmusiikki pysyy yhä tähän päivään asti kaikkein kauneimpana asiana, jota olen ehkä ikinä kuullut. Tämänkin kirjoituksen aikana kuunnellut tuon linkin materiaalin noin tuhat kertaa, ja silti selkäpiissä värisee.

Toinen miltei yhtä huikaiseva musiikillinen ja visuaalinen kokemus oli myös yhtälailla synkkä mutta ihana fantasielokuva "The Neverending Story", eli "Päättymätön Tarina". Kyllähän se Limahlin laulama tunnari oli jees (hämmentävä kasarivideo), mutta kaikista hienoin oli se elokuvan kantava sankariteema, sekä vähän pelottavampi väliteema.

Kahden edellämainitun fantasiaelokuvan lisäksi videonauhurissamme pyöri alituiseen The Beatlesien psykedeelinen taidepläjäys "Yellow Submarine". Heti elokuvan alussa oli lempikohtani ja -lauluni, eli "Eleanor Rigby". Tiedä sitten mikä siinä oikein kiehtoi, sen surumielisyys, jousien ja laulustemmojen välinen vuorottelu vai mikä.

Simon & Garfunkelin "The Boxer" tuli todella dramaattisesti elämääni unen kautta. Näin jotain todella psykedeelistä unta leijonista ja lentävistä pahvilaatikoista avaruudessa, kun yhtäkkiä unen sekaan sekoittui kyseinen kappale. Se on muistini mukaan ensimmäinen kerta kun unessani soi musiikki, ja olin ihan haltioissani. Herätessäni tajusin, että siskoni olivat pistäneet kappaleen soimaan alakerrassa aamuherätyksen muodossa, ja sitä kautta se luikahti uniini.

Ja samaa kaihoisan musiikin linjaa jatkoi Dire Straitsin "On Every Street". Tämä iskee yhä ja lujaa. Erityten kappaleen instrumentaalilopetus. Helvetti varmaan jäätyi nyt jossain: laulaja, joka tykkää instrumentaaleista.

*vaipuu kuuntelemaan*

Ain laulain työtäs tee...

2008-12-04T10:07:00.002+02:00

Juu, en ole kuollut. Kaamos ei syönyt minua. Puuhaa vaan on riittänyt, mutta ei negatiivisessa mielessä. Seinät eivät tunnu kaatuvan päälle. Pitkästä aikaa sellainen olo, että elän omaa elämääni ja oikeasti opin jotain uutta päivittäisellä tasolla.

Yhä etenevissä määrin on tullut selväksi se, ettei ihmiset oikeastaan halua panostaa asioihin. Totta kai, pata kattilaa soimaa, onhan sitä tullut lusmuiltua itsekin ja ihan kunnolla. Mutta nykyään tiedostan sen, ja yritän jopa tehdä asialle jotakin. Eihän se epälusmuilu oikeastaan vaadi muuta kuin kalenterin käyttöä sekä omien vahvuuksien ja heikkouksien tunnistamista.

Ylläoleva vuodatus on sekalaista sotkua monestakin eri tapahtumasta. Enimmäkseen se koostuu lauluopettajan arjen puuhastelusta. Nyt en onneksi stressaa koko opettamistapahtumaa yhtä paljon kuin aiemmin, koska tajusin etten voi ottaa koko vastuuta siitä laulutunnin tilanteesta. Vaikka olenkin "opettaja", se ei tarkoita sitä että olisin joku ihmenainen joka osaa kaikesta kaiken ja osaisin maagisen tahtipuikon heilautuksella taikoa oppilaaseen taitoja. En yritä väistää vastuuta: minun velvollisuutenani on yrittää toimia mahdollisimman hyvänä opettajana. Mutta muutaman kuukauden touhuilun jälkeen olen löytänyt opettamisen alkemistin kiven jolla varmistetaan se, että oppilas oikeasti saa jotain irti oppitunneista. Se on oppilaan OMA motivaatio ja innostus.

Oppilaani ovat monentasoisia. On suihkussalaulelijoita, musiikkilukiolaisia, työssäkäyviä karaokehiippareita, pieniä pilttejä, pop-teinejä. On monia vuosia laulaneita ja vasta alkuun pääseviä. Osalla on hyvinkin näppärät sävelkorvat, osalla taas ei. Riippumatta lähtötasosta niitä edistyviä oppilaita yhdistää tämä maaginen ihmeominaisuus: oma halu, oma aktiivisuus, oma vastuu, oma motivaatio.

Keski-ikäinen perheenäiti, jota oli haukuttu epämusikaaliseksi ja sävelkorvattomaksi läpi elämänsä, tuli tunnilleni. Hän oli todella jämpti: jos ei edistystä tapahdu kuukauden sisällä, hän lopettaa tunnit. Lähtökohdat olivatkin aika hulppeat: oikeaa nuottia ei tahtonut löytyä, eikä ääntä ollut nimeksikään. Vaan kuinkas sitten kävikään, miltei neljä kuukautta sitten siinä yhdessä askarreltiin ja puuhailtiin. Nuotit löytyivät yhä nopeammin, ja ääntä tuli komiasti. Hän teki annettuja tekniikkaharjoituksia ja sai jopa lapsensa tekemään niitä yhdessä hänen kanssaan. Edistyst tapahtui, ja meillä molemmilla tuntui olevan hauskaa tunneilla.

15-vuotias teinineiti, joka oli innokas musiikinkuuntelija ja -harrastaja, tuli laulutunneille. Innostusta musiikkia kohtaan riitti, ääntä tuli enemmän kuin neidillä oli kokoa. Mutta siihen se tyssähti. Neiti oli hajamielinen kuin seula, ja vaikka ehdotin kalenterin hankkimista tai muistiinpanojen tekemistä vaikka nuottien reunaan, niin ehdotuksille vain kohautettiin olkia. Annoin harjoitteluehdotuksia, mutta ainakin neidin selityksien määrä ylitti varsinaisen harjoittelun määrän. "En mä kerinny ku koeviikko/poikaystävä/reissu/työharjoittelu/väsy...". Sovitut tapaamiset, jotka olin merkinnyt kalenteriini, jäivät häneltä välistä. Huolimatta hyvästä lähtötasostaan neiti on pysynyt lähtökuopissaan. Neiti on siis mukava tyyppi, enkä koe että hänellä olisi mitenkään tylsää tai ahdistavaa kanssani. Vissi ero keski-ikäiseen perheenäitiin nähden on se, että neiti ei tee oman lauluharrastuksensa eteen mitään muualla kuin kanssani tunneilla.

Yleensä ottaen aikuisoppilaiden ja teinioppilaiden välinen ero piilee siinä, että teinit haluavat vain paikan ja tilanteen johon ilmestyä kerran viikossa jonka voi merkitä omaan harrastuslistaan, ja vanhemmat maksavat kiltisti kaikki kulut. Aikuiset taas haluavat tuloksia ja vastinetta harrastukseen syytämille rahoilleen.

Tämä siis kaikille teille, jotka haluaisitte ottaa soittotunteja aikuisena. Ottakaa ihmeessä! Ei se musiikin osaaminen tunnu olevan mikään sisäinen taito, jolla synnytään. Sävelkorvaa harjoitetaan, ja kyllä se kehittyy vanhemmitenkin harjoittelulla. Ihan samanlaista touhua se musiikin tekeminen on kuin mikä tahansa muu taito: kun sen parissa näpräilee aikansa, niin siinä kehittyy. Kunhan riittää omaa halua ja innostusta, sekä uskallusta kokeilla ja sanoa suoraan jos ei ymmärrä tai halua jatkaa samalla tavalla. Ja kunhan uskaltaa kokeilla ja epäonnistua. Vain epäonnistumalla ensin opit miten ei pidä tehdä, jotta voit onnistua.

Totta kai

2008-10-05T19:11:00.003+03:00

Läppärini päätti ylikuumentua ja hajota pelkästään sympatiasta kurkunpääntulehduksesta kärsivää omistajaansa kohtaan. How lovely. Kuulemma huolto maksaa yhtä paljon kuin uusi kone. Jes.

Eli blogi jää näennäistauolle: palaan tänne entistä eheämpänä jahka löydän itselleni joko huokean läppärihuoltajan tai halvan läppärinkorvaajan.

Till then!

Satunnaisia kuulumisia

2008-09-27T09:31:00.002+03:00

Istun kotona kurkunpääntulehdus seuranani. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että makaan sängyssä enkä puhu sanaakaan ainakaan kolmeen päivään. Terapeuttista, koettakaa itse olla joskus puhumatta vähään aikaan.

Tuttava kävi Idols-karsinnoissa, ja palasi kotiin häntä koipien välissä. Vika ei todellakaan ole tuttavani laulukyvyissä. Vallan mainio tapaus. Kuka vihdoinkin selittäisi laulutaitoisille hakijoille, ettei tuomaristo siellä välitä pelkästä laulukyvystä? Siellä etsitään mahdollisimman taloutta rikastavaa viihdettä, ei taitoa. Tästä tuli ideana: joku radiokanava saisi luvan järjestää omat laulukilpailunsa, jonka koko ideana on, ettei kilpailijoita nähdä ikinä. Kilpailijoita ei haastatella turhuuksista, vaan kohdellaan fiksusti. Mutta musiikki olisi kuitenkin selkeästi hyvää, nykyaikaista ja radioystävällistä. Idolsien ja Euroviisukarsintojen massapoppia riittää tällä hetkellä ihan mielinmäärin, mutta en tiedä tällä hetkellä yhtäkään vakavasti otettavaa laulu/kappalekilpailua jota alan ammattilaisetkin seuraisi kiinnostuneena.

Näin unta, jossa soitin selloa kaupunginorkesterin ihmeellisessä projektissa. Oli muuten hauskaa, kun pääsin sitä soittamaan ihan oikeasti. Tunsin kielet sormieni alla, osasin pidellä jousta, kuulin korvissani sävelet joita soitin, kuulin viereisten sellistien kieltenvirittelyt. Unessa minulla oli jonkin sortin relatiivisen ja absoluuttisen sävelkorvan sekasikiö, mutta osasin virittää oman selloni hyvin tarkasti: kuulin vireen pienetkin sadasosan muutokset. Selloni oli myös jonkinsortin ihmeotus, koska siinä oli mandoliinin lailla kaksoiskielet. Olin tähtisellisti! Lisää tälläisiä unia.

Blogattavaa riittää...

2008-09-20T17:00:00.003+03:00

Äääärgh, mokoma kiire. Onhan se mukavaa kun on töitä (josta saan uskomattoman huonosti palkkaa, pöh), mutta jälleen kerran kävi kuten kouluaikoinakin: vapaa-ajan ja työn välinen raja on hämärtynyt jonnekin sumun peittoon.

Lyhyesti voisin todeta taannoisesta levytilauksestani, että kaikki levyt kotiutuivat vihdoinkin luokseni. Yllätin itsenikin innostumalla eniten Dolly Partonin kokoelmalevystä.

Levy on siis kahden cd:n läpileikkaus Dolly Partonin, peruukkipäisen ja muhkearintaisen kantrilaulajan urasta. Kansilehtisen mukaan Parton innostui jo nuorella iällä kirjoittamaan kappaleita, ja ennen omaa laulu-uraansa sävelsi kappaleita muille artisteille. Jossain vaiheessa Dolly kuitenkin onnistui saamaan itselleen oman levysopimuksen. Yksi maineikkaimpia hittejä Partonin uran alusta on kappale "Dumb Blonde", joka kappaleena varmastikin kiteyttää kaikki ne ennakkoluulot mitä Parton sai osakseen nuorena, vaaleana neitona musiikkibisneksessä.

Haluan heti kärkeen korostaa, etten yleensä kuuntele kantrimusiikkia. Olin menettää hermoni viime kesänä kun isäni kanssa ajelimme Yhdysvalloissa Ohion osavaltiossa: reilusti yli puolet radioasemista soittivat yksinomaan pelkästään kantria, joten yliannostus oli taattu. Onneksi radiotarjonta oli aikalailla osavaltiokohtaista, joten ylitettyämme osavaltion rajan Michiganin puolelle musiikkitarjontakin monipuolistui huomattavasti. Asenteestani johtuen olin aika skeptinen kun ryhdyin näitä kokoelmalevyjä kuuntelemaan. Yllätyin positiivisesti: Partonin kappaleet ovat mukavan maanläheisiä, rehellisiä, mutkattomia ja avoimia. Kappaleista heijastuu tosielämän tilanteet, aitoja ajatuksia ja kokemuksia. Mielestäni yksi hienoimpia kappaleita levyllä on "Bargain Store", jossa ilotyttö kertoo rakkautensa olevan hyvää, vaikka onkin vanhaa tavaraa. Kappale joutui soittokieltoon useimmilla radioasemilla rajun tarinansa vuoksi. Parton suitsutti kappaleissaan tasa-arvon ja hyväksynnän perään. Kappaleet "Coat of Many Colours" ja "Just Because I'm A Woman" ovat mainioita esimerkkejä Partonin henkisistä arvoista.

Levyiltä löytyy myös niitä suurempia hittejä, kuten "Jolene", "I Will Always Love You" ja "9 To 5".

Varsin letkeätä, taidokasta ja mukavaa vaihtelua stereoissa soivaan musiikkiin.

"Jaahas, Muusikotar on käynyt taas luennolla..."

2008-09-12T10:02:00.002+03:00

Viimeinen viikko on mennyt avoimen yliopiston luentoja kuunnellessa. Yritän nyt "välivuotenani" suorittaa tuon pahamaineisen kasvatustieteiden appron (25op) avoimessa yliopistossa. Se kun pitää kuitenkin suorittaa, jos opiskelee soiton- ja/tai musiikinopettajaksi.

Olen itseasiassa tosi tyytyväinen päätökseeni suorittaa nämä opinnot tällälailla itsenäisesti. Luennoitsijan mukaan ammattikorkeissa suoritetaan suppeampi appro. Periaatteessa nyt suorittaessani tätä approa vapaaehtoisesti omalla ajallani opin ja saan enemmän irti näistä pakollisista opinnoista, kuin jos odottaisin niiden suorittamista vasta ammattikorkeassa. Eikä se ole mikään kiveen kirjoitettu päätös, että menisin edes amkiin seuraavaksi. Yliopistokin voi kutsua. Eiköhän se ole aina plussaa, että on suorittanut miltei vuoden edestä yliopisto-opintoja ennen varsinaisia opintoja.

Toisekseen, pelkästään tämä johdantokurssi on antanut todella paljon ajateltavaa ja natusteltavaa. Haluan olla hyvä opettaja. Haluan kovasti olla sellainen fiksu, tasapainoinen ja kaikin puolin muikea opettaja-ihminen, joka saa oppilaansa ajattelemaan ja uskaltamaan. Vaikka olen toiminut varsinaisena lauluopettajana vasta kuukauden, olen törmännyt tilanteisiin joissa olisin kaivannut jotain neuvoja ja terapiaa. On kovin lohdullista huomata luennoilla etten suinkaan ole ollut yksinäni dilemmoissani, vaan koko kasvatustieteiden ideana on vastata näihin törmäämiini ongelmiin.

Eilen käsiteltiin yhtä kasvatustieteitten ydinongelmaa, eli pedagogista paradoksia. Miten voi opettaja/kasvattaja opettaa ja kasvattaa toista itsenäiseksi ja vapaaksi subjektiksi, joka kykenee tekemään omia, tasapainoisia valintoja ja päätöksiä, kun se kasvatus/opetus itsessään riistää opetettavalta vapautta ja itsenäisyyttä tehdä "omia" päätöksiä?

Tähän paradoksiin törmää päivittäisellä tasolla musiikinopetuksessa. Miten soitonopettaja pystyy opettamaan oppilaalleen soittamista juurruttamatta oppilaaseen omia arvojaan, tekniikoitaan ja ongelmiaan? Tuntuu usein siltä, että soitto-oppilaat pitävät opettajaansa jonkinsortin absoluuttisen totuuden haltijana, täydellisen soittotekniikan hallitsijana, jolla on kaikki valta maailmassa päättää onko oppilas kykenevä ja riittävän hyvä vastaanottaakseen Upean Tekniikan ja Musiikin Suuren Mysteerin Vastauksen. Entäs sitten, jos opettaja on huonolla itsetunnolla varustettu laiskiainen, joka suomalaiseen tapaan panettelee kaikkia itseään parempia soittajia? "Njoooh, onhan toi ihan jees soittajana, mut enmä kuule yhtään diggaa, tosi huono soundi eikä osaa soittaa plekulla..." Vähän enemmän elämää nähnyt oppilas voisi kyetäkin sivuuttamaan moiset kommentit ja päättämään itse mitä mieltä on asioista. Mutta miten käy vähän nuoremman tai pelokkaamman oppilaan, joka haluaa miellyttää opettajaansa Upean Tekniikan ja Musiikin Suuren Mysteerin Vastauksen toivossa?

Ensimmäinen laulunopettajani oli omasta mielestäni veikeä tapaus. Hän oli päälle parikymppinen rokkariherra, joka spontaanisti elehti ja ilmakitaroi vähän väliä, ja painotti opetuksessaan hyvän fiiliksen merkitystä. Joskus yritimme haparoida laulutekniikan kanssa, mutta enimmäkseen laulutuntimme menivät siihen, että herra toi tunneille kappaleita, jotka merkitsivät hänelle paljon. Joskus tunnit menivät pelkäksi höpöttämiseksi filosofisissa sfääreissä. Ja kyllä, minähän pienenä pesusienioppilaana imin kaikki fiilikset ja vaikutteet. Ja nyt, kuukauden opettajana toimimisen jälkeen huomaan olevani aivan samanlainen opettaja. Nuoret oppilaat katsovat silmät suurina kun opettaja höpöttää, painottaa hyvää fiilistä, tanssii ja hyppelehtii ja äännähtelee kliseisiä heittoja "Oujeah, just noin, hyvä meininki!".

Omasta mielestäni spontaaniuus, avoimuus ja hyvä fiilis ovat ne tärkeimmät kulmakivet, joille rakentaa hyvä suhde musiikkiin. Ensin pitää olla halua, intohimoa ja intoa tutustua ja leikitellä musiikin kanssa. Mutta juuri tämä avoin intohimo, leikillisyys ja rohkeus nolata itseään on se kaikkein suurin ja jättiläismäisin kynnys musiikkia opiskeleville. Pitää uskaltaa tehdä tyhmyyksiä, jotta edistyisi minnekään. Mutta miten tälläinen ajatusmaailma saadaan iskostettua ujoihin ja arkoihin oppilaisiin? Ja onko se oikeastaan edes tarpeellista?

Jokaiselle meistä pitäisi antaa mahdollisuus tutustua rauhassa ja ajan kanssa musiikkiin. Ketään ei pidä pakottaa suorittamaan. Mutta miten sitten, jos se oma ujous ja arkuus estää tutustumasta musiikkiin? Miten minä voin opettajana houkutella oppilaitani kuuntelemaan ja kokeilemaan juttuja, hölmöilemään ja ilahtumaan omasta suorituksesta, jos oppilas ei yksinkertaisesti HALUA hölmöillä? Pitääkö minun luovuttaa ja edetä pelkästään oppilaan ehdoilla, joka ei välttämättä johda mihinkään mutta ei myöskään pelota oppilasta pois? Miten voin opettajana tarjota oppilailleni uusia kokemuksia ja taitoja, ellen omalla toiminnallani ikäänkuin estä toisia vaihtoehtoja ja reittejä?

Pedagoginen paradoksi, how I fear and loathe thee.

Levytilaus...

2008-09-01T13:39:00.002+03:00

Tuli sitten heitettyä tilaus muutamista levyistä. Odottelen täällä malttamattomana, että postiluukusta tipahtaisi sekalainen kasa artisteja.

Jippua piti tilata levyhyllyyn sen opetuspotentiaalin vuoksi. Yllättävän moni nuori lauluoppilas innostui ajatuksesta laulaa Jippua, joten minähän tarjoan heille sitä itseään. Jipun kappaleissa yhdistyy moni lauluopettajan kannalta hyvä asia: kappaleet ovat suomeksi, joten nuoremmat oppilaat eivät pelästy vieraskielisiä sanoja; laulaja on nuori tyttö, johon moni tyttölaulaja voi sitten rauhassa samaistua; eikä laulutekniikka tarvitse olla kuin nimeksi, joten oppilaat voivat rauhassa keskittyä vaan itse kappaleen opetteluun ilman ahdistusta. Ehkä tällä saa oppilaiden kiinnostuksen herätettyä musiikkia kohtaan.

Jipun seuraksi levyhyllylleni naiskauneutta ja -taitoa puolustamaan tuli Dolly Parton. Monet tuntuu mieltävän Dollyn höppänäksi blondiksi, jonka rinnat vievät usein suurimman osan huomiosta. Itselleni kävi onneksi niin, että olin sen verran nuori kun Dolly Partonin omaa varietee-ohjelmaa näytettiin Suomen televisiossa, niin en tajunnut kiinnittää huomiotani Partonin peruukkiin saatika maitorauhasiin. Muistan vain neidon kovan luokan viihdyttäjän asenteen ja kappaleet. Tälläkin hetkellä koneeltani löytyy kovin nätti "Jolene", jota kuuntelen usein ja mielelläni. Ja hauskana faktana: Whitney Houstonin laulama suurhitti "I Will Always Love You" on alunperin Partonin kirjoittama ja esittämä kappale.

Hyllyäni koristaa kohtapuoliin levytilaukseni yleissivistävä osuus, eli Hectorin "Yhtenä Iltana". Joskus nuorena Muusikottarena kuulin levyn nimikappaleen "Yhtenä Iltana" (tässä linkki Ylen Elävistä Arkistoista löytyvään videoon), ja ihastuin suunnattomasti. Eiköhän se olisi jo aikakin tutustua herran tuotantoon ihan kunnolla.

Näiden lisäksi nappasin Ben Folds Fiven levyn, joka minulta uupui. Mutta sen bändin olenkin jo teille esitellyt.

Tulisivat ne levyt jo!!

Vanhemmille tiedoksi

2008-08-28T12:44:00.003+03:00

Huh kiirettä. Blogi on jäänyt täysin vaille huomiota! Syy kiireeseen on ollut armoton paperitaistelu Kelan kanssa, sosiaalisten piirien yllättävä aktivoituminen sekä tadaa: uuden urani alku eli lauluopettajana hääräily. Sikäli naurettavaa, että vaikka varsinaista työtä on vain muutama tunti viikossa, niin se määrä aikaa mikä menee tuntien ja oppilaiden miettimiseen on järjetön.

Eniten vaan harmittaa näiden yläasteikäisten oppilaiden tietynoloinen "lammasmaisuus". Ymmärrän kyllä, että 12-14-vuotiaat lapset/nuoret/murkut/mitkä lie ovat vaikeassa iässä. Koululla totutaan siihen, että opettaja/vanhemmat/vanhemmat ihmiset ovat auktoriteetteja, jotka tuovat opetettavan materiaalin, ja murkun ei pidä tehdä muuta kuin istahtaa ja vastaanottaa tämä tieto. Murkut eivät halua/pysty/kykene ottamaan vastuuta oppimisestaan. Mutta eniten väsyttää intohimon puute: ihan sama minkä kappaleen tuo tunnille laulettavaksi, reaktio on aina sama. Kysyttäessä mitä tykkää kuunnella, niin vastaus on "En mä tiiä. Vähän kaikkee". Kysyttäessä toivekappaleita niin vastaus on "En mä tiiä, ihan sama".

Osalla ongelmana on varmasti itsetunto ja omien mieltymyksien kehittyminen. Vaikeatahan se on sanoa mistä tykkää, jos ei tiedä mistä kaikesta voisi tykätä. Mutta sitten on taas näitä lapsukaisia, jotka käyvät tunnilla pelkästään sen vuoksi, että vanhemmat haluavat pikku-pettereiden ja -petrojen olevan aktiivisia ja musikaalisia. Eikä siinä mitään, mutta tähänkin tilanteeseen pätee sopivasti vanha sananlasku "ei kukko käskien laula". Ei ketään voi pakottaa pitämään musiikista. Ei se oikeasti kehitä mitään, jos lasta raahataan kerran viikossa soittotunnille, joka ei kiinnosta pätkääkään. Saman ajan ja tunteihin käytettävän rahan voisi käyttää johonkin parempaan.

Jotta musiikki olisi harrastuksena edes vähäsen miellyttävä, niin sen harrastajalla pitäisi olla siihen kipinä. Halu tutustua aiheeseen. Se on ihan sama onko perheessä tai lähipiirissä harrastettu musiikkia iät ja ajat. Sekin on ihan sama, onko ympäristössä tarjolla mahdollisuuksia harrastaa vai ei. Everything boils down to this: jos ihminen itse tahtoo jotakin tosissaan, hän myös keksii tavan jolla sen saa. Jos pikku-petteri tai -petra oikeasti haluaa soittaa ja laulaa, niin kyllä hän sen sitten tekee, tavalla tai toisella.

Ja minkä ihmeen vuoksi pitää aina törkätä lapsi soittotunneille, jos vanhempi haluaa kehittää musiikkiharrastusta eteenpäin? Eikö olisi huomattavasti kehittävämpää ostaa koko perheelle yhteiseksi hyvät stereot, ja ostaa iso kasa levyjä? Kyllä siitä musiikista voi nauttia ihan passiivisena vastaanottajana. Ei sitä tarvitse olla aktiivinen musiikintekijä ollakseen musikaalinen. Kuunneltavaksihan ne nuotit ja soinnut on tehty.

Tämä vuodatus tuli nyt vain siitä syystä, että minusta se on hirvittävän harmillista ajan, vaivan ja rahan tuhlausta pitää laulu/soittotunteja, joissa opettaja toimii pelkästään säestäjänä oppilaan nuotinluvulle. Ymmärrän kyllä, ettei oppilas aina kerkiä harjoittelemaan soitettavia kappaleita. Itsekin olen ollut sellainen oppilas. Mutta kyllä sen näkee yleensä tuleeko oppilas sinne tunnille omasta tahdosta vai ei. Aivan eri asiahan se olisi, jos pitäisin jotain pakollista musiikinkurssia jonkun koulun taholta, jonka kaikkien on pakko suorittaa kiinnosti se tai ei. Mutta tilanne kun on kuitenkin niin, että minut on palkattu ilmestymään kerran viikossa sinne soittokopperoon opettamaan ja tarjoamaan elämyksiä musiikin parissa niille, jotka ovat valmiita maksamaan musiikkikoululle tästä hyvästä. Paasaisin ja saarnaisin musiikista vaikka ilmaiseksikin (kuten näkyy blogista), mutta jollain se vuokrakin pitää maksaa. Kaikki tämä on siis vapaaehtoista. Minä annan tunteja, jos vain haluatte. Niin MIKSI! Why god, why, minun pitää tarjota opetusta ihmiselle, joka selkeästi ei halua sitä? Minä hermostun ja raastan hiuksiani, kun en keksi mitä voisin tarjota oppilaalle, joka ei pääsääntöisesti tykkää oikein mistään. Oppilas tylsistyy ja kyllästyy. Vanhempi menettää rahaa, ja pahimmassa tapauksessa ärsyttää lastaan utelemalla ja kyselemällä soittotunneista ja -läksyistä, joihin lapsi ei halua panostaa millään tavoin.

Tuli mieleeni jakso Dr Philissä, jossa vanhemmat valittivat siitä, ettei heidän lapsensa suostu syömään muuta kuin roskaruokaa. Phil-herra sitten neuvoi vanhempia jättämään lapsi ilman ruokaa, jos lapsi ei kerta suostu syömään tarjottua ruokaa. Kyllä se kotiruoka maittaa kun nälkä iskee. Vanhemmat kauhistelivat. "Ei ei ei, sehän nääntyy, sehän kuolee, ei se suostu". Niin. Lapsethan kun eivät ole biologisia olentoja, jotka joutuvat taipumaan luonnon vaatimuksiin. Lapsethan ovat niin tyhmiä, että mieluummin nääntyvät nälkään kuin syövät porkkanan. Joo.

Toisin sanoen: antakaa lastenne itse haluta omia harrastuksiaan. Älkää pakottako. Vaikka lapsenne eivät olisikaan ihmeharrastajia, jotka käyvät joka ilta jossain virikkeellisessä toiminnassa, niin tekeekö se heistä huonompia? Jos haluatte lapsenne saavan hyviä vaikutteita, niin olkaa itse esimerkkejä! Harrastakaa itse, lukekaa itse, kuunnelkaa ja soittakaa itse! Huomasin itsekin kauhukseni/ilokseni, että kaikki omat harrastukseni ovat perua vanhempieni omasta harrastustoiminnasta. Rakastan lukemista: lapsuudessani vanhempani aina lukivat yhdessä iltaisin sohvalla ennen nukkumaanmenoa. Kävimme kerran viikossa yhdessä kirjastossa. Suurin osa levyhyllyni vanhemmasta sisällöstä on peräisin isäni ja äitini kuuntelemista levyistä. Tykkään käsitöistä ja kuvataiteista: äitini aina ompeli ja kutoi huvikseen, isäni taas harrasti taidemaalausta. Kertaakaan minua ei pakotettu mihinkään, vaan sain itse löytää omat reittini omiin harrastuksiini.

Paasaus ohi, over and out.

Eva Cassidy

2008-08-12T22:43:00.004+03:00

Törmäsin tälläiseen ihanaiseen naiseen, kun totuttuun tapaan kanavasurffailun ohella törmäsin Eva Cassidystä kertovaan tv-dokumenttiin.

Eva Cassidy oli nuori yhdysvaltalainen neito, joka aloitti uransa laulun ja kitaran parissa jo varhaisella iällä. Laulun ohella neiti teki pätkätöitä muuan muuassa puutarhanhoitajana. Cassidy teki paljon töitä studiomuusikkona, sekä teki keikkaa omalla nimellään. Valitettavasti hän ei menestynyt oman kotivaltionsa ulkopuolella lyhyen elämänsä aikana: Cassidy menehtyi melanoomaan 33-vuotiaana.

Älkää antako kappalevalintojen hämätä. Vaikka moni Cassidyn esittämistä kappaleista tuntuukin olevan puhkikulutettuja pop-standardeja, niin Cassidyn sovitukset niistä ovat todella kauniita. "Over The Rainbow", "Fields Of Gold", "Ain't No Sunshine", "Cheek To Cheek" ovat vain pintaraapaisua neidon kattavaan ohjelmistoon, joka ulottui jazzista, gospeliin, rockiin, bluesiin ja herkistelyballadeihin. Cassidysta lähtee ääntä kuin herkästä enkelistä sekä pahamaineisesta rokkimamasta. Jos ja kun saan niitä pahaa-aavistamattomia lauluoppilaita itselleni aion pakottaa heidät kuuntelemaan tätä neitiä. Cassidyn tekniikan käyttö on upeata, ja tulkinta myös.

Hehkutusta!

Human

2008-08-04T11:31:00.009+03:00

Joskus aikoinaan kanavasurffailin päättömästi televisioaalloilla, ja päädyin tuijottamaan Yleltä tulevaa dokumenttia Nitin Sawhneysta, brittiläis-intialaisesta muusikosta. Mies oli minulle aivan uusi tuttavuus. Ihastuin miehen tapaan sekoitella kahden eri kulttuurinsa musiikkityylejä: länsimaisen musiikin afroamerikkalaisperinne sekä uuden sukupolven tietokoneavusteinen musiikki yhdistettynä intialaisiin soitin- ja lauluperinteisiin. Uteliaille kuulijoille annan seuraavan linkin, josta pääsette tutustumaan herran myspace-sivustolle.

Rohkaistuin ostamaan Sawhneyn levyn "Human" kuunneltuani Youtubesta joidenkin kappaleiden live-versioita. Valitettavasti olin live-musiikin sokaisema/kuurouttama. En ole mikään klubimusiikin suuri kuluttaja, joten hermostuin pikkuisen kun kuuntelin itse levyä. "Human"-levy tuntuu olevan hyvin klubipainotteinen: kappaleet kestävät pitkään, eikä edistystä oikein tapahdu. Äänimaisemat ovat toki kauniita, mutta itse ainakin turruin niihin. Verrattuna Sawhneyn Myspace-sivuilla kuultaviin kappaleisiin "Human"-levyn kappaleet ovat paljon länsimaalaispainotteisempia: intialainen laulu ja hindunkieliset sanat ovat vain mausteena. Sähkökitarat, dobro-kitara, r'n'b-laulu, gospel-taustalaulut, klubimusiikkityyliset tietokoneluupit ja indie-musiikkihenkiset tasaiset äänimaisemat ja hönkivät laulut muodostavat suurimman osan levyn sopasta.

Levyllä on edustettuna rohkeasti eri tyylilajeja. Indiehenkistä hönkivää poppia hitaine rytmineen edustaa kappale "Say Hello", jossa pianosäesteisen sointuvellomisen taustalla kuuluu myös intialaiset vaikutteet. Laulajana toimii hyvin herkästi ja heikosti laulava Tina Grace. Levyllä kuullaan myös nuorta mieslaulajaa Jacob Goldenia esimerkiksi kappaleessa "Promise", jonka äänessä on kuultavissa tämänhetkisten pop/rock-kauneusihanteiden mukaista narisevuutta ja melankolisuutta. Indien ja vaihtoehtorockin lisäksi levyltä löytyy myös R'n'B-musiikin tunnelmia kappaleessa "Rainfall". Oma suosikkini on "Eastern eyes": brasialais-henkistä bossanova-kitaransoittoa ohjelmoitune taustoineen. Live-versio valitettavasti/onneksi päihittää levyn version mennen tullen (alussa on parin minuutin pätkä rytmilaulua, malttakaa siis). Vaikka nyt kun kuuntelen tuota livepätkää, niin tuntuu siltä, että kaipaamani intialaiset vaikutteet ovat alkua lukuunottamatta hukassa. Omasta mielestäni levyn parasta antia ovat Reena Bhardwajin hindin kielellä luikauttamat melodiat, joista en valitettavasti saa tänne mitään näytteitä "Human"-levystä. Tässä kuitenkin live-pätkä Bhardwajin kauniin aavemaisesta laulusta.

Summa sumarum: Human-levy ei ollutkaan juuri sitä Nitin Sawhneya, jota olisin halunnut kuulla. Ehkä jollekin pidemmän linjan fanille "Human"-levy on hauska piristysruiske. Tai hyvä laskeutumisalusta intialaista musiikkia vieroksuvalle. Eli jos pidit Sawhneyn Myspace-sivujen elektronica/ambient/drum&bass-tyylistä, niin aloita tutustumisesi herran tuotantoon joltain muulta levyltä.

(kuvalähde: http://www.amazon.com/Human-Nitin-Sawhney/dp/B00009NQZD)

Ben Folds Five

2008-07-30T15:18:00.005+03:00

Kaaaauan sitten, kun Muusikotar oli pahainen 15-vuotias teini, hän kävi Yhdysvalloissa tervehtimässä serkkujaan. Reissun kohokohtia oli kolmen serkun kanssa suoritettu ajoretki Georgian moottoriteillä, jossa pelattiin maantiebingoa (bongaa tietty määrä autoja/roskia/tieraatoja) ja höpötettiin turhuuksia. Jossain vaiheessa matkaa serkuskatras pistivät auton stereoihin soimaan Ben Folds Fiven musiikkia. Musiikki leimautui osaksi tilanteen luomia muistoja: alla moottoritie, yllä aurinko ja ympärillä iloista puheensorinaa pirteän musiikin säestämänä.

(Kuvan lähde: http://www.benfoldsfive.com/ )

Ben Folds Five on nimestään huolimatta piano-rummut-basso-trio, joka perustettiin 1990-luvun alussa senhetkisen angstisen musiikkikulttuurin vastalauseena. Bändi itse on kuvaillut musiikkiaan lauseella "punk-rock for sissies", eli punkkirokkia nynnyille. Kappaleissa kyllä protestoidaan ja pohdiskellaan kaikkea nuoren miehen elämää liittyviä asioita, mutta hienovaraisesti huumorin avulla. Musiikin saralla painitaan poprockin maastossa, mutta joukkoon heitetään jazzia, rokkikukkoilua ja amatööritoilailua. Malliesimerkki edellämainituista piirteistä ovat kappaleet "Song For the Dumped" tai "Underground".

Bändi ei koskaan noussut suosion ylimmälle huipulle, mutta nautti suosiosta nuorten opiskelijoiden ja pienempien piirien joukossa. Yhdysvalloissa he löivät läpi 1997-1998 tiimoilla kappaleellaan "Brick". Päällepäin tylsä biisi paljastaa sisältään syvempiä merkityksiä: kappaleen säveltäjä, eli Ben Folds itse kertoo säveltäneensä kappaleen siitä, kun joutuivat nuoruuden tyttöystävänsä kanssa tekemään abortin.

Muutenkin kaikissa BFF:n kappaleissa korostuu tarinamaisuus. Jokaisen kappaleen takana on tarina, anekdootti tai yleistä pohdintaa nuoren miehen silmin. Oikein nätti herkystelykappale on "Smoke", jossa pohditaan menneitä valintoja ja virheitä valssiaskelein ja melodican voimin. Mitään ei kuitenkaan oteta liian vakavasti. Tästä todistuksena kappaleen "Katen" ympärille rakennettu musiikkivideo, joka ei liity millään lailla itse kappaleeseen.

Ben Folds Five julkaisi sellaisenaan vain muutaman levyn. Nykyään bändi on eronnut, ja jäsenet kiertelevät tekemässä omia soolouriaan. Ben Folds, pianistisäveltäjä, käyttää tehokkaasti hyväkseen netin ihmeellistä maailmaa promotakseen itseään. Mies on keikkaillut itsekseen, ja tekee menestyviä kiertueita esittämällä sekä sooloproduktiotaan että sovituksiaan Ben Folds Fiven kappaleista. Miehen lauluja ja tyyliä on usein verrattu Elton Johnin kappaleisiin. Ben Foldsia ei pelota myöntää yhteneväisyydet hänen ja Eltonin välillä: hän soittelee Eltonin kappaleita omilla kiertueillaan, jotka sopivat tyyliltään vallan mainiosti Benin kappaleiden joukkoon. Tässä Benin versio kappaleesta "Tiny Dancer", ja tässä Eltonin alkuperäinen.

Funny Fact: Youtubesta ja Ben Foldsin levyillä on löydettävissä improvisaatiohässäkkä, joka kulkee nimellä "Rock This Bitch". Herra Folds päätti kerran keikalla improvisoida nimen pohjalta jonkun kappaleen, ja legenda jäi elämään. Sen jälkeen yleisö on vaatinut improvisoidun "Rock This Bitchin" jokaisella keikalla. Tyylinäytettä: 1, 2, ja kirsikkana päällä 3.

Suosittelen tutustumaan Ben Folds Fiveen ja/tai Ben Foldsiin itse aurinkoisella autoajelulla tai pistämällä heidän musiikkiaan siivouspäiväksi stereoihin soimaan. Jos mahdollista, niin älä ota liian vakavasti, vaan nauti kieli poskella reippaasta meiningistä ja satunnaisista kirosanoista.

Tavallisten oikeus onneen

2008-07-18T11:44:00.001+03:00

Lueskelin tänään Ylen uutissivustoilta juttua Seppo Kimasen ajatuksista liittyen Suomen musiikkikasvatukseen ja huippulahjakkaiden muusikoiden koulutuksesta.

"Huippulahjakkuudet pitäisi tunnistaa jo varhain

Seppo Kimasen mukaan standardit selkeyttävät hallintoa, mutta uudistuva säveltaide tarvitsee omalla persoonallaan toimivia yksilöitä. Kaavamaisen musiikinopetuksen sijaan Kimanen ehdottaa vapaampaa järjestelmää, jossa huippulahjakkuuksille annettaisiin tilaa kehittyä omaan, erityiseen suuntaansa.

- Minusta olisi tärkeää, että tunnistaisimme huippukyvyt riittävän varhain. Heille voitaisiin siten räätälöidä yksilöllisiä ohjelmia. Tällaisessa musiikin huippuyksikössä opiskelijalle annettaisiin tilaa kasvaa ja kehittyä mahdollisimman hyvin kohdennetuin metodein, Kimanen ehdottaa."

(Lähde: http://www.yle.fi/uutiset/kulttuuri/oikea/id96472.html )

Ymmärtäisin jutun perusteella Kimasen kritisoivan musiikinopetuksen kaavamaista olemusta. Jutusta kuitenkin huokuu myös tietynlaisia arvoja. Sana huippu esiintyy monessakin kohtaa Ylen jutussa: huippulahjakas, huippuyksikkö, huippukyvyt. Koulujen pitäisi "tunnistaa huippukyvyt riittävän varhain".

Mikä on huippukyky, ja miksi se pitää tunnistaa varhain? Itsestäni tuntuu usein siltä, että nuoria osaajia suitsutetaan harva se hetki. Musiikkikasvatuksessa suositaan nuoria ja lapsia vähän vanhempien hakijoiden kustannuksella. Itse aikoinaan pyrin musiikkiopistolle 14-vuotiaana kitaraa soittamaan, ja jäin lehdelle soittelemaan. Selitykseksi tarjottiin musiikkioppilaitosten tarpeena ottaa nuorempia hakijoita sisälle, koska nuori lapsi hyötyisi oppilaitoksen tarjoamasta koulutuksesta eniten.

Oma piano-opettajani jaksaa aina muistuttaa siitä, miten nuorten tulisi käyttää nuoruutensa hyväkseen harjoittelemalla musiikkia mahdollisimman paljon. Hänen mielestään tietyn iän ohittaneiden on turha toivoa hyötyvänsä enää harjoittelusta, koska keho ja aivot eivät ole enää yhtä herkkiä harjoittelun hyödyille.

Konservatorioille, eli toisen asteen musiikillisille ammattioppilaitoksille on periaatteessa yläikäraja 25 vuotta. Sen iän ylittäneitä hakijoita otetaan sisään harkinnan jälkeen. Itse yllätyin kuullessani rumpaliystävältäni, ettei hänen kannata enää pyrkiä Sibelius-Akatemian jazz-osastolle opiskelemaan koska hänen mukaansa sielläkin on samainen 25 vuoden yläikäraja. Sittemmin kuulin ettei Akatemialla ole enää kyseistä yläikärajaa, mutta pääsykokeissa suositaan kahdesta samantasoisesta hakijasta aina nuorempaa.

Olen kyllä samaa mieltä Kimasen kanssa siitä, että musiikkioppilaitosten opetus on kaavamaista ja standardoivaa. Opiskelijoille ei jätetä tilaa yksilöllisyyden hakemiselle, sillä koulujen pitää noudattaa opetussuunnitelmia. Opiskelijat on voitava laittaa mitattavaan arvojärjestykseen, jotta koulun menestystä opetuksen tarjoajana on helpompi arvioida. Itsekin tätä nykyä entisenä konservatorion opiskelijana (nyyh) sain kuulla monenkin kurssin ja opetettavan aiheen olevan lukujärjestyksessä sen vuoksi, että "Kela ja Opetusministeriö vaativat niin". Musiikkikouluissa on pakko olla aineita, joista on annettava arvosanoja, ja joiden opiskeluun käytettävä aika on laskettavissa ja mitattava opintopistein.

Lukujärjestykseen ei oikeastaan jää tilaa vapaalle kokeilulle ja luovuudelle, koska musiikinopiskelijan on pakko harjoitella kaavamaisesti suorittaakseen tietyt tutkinnot tietyllä tavalla jotta saisi oikeuden jatkaa musiikinopiskelujaan eteenpäin. Jotta kouluista saadaan revitty maksimaalinen teho irti, koulujen on pakko karsia ylimääräisiä, näennäisesti turhia aineita kuten sivuinstrumenttien soiton pois päiväjärjestyksestään. Kouluilla ei yksinkertaisesti ole varaa jättää tilaa luovuudelle, koska koulujen rooli luovuuden kasvattajana on jäänyt tehokkuuden varjoon. Musiikkikoulut eivät ole enää lämpimiä lintukotoja luoville linnuille, vaan nyky-yhteiskunnan kiireisiin taipuvia harjoituskoppikanaloita, joissa pyritään budjettileikkausten uhalla saamaan maksimaalinen hyöty irti minimaalisella panoksella.

Suuren kyvyn esiintyminen mahdollisimman nuorella yksilöllä on eräänlainen manifesti onnistuneesta yhteiskunnasta. Itse olen mieltänyt kukoistavan taidekulttuurin olevan merkki hyvinvoivasta yhteiskunnasta, jolla on varaa käyttää ylimääräistä rahaa ja aikaa henkisiin arvoihin, jotka eivät suoranaisesti tuota mitään fyysisesti arvokasta materiaa. Heimo, jolla on eniten simpukkakoruja, on se heimo jolla on talvella eniten aikaa käyttää resurssejaan asioihin jotka eivät hyödytä heimoa eloonjäämisen kannalta. Kauniiden asioiden ympäröimällä heimolla on riittävästi ruokaa ja hyvin vähän murheita ja pelkoa pakkasista ja saaliseläimistä. Jos lapsi siis jo nuorella iällä näyttää merkkejä taiteellisesta lahjakkuudesta, voi sen mieltää henkisiä arvoja suosivan kulttuurin ja ympäristön kasvatuksen tulokseksi.

Taiteellisuuden, lahjakkuuden oletetaan olevan kasvava yksikkö: lahjakkuudella ei ole näennäistä rajaa. Mistä lahjakkuus kumpuaa? Oletettavasti sieltä mistä ajatuksemme ja muut ruumiintoiminnomme soljuavat, eli aivoistamme. Mutta, hähää, aivoillamme on oletettavasti rajoituksensa: pystymme tietoisesti käyttämään vain murto-osan aivojemme kapasiteetista. Ihmiset, me olemme tehottomia aivojen käyttäjiä. Emme kykene valjastamaan aivojemme tarjoamia mahdollisuuksia mahdollisimman tehokkaasti. Rajattoman, aineettoman arvon eli lahjakkuuden käyttöä rajoittaa sen rajoitetut, aineelliset käyttöelimet, ihmiskeho ja sen sisällä ratsastavat aivot. Mutta hetkinen, ihminenhän ei synny valmiina aikuisena. Käymme läpi eri kehitysvaiheita sikiöstä aikuisuuteen. Jos lainaisimme maanviljelystä tuttuja prosesseja aivojemme ja kehomme kehityksessä, niin voimme kenties parantaa työsuoritustamme.

Annamme aivosiemenillemme siis kaikki mahdollisuudet kasvaa isoiksi ja kauniiksi puutarhoiksi. Möyhimme multaa, kitkemme rikkaruohot, kastelemme, lannoitamme (lisää kakkaa niskaan, jee), katkomme versoja, jalostamme kasveja kunnes lopputulos miellyttää esteettisesti. Käytämme hyväksi aivojemme eri kehitysvaiheita ja herkkyyskausia jotta saamme suuren hyödyn irti tarjotun pienen ajan sisällä. Asetamme kauniit lahjakkuuskukkamme riviin ja järjestykseen, jotta voimme nauttia symmetriasta ja järjestyksestä. Hallitsemme ympäristöämme. Tiedämme mitä, miten ja koska asiat tehdään jotta saisimme hallitun lopputuloksen.

Vaan minne jäi sattuma ja yllätyksellisyys? Minne jäi luovuus? Eikö luovuus ole juuri uusien asioiden luomista? Voiko liiallisella asioiden hallitsemisella saavuttaa luovuudelle otollisen olotilan, kaaoksen? Mitä kaaosmaista on järjestetyissä puutarhoissamme, tehokkuutta mittaavissa musiikkioppilaitoksissa ja nuoruutta suosivissa järjestelmissämme? Minne jäivät rikkaruohomme?

Rikkaruohot jäivät aidan taakse. Siellä ne kasvavat päivää piristävinä päivänkakkaroina. Voihan niitä pistää purkkiin, aivan kuten jazzia purkitetaan levyihin ja viedään pois savuisista salongeista kirkkaisiin saleihin taidemusiikin rinnalle. Mutta sykähdyttääkö hyvinkasvatettu toteutus aivan yhtä paljon kuin villisti toteutettu elämys?

Sen sijaan, että käyttäisimme rahojamme ja resurssejamme muutaman erikoislahjakkaan yksilön kasvattamiseen nuoresta iästä lähtien, miksemme panosta siihen mistä musiikki on lähtöisin? Tekemisen iloon, yhteisöllisyyteen, hyvinvointiin ja henkisiin arvoihin. Ei viedä taidekasvatusta kauemmas "tavallisten" ihmisten ulottumattomiin vain "lahjakkaiden" ulottuville. Tuodaan musiikki, kuvataiteet, teatteri ja muut kansan keskuudesta lähtöisin olevat lahjakkuuden muodot takaisin mistä ne ovat lähtöisin kaikkien iloksi ja kokeiltavaksi. Koska omasta mielestäni sotkemalla yhteen kaikki mahdolliset sattumiksi ja häiriötekijöiksi laskettavat piirteet, jotka kumpuavat kansan syvistä riveistä, voidaan saada aikaan todellista kaaosta, josta sikiää tuo suuresti arvostamamme luovuus.

Olipas piiiiitkä kirjoitus.

Don't worry...

2008-07-13T23:20:00.000+03:00

...Be Happy! :)

Kaikki varmaan tuntevatkin kyseisen optimismipläjäyksen. Itselläni meni suunnilleen ihmisikä, että ymmärsin ensinnäkin kappaleen olevan kokonaan laulettu. Ei yhtäkään soitinta missään. Ja vielä hetki aikaa meni siihen, että ymmärsin kaikkien lauluosuuksien olevan yhden miehen tekemiä. Mies laulun takana on Bobby McFerrin.

Vaikka "Don't Worry, Be Happy":ssa on äänitetty päällekkäin monta saman miehen tekemää lauluosuutta, niin päällekkäisäänitys ei ole aina tarpeen. McFerrin on sen verran näppärä tekniikassaan, että saa neljän oktaavin äänialallansa ja kurkkulaulutekniikalla aika näppäriä kappaleita aikaiseksi yhdellä "raidalla". Kuunnelkaa vaikka.

Bobby McFerrin on onnistunut omassa tuttavapiirissäni jakamaan mielipiteet. Osa tykkää, loput taas myöntävät miehen olevan "lahjakas, mut eihän se oo niinku oikea laulaja...". Itse taas salaa mietin, että "no eihän sen tarvitse olla oikea laulaja, kun se on pirun hyvä muusikko". McFerrinin korva on äärimmäisen tarkka, ja hänen äänensä taipuu vaikka jos jonkinlaiseksi soittimeksi, kuten trumpetiksi. Lopuksi vielä maistiaiseksi varmaan kaikille tuttu kipale.

Pläääh.

2008-07-08T13:16:00.000+03:00

Aikalailla surkea olo tänään. En päässyt opiskelemaan. Eikä asiaa auta hyvää tarkoittavien ystävien huudahdukset "Miten niin et?". Ei niin, että olisin ollut itse täysin varma siitä, että pääsen. Mutta kokeista jäi melko hyvä olo. Osasin asiat hyvin, vaikken täydellisesti. Takataskussa kokonainen ammattitutkinto, josta yleensä saa paljon kiitosta pääsykokeissa. Mutta eipä onnistu. Ja pistemääriä on turha tiedustella, koska täällä annetaan automaattisesti hylätty suoritus jos ei ole sisäänpäässeiden joukossa. Ja koska kaikilla muilla kuin sisäänpäässeillä on hylätty suoritus, niin kukaan ei ole varasijoilla. Samasta syystä jos joku epäilee tulleensa kaltoin kohdelluksi valintakoetilanteessa, niin hylätyn hakijan pistemäärää ei voida verrata sisäänpäässeiden kanssa. Ovelaa.

(Edit: korjataanpas tätä. Eli pisteitä voi tiedustella, mutta ne saa vasta myöhemmin jos on halua ja aikaa lähteä setvittämään byrokraattisia koukeroita. Ymmärtääkseni pisteet saa, jos lähtee tekemään oikaisupyyntöä. Eli vaikka nyt sain tulokset, niin voin tiedustella saamaani pistemäärää elokuussa. Aiemmin minulle sanottiin, että pisteitä ja hakumenestystä voi myös kysyä suoraan raatituomareilta. Syksyllä tein niin, ja minua pompoteltiin puhelimitse sinne tänne, kunnes sain yhden raadin jäsenen kiinni joka sanoi heti kärkeen, ettei hän ymmärrä mitään pop/jazz-musiikista mitään, hän on raadissa vain byrokratian vuoksi. Toinen raatilaisista lupasi lähettää antamansa arvion sähköpostitse: tuloksia sain odottaa reilusti yli puoli vuotta, eikä siinäkään ollut sanaakaan pääsykoe-esityksestäni. Pelkkä huomautus siitä, että teoriakoe oli mennyt hyvin.)

Olen pahoillani, että varsinainen musiikkikeskustelu on jäänyt vähemmälle täällä. On vain ollut todella vaikea inspiroitua mistään, kun pääkoppa on joutunut keskittymään omaan suoritukseen jatkuvasti.

Voihan tätä pitää mahdollisuutena: jee, mahdollisuus keskittyä juuri siihen mitä haluaa. Tehdä musiikkia. Tehdä keikkaa.

Mutta mistä revin elokuun vuokran? Saatika syyskuun? Työpaikat ovat aikalailla kiven alla, ellei halua puhelinmyyjäksi (kiitos ei tällä kertaa). Pakko listautua työttömäksi, kunnes löydän jotain.

Jiihaa.

The long and winding road...

2008-06-30T17:07:00.000+03:00

I'm back!

Takana siis viikon kestoinen laulukurssi Torniossa Complete Vocal Technique -nimiseen tekniikkaan erikoistuneiden opettajien johdolla. Viiden päivän jakso oli aika intensiivistä. Päivät kestivät 10-17, ja päivän päätteeksi olin yleensä rättiväsynyt ja poikki jatkuvan keskittymisen ja työskentelyn vuoksi, etten jaksanut enää illan päätteeksi harjoitella juuri oppimia taitojani. Onneksi sain kaverilta käyttööni kovalevytallentimen, jolla äänitin kaikki kurssin tunnit. Laukun pohjassa odottaa DVD-levyllinen äänimateriaalia, joka pitäisi käydä läpi ja purkaa oppilevyksi itselleni.

Jännä juttu kuitenkin, miten äänenkäyttö voi herättää niin paljon polemiikkia. Yksikin kurssin laulajista kertoi, miten hänen klassiset laulunopettajansa olivat tyrmänneet hänen laulamisensa täysin ja todenneet, että hänessä on jotain vikaa. Tyttö juoksi kaikilla mahdollisilla foniatreilla ja kuvauksissa, eikä äänihuulissa koskaan löytynyt mitään vikaa. Itsekin saanut kuulla joiltain opettajilta kuinka "oot niin hirvittävän nasaali, sun pitää oppia tuosta pois". Njooooh, se olikin sitten liikaa vaadittu, että pysähdyttäisiin hetkeksi ja analysoidaan miksi äänenväri menee sellaiseksi, ja onko se oikeasti nasaalia. Joillekin laulajille opettajat ovat painottaneet, ettei jotain saisi tehdä, ja tarkempaa syytä kysyttäessä kohauteltu olkia ja syyksi todettu, että "no ku ei nii sais tehä".

Jos siis satut olemaan niitä, jotka etsivät tietoa googlaamalla kyseistä laulutekniikkaa, sanon seuraavat faktat: en ole törmännyt kehenkään, joka olisi tyrmännyt Complete Vocal Techniquen kokeiltuaan sitä asiantuntevan opettajan johdolla. Olen kyllä törmännyt useampaan laulajaan ja laulunopettajaan, jotka ovat tyrmänneet kyseisen laulutekniikan joko kokeilematta sitä, tai kokeiltuaan sitä itsekseen pelkän kirjan avulla. Eli jos joku tuttusi haukkuu tätä laulutekniikkaa, kysy varmuuden vuoksi onko hän tutustunut aiheeseen kunnolla?

No niin, mainostus sikseen.

Kävin sitten samalla näppäränä tyttönä Torniossa ja Haparandassa eli Haaparannassa järjestettävissä Kalottijazzeissa. Totean, että olen järrrrrjettömän kiitollinen ja iloinen siitä, että valitsemani alan vuoksi minulla on usein mahdollisuus saada vapaalippuja taikka artistipassi eri keikoille ja festareille. Onhan niitä keikkoja upea katsella ja kuunnella, mutta hauskinta on backstagella istuminen ahdistuneiden, iloisten, ja jännittyneiden muusikoiden kanssa. Siinä näkee ja kuulee muiden ihannoimien soittajien tosielämästä juttuja, joista tajuaa ettei muusikon työ ole helpoimmasta päästä. Bändien ja keikkojen suosio on niin hetkestä kiinni. Bändi, joka Oulun keikallaan sai kahvilassa istuskelijat tanssimaan ahtaasta tilasta huolimatta, ei välttämättä saa samanlaista vastaanottoa muualla.

Josta päästäänkin seuraavaan mietintään: Suomeen tarvitaan lisää musiikkikahviloita! Sellaisia, joissa ihmiset saavat rauhassa istuskella ja juoda vaikka kahvia tai olutta mielensä mukaan, seurustella kavereiden kanssa ja fiilistellä. Liian moni todella hyvän artistin keikka on mennyt siitä pieleen, että keikka onkin järjestetty hirvittävän muodollisessa konserttisalissa, tai järjettömän isoilla festarilavoilla. Lisäksi Suomessa tarvitaan lisää vapaan musiikin kahviloita: esiintyjiä ei karsittaisi heti suoralta kädeltä edustamansa genren vuoksi.

Nyt heitän kyllä tosiasiat kehiin: vapaan musiikin istuskelupaikkoja voi olla vaikeata ylläpitää kustannussyistä. Varmasti kahviloihin otettaisiinkin mielellään esiintyjiä, mutta heille ei haluta maksaa. Itsekin olen saanut tarjouksia, jossa koko illan soitosta olisi annettu 50€ kahden hengen duolle. Olen myös saanut baarikahviloista sellaisia tarjouksia, joissa tarjotaan "harjoitusmahdollisuuksia" kahvilan tiloissa. Eli bändi esiintyisi paikan päällä, mutta heille ei tarvitsisi maksaa koska bändi "harjoittelee". Kustannussyiden lisäksi musiikkipitoisten esiintymispaikkojen uhkana on naapurit. Moni hyvä esiintymispaikka on joutunut alistumaan häätöuhkauksien vuoksi, ja ovat karsineet bändi-iltojen määrää rankalla kädellä. Surkuhupaisia esimerkkejä tästä on esimerkiksi Oulussa toimiva Tervahovi. Itse kävin siellä usein kuuntelemassa hyviä bändejä. Tila oli pieni, mutta tunnelmallinen. Paikka oli miltei aina täynnä kun sinne meni kuuntelemaan keikkoja.

Vaan kuinkas sitten kävikään: Tervahovi ilmoitti lopettavansa bänditoiminnan, ja pisti kahvilan remonttiin. Muusikoiden joukossa kävi suuri kohahdus: mitä ihmettä? Miksi näin? Lehdessäkin oli juttua yllättävästä juonenkäänteestä, jossa muistaakseni (eli en voi muistaa kaikkea tasan oikein) kahvilan työntekijätkin olivat ihmeissään tapahtuneesta. Kuulemma bändi-illat vetivät yleisöä ja tuottivat hyvin. Mutta käsky kävi: omistajan mielestä bändi-illat eivät tuottaneet tarpeeksi. Siitä huolimatta, että bänditoimintaa oli ylläpidetty kymmenien vuosien ajan, ja kahvila oli saanut kiitoksia musiikkia edistävästään toiminnastaan.

Surkiata.

Matka alkaa!

2008-06-22T23:50:00.000+03:00

Huomenna koittaa julma aamuherätys puoli viideltä aamulta. Sitten kävelen neljän kilometrin matkan linja-autoasemalle, josta lähtee bussi Torniota kohti klo 5.55. Torniossa alkaa rääkyminen. Eli viikon kestävä laulukurssi! Yritän päivitellä sieltä, kerron fiiliksiä ja ajatuksista, joita kurssi herättää.

La-la-la-laa!

Video killed the radio star

2008-06-15T14:09:00.000+03:00

Tiedättekö, mikä on oikeasti mukavaa? Elämä ilman televisiota. Radiokin on jäänyt ohjelmoimatta tässä taloudessa.

Olen elänyt viimeiset kolme vuotta telkkuvapaalla vyöhykkeellä. Ne harvat kerrat, kun kylässä käydessä olen päässyt töllöttimen ääreen niin ärsyynnyn. Jos ryhdytään matematiikalla leikkimään, niin tarjoan teille pienen laskentotehtävän. Päivässä on 24 tuntia. Kuinkas monta katseltavaa kanavaa on tällä hetkellä? Ja nyt tarkoitan sellaisia kanavia, joita tulee oikeasti katseltua. Omien mieltymysten kannalta niin ehkä Yle1, Yle2, MTV3, Nelonen, Subbari, ööääöö, ehkä MTV ja Voice jos pistoolilla uhataan, YleTeema. Tjaah, eipä siellä paljoa muuta minua kiinnostavaa ole. Eli jotakuinkin 8 kanavaa. Eli periaatteessa vuorokauden tunnit X kanavamäärä = päivän potentiaalinen määrä katseltavaa televisiota. Minulle tämä tarkoittaa päivässä 192 tuntia potentiaalista hyvää televisiota.

Sitten katsotaan www.telkku.com , ja katsotaan olisiko tänään mitään katselemisen arvoista. No ykköseltä tulisi dokumentti aavelaivasta, sen voisin katsoakin. Se kestää tunnin. Kakkoselta tulisi joku Justin Timberlaken keikka, periaatteessa se pitäisi katsoa oman ammatin kannalta, vaikkei se minua kiinnostakaan. Ja Brit Awards, mutta onko se nyt niin hauskaa katsella kun minulle täysin tuntemattomat listahitit nappaavat pystejä? Nääh. Kolmoselta Simpsonit ja ehkä Kauhukeittiö. TV-sarjat kyllä löytyy netistäkin aika hyvin, enkä kaipaa tekstityksiäkään, joten nämäkin ovat vähän hiinä ja hiinä. Nelonen petraa minun kohdallani, eli peräti kaksi elokuvaa, jotka olen kyllä tainnut molemmat nähdä jo. Subiltakin tulee "Kuudes Aisti", sen olen kyllä nähnyt. Teemalta tulisi Beatles-dokkari, vanha leffa ja muotidokumentti.

Eli jos katsoisin nämä kaikki vähääkään minua kiinnostavat ohjelmat, siitä huolimatta että olen jo nähnyt osan tai etten koekaan niitä kiinnostavaksi, niin ohjelmia olisi alle 20 tuntia. Eli jotakuinkin päivän televisioannista minua ehkä kiinnostaa kymmenen prosenttia. Ja ottakaa nyt huomioon, että siellä on mainokset välissä.

Radiota en jaksa kuunnella soittolistojen, kanavasurffailun ja mainoksien vuoksi. Ainoa kanava josta tykkään on Groove FM. Ja heilläkin pitäisi olla ymmärtääkseni nettiradio.

Tiedättekö, mikä on todella hauskaa telkuttomassa ja radiottomassa elämässä?

1. En kyllästy kappaleisiin. En voi kuulla jotain samaa poppiskappaletta tuhat kertaa yhden automatkan aikana.

2. En joudu mainoskipaleiden uhriksi. Pari kertaa olen saanut ihmetellä, kun ihmiset puhuvat jostain mainoksesta. Mutta nekin löytyvät yllättävän hyvin Youtuben kautta. Saan kaikessa rauhassa katsella vaikka vain kerran Saarioisten "Jonka Paistoi Äiti" -rankutuksen, hörähtää, ja sitten sulkea koneen.

3. En joudu kanavasurffailun uhriksi. Kuvitelkaa elämä ilman kännykkävisailuja, mainoksia, tosi-tv:tä, huonoja juontajia, turhia kilpailuja ja turhia lööppejä.

4. En maksa tv-lupamaksua, saatika pakoile tv-lupatarkastajaa. Tässä sitä ollaan odoteltu viimeiset kolme vuotta, että tv-lupatarkastaja tulisi käymään, jotta voisin avata oven ja tarjota kahvit. Mutta eipä ole näkynyt.

5. Saan lukea kirjoja. Voin kuunnella musiikkia. Kirjoittelen blogia. Näpräilen kotona ja askartelen. Teen ruokaa. Käyn kahvilla kavereiden kanssa. Harjoittelen pianonsoittoa. Piirtelen. Neulahuovutan. Siivoan. Myönnän kyllä surffailevani netissä järkyttäviä määriä, mutta koen sen kuitenkin aktiivisemmaksi ja fiksummaksi touhuksi kun television edessä istumisen. Facebookissa viestittelen kavereille. Kirjastosta lainaan levyjä. Myspacen kautta kuuntelen uusien tuttavuuksien levyjä. Käyn kirpputoreilla. Ompelen.

6. Minulla on parempi olo itsestäni, kun en tuijota televisiosta "kauniita" ihmisiä.

7. En yhtään tiedä mikä on muodissa ja mikä ei. Voin siis vapaasti pukeutua miten haluan, koska en voi stressata Gossip Girliä tuijottavien, kiinteäreisisten luksusteinien mielipiteitä. En tiedä turhien julkkisten menoista ja meiningeistä. Jos haluan tietää, niin googlaan.

Kieltämättä olen jäänyt jonkin verran asioiden ulkopuolelle. Aika moni tämän hetken bändeistä ja esiintyjistä on jäänyt minulta täysin unholaan. Mutta viidakkopuhelin toimii. Ja hauskinta on se, ettei sitä telkkua oikeastaan kaipaakaan. Olin tuossa muutaman päivän ajan koiravahtina televisiotaloudessa: televisio pysyi kiinni. Ne harvat tv-sarjat, joita tulee sitten seurattua löytyvät yleensä netistä. Ja niin, ymmärrän kyllä että periaatteessa sarjojen "striimaaminen" veisi ikäänkuin elannon joltain. Mutta yllättävän moni tv-sarjan tuottaja ovat suosiolla pistäneet jaksoja omille sivuilleen. Jokaikinen "South Parkin" jakso löytyy heidän omilta sivuiltaan. "Heroes" löytyy myös. Tottakai jokaisen jakson alkuun on pistetty mainos. Mutta mieluummin minä sen yhden automainoksen katson, kuin kestän ne kolme mainoskatkoa tv:stä.

Kuinka moni siellä pelästyi ajatusta elämästä ilman mustaa laatikkoa? :)

Oma vs toisen

2008-06-11T11:59:00.000+03:00

Lueskelin tuossa äsken aamukahvin ratoksi Helsingin Sanomia. Silmään pisti keikka-arvostelu Celine Dionin Helsingin konsertista (voitte itse lukaista sen täältä). Jäin natustelemaan jutussa esiintyvää lausetta "...illan aikana korostui, että monet hänen tunnetuimmista kappaleistaan ovat lainattuja...".

Ei siitä ole oikeasti niin pitkä aika, kun artistit "lainailivat" toistensa kappaleita ja tekivät niistä omia versioitaan. Motown-aikoina tämä oli ihan tapa. Niihin aikoihin artistit harvemmin teki omia kappaleitaan, vaan levy-yhtiöt palkkasivat säveltäjiä ja sanoittajia tekemään hittibiisejä. Hyvä hittibiisi kierrätettiin artistilta artistille. Esimerkkinä voisi toimia Burt Bacharachin säveltämä ja Hal Davidin sanoittama "Walk On By", josta tuli iso hitti Dionne Warwickin esittämänä. Kappaletta on kierrätetty sen jälkeen, muuan muuassa Isaac Hayesin toimesta, ja jos on Wikipediaan luottaminen niin myös Jackson 5, Aretha Franklinin, Smokey Robinsonin & The Miraclesin ja lukemattomien muiden toimesta myös.

Olisi hauska tietää, missä vaiheessa artistit alkoivat itse tehdä omaa musiikkiaan, ja missä vaiheessa artistien oman musiikin tekemistä ruvettiin arvostamaan tietyllä tavalla enemmän kuin lainakappaleiden käyttöä? Koska tosiasiahan on se, että hirvittävän moni tämänkin hetken suurhiteistä eivät todellakaan ole artistien itsensä tekemiä tai tuottamia. Hyvä esimerkki hittisäveltäjästä on ruotsalainen Max Martin, jota voidaan pitää syypäänä moniin 90-luvun loppupuoliskon teinisuurhitteihin, kuten Britneyn "Baby, Hit Me One More Time", "Oops, I Did It Again", Backstreet Boysien "I Want It That Way", Bon Jovin "It's My Life", ynnä muihin kipaleisiin.

Mitäs yhteistä on sitten No Doubtin "Hella Good"-, Britneyn "I'm A Slave 4 U" -, Kelisin "Caught Out There"-, Nellyn "Hot In Herre"-kappaleilla? Kaikille näille yhteistä on säveltäjä/tuottajatiimi The Neptunes. Tämän hetken musiikkibisneksessä ei olla päästy kauas Berry Gordin luoman Motownin autotehtaiden kokoamisprosessia mukailevasta hittitehtailusta. Ainoana erona on se, että nykyään ei kierrätetä hyviksi havaittuja hittejä eri artisteilla lisätienestin toivossa. Lieneekö tähän syynä trendien ja muotien äärimmäisen nopea vaihtuvuus, jossa jatkuva uusiutuminen ja innovaatio ei jätä tilaa hetki sitten loppuunkulutetuille asioille.

Onko kappaleiden uudelleensovittaminen kuollut taidemuoto? Arvostan kyllä artistien omaa alkuperäistuotantoa, mutta tiedän kokemuksesta, että kappaleiden sovittaminen uuteen uskoon on vaikeata. Tarkat lukijat saattavat muistaa, kuinka edellisessä kirjoituksessani kirosin Joni Mitchellin kappaleiden uudelleen sovittamista. Miten sovittaa kappale niin, että artisti saa siihen uuden, tuoreen näkökulman tehden kuitenkin kunniaa vanhalle versiolle? Pistetäänpä tähän pieni lista joidenkin kappaleiden uusista ja vanhoista versioista.

- Gary Mooren alkuperäinen versio, ja Nightwishin oma versio "Over The Hills And Faraway" -kappaleesta. Itseasiassa en kuule näiden versioiden välillä mitään kovin suurta eroa, olennaisimmat piirteet eli alun kansanmusiikkivaikutteinen rummutus, soinnut, tunnelma ja melodia pysyvät samoina. Mitä nyt tempoa on pikkuisen nostettu Nightwishin versiossa.

- Tämä tuli minulle yllätyksenä muutama päivä sitten, mutta nuoren soul-laulajattaren eli Joss Stonen debyyttihitti "Fell In Love With A Boy" on itseasiassa hauskasti sovitettu versio White Stripesien alkuperäisestä kappaleesta "Fell In Love With A Girl".

- Policen suurimpiin hitteihin lukeutuva "Every Breath You Take", ja siitä P-Diddyn versio "I'll Be Missing You". Tämä itseasiassa on minusta ristiriitaista kuunneltavaa, koska P-Diddyn versiossa on muuten säilytetty alkuperäisestä versiosta sen tunnusomaisimmat piirteet (kitarariffi, sointukierto), mutta alkuperäiset sanat, tunnelma, ja rakenne on heitetty romukoppaan. Voiko tälläistä "otetaan parhaat palat päältä" -sovitusta oikeastaan kutsua enää kappaleen sovittamiseksi? Koska henkilökohtaisesti minulle tuli sellainen olo P-Diddyn versiosta, että hän halusi vain ratsastaa toisen kappaleen saavuttamalla maineella ja kunnialla. Toisaalta, olen Police-fani, olen puolueellinen, murr, antakee anteeksi.

- Edellisessä kirjoituksessa linkkasinkin tähän kappaleeseen, mutta Stevie Wonderin funk-henkinen "Superstition" , ja legendaarisen kitaristin eli Stevie Ray Vaughnin suoraviivaisempi ja tiukka rokkiversio.

- Red Hot Chili Peppersien "Higher Ground" on itseasiassa, ylläripylläri, Stevie Wonderin kappale.

- Ja kuka ei olisi tehnyt omaa versiotaan Nirvanan "Smells Like Teen Spiritistä"? Olkaa hyvä, Tori Amos, Paul Anka, The Ukulele Orchestra of Great Britain, ja Patti Smith.

- Vielä kirsikaksi kakun päälle, eli Johnny Cashin viimeiseksi jäänyt kappale, eli "Hurt", sekä Nine Inch Nailsien alkuperäinen versio. Tämä on mielestäni mainio esimerkki saman kappaleen sisällä löytyneistä näkökulmista. Reznorin laulamana kappale on puhdasta nuoren miehen eksistentiaalista angstia, kun taas Johnny Cashin tulkinta on vanhan miehen kypsää pohdintaa eletystä elämästä ja väärien elämänvalintojen katumista.

Näiden esimerkkien valossa jään miettimään, että onko se sitten niin tavatonta nykypäivänä, että artistit lainaavat toistensa kappaleita. Ainakin se tuntuu olevan suhteellisen yleistä ja suosittua puuhaa, joten ihmettelen Helsingin Sanomien toimittajan arvostelun rivien väleistä luettavaa asennetta:

"...illan aikana korostui, että monet hänen tunnetuimmista kappaleistaan ovat lainattuja: Power of Love oli alun perin Jennifer Rushin hitti, All By Myself Eric Carmenin ja Drive All Night Cyndi Lauperin.

Illan päätti odotetusti Titanic-elokuvahitti My Heart Will Go On, Dionin hiteistä kaikkein suurin – ja hänen alkuperäisesityksensä." (lähde)

No joo, "Power of Love" on Jennifer Rushin kirjoittama ja esittämä hitti, mutta Laura Branigan kerkesi tekemään siitä oman hittiversionsa ennen Celineä. "All By Myself"-kappaleessa on suoria lainauksia eräästä klassisesta pianokappaleesta, ja Frank Sinatrakin kerkesi laulamaan siitä oman versionsa ennen Celineä. Ja vaikka Celine olikin "My Heart Will Go On" -kappaleen ensimmäinen esittäjä, ei hän suinkaan säveltänyt saatika sanoittanut kyseistä kappaletta (triviatietona: sen teki James Horner ja Will Jennings).

Ymmärrän kyllä, että piratismin ja loukatuiden tekijänoikeuksien myötä on tärkeätä, että kappaleiden alkuperäiset tekijät saavat osansa sekä kunniasta että saadusta tuotosta. En vaan ymmärrä miksi se on niin tärkeätä alleviivata esimerkiksi Celine Dionin kohdalla sitä, ettei hän ole kaikkien esittämiensä kappaleiden alkuperäinen esittäjä. Ymmärtääkseni artisti itse kun ei ole kuitenkaan yrittänyt väittää asian olevan toisin, ja uskoisin vakaasti, että kappaleiden alkuperäiset tekijät saavat ihan mukavasti tekijänoikeuskorvauksia Celinen myötä.

Varmasti asia voi olla niin, että "I jumped to the gun" eli tein liian hätäisen tulkinnan ja vedin johtopäätöksiä jutun toimittajan sanoista. Mutta itselleni jäi ainakin sellainen olo tekstin luettuani, että ovelilla sanoilla ja välimerkeillä voidaan osoittaa paheksuntaa ilmaisematta sitä suoraan. Hmm.

Musiikillinen ahdasmielisyys

2008-06-10T12:55:00.000+03:00

Joku viisas ihminen oli pistänyt kouluni seinälle kolmen ruudun sarjakuvan: siinä kerrottiin, että tulevaisuudessa ihmisiä ei enää syrjitä rodun, uskonnon tai sukupuolen takia. Tulevaisuudessa ihmisiä syrjitään musiikkimaun perusteella. Tätä havainnollisti viimeisessä ruudussa tapahtuva lynkkays, jossa tikku-ukko seisoi murheellisen näköisenä hirttosilmukka kaulansa ympärillä, ja kaulassaan kyltti jossa luki: "Hän piti James Bluntista".

Elämäni ainoilla treffeillä uuden tuttavuuden kanssa mies kysyi minkälaista musiikkia kuuntelen. Vastasin totuudenmukaisesti, että nykyisin tulee kuunneltua aika paljon jazz-painotteista musiikkia. Mies, kovan luokan hevidiggari, meni hiljaiseksi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän totesi hyväntuulisesti, että "noh, kyllä se siitä, eiköhän hän voi elää sen faktan kanssa", ja jatkoi keskustelua selostamalla keiden kaikkien hevikeikkoja oli käynyt kuuntelemassa.

Ala-asteella oli tyttöjen keskuudessa tarkat jaottelut Take That - ja East 17 -fanien keskuudessa. Ja jopa saman poikabändin fanien keskuudessa oli tarkat etikettisäännöt kenestä yhtyeen jäsenestä saat tykätä. Nykyään jopa musiikkikoulujen pääsykokeissa raati saattaa kysyä, että minkälaista musiikkia hakija kuuntelee. Ihailen sitä, kuinka eräs tuttuni hyvin iloisesti kertoi kuuntelevansa Egotrippiä. Kuulemma yksi raadin jäsenistä oli puhjennut nauruun, ja kysynyt "Oletko sä ihan tosissas?". Oli hän. Onneksi pääsi kouluun, ehkä osittain rohkeutensa vuoksi.

Avaan musiikillisen luurankokaappini:

- Olen käynyt Toton keikalla, ja pitänyt siitä. Mielestäni heillä on monta hyvää biisiä, diggailen kovasti jopa pahamaineista "Georgy Porgya"

- Olin viisivuotiaana ylettömän ihastunut Rick Astleyyn. Ja pidän hänen hittibiisistä YHÄ.

- En ymmärrä Stevie Wonderin päälle. Olen yrittänyt. Stevie Wonderin kappaleet tuntuvat olevan konservatoriosuosikkeja, koska miltei kaikissa pääsykokeissa on aina yksi Wonderin kappale soittovaihtoehtona. Laitetaan nyt kuitenkin se ainoa kappale, josta voin sanoa rehellisesti pitävän.

- En jaksa Sheryl Crowta.

- En ole vieläkään ymmärtänyt syytä siihen, miksi niin moni laulaja tuntuu pitävän Chaka Khanista.

- Arvostan Jippua. Suhu-ässästä ja vanhasta äänestä huolimatta.

- Yleensä ottaen olen avoin ihmisten omille versioille ja sovituksille hyvistä biiseistä. PAITSI jos joku vetää oman versionsa Joni Mitchellin kappaleista. Argh. En ole mikään tulikivenkatkuinen kovan luokan Joni-fani. Mutta kun usein tuntuu siltä, ettei nämä uusien versioiden tekijät edes yritä tehdä niistä kappaleista omia versioitaan! "River" on hyvä esimerkki. Versio 1, 2, 3, 4... Tässä asiassa myönnän kuitenkin olevan äärettömän ahdasmielinen...

-...paitsi poikkeus vahvistaa säännön! Eli on yksi Jonin biisi, jossa koen cover-version olevan miltei koskettavampi kuin alkuperäinen.

- Myönnän omistavani Bloodhound Gangin levyn "Hooray For Boobies". Olen myös käynyt heidän keikallaan Provinssirockissa.

- Olin pienempänä kova Green Day -fani. Elämäni ensimmäinen keikkakokemus oli heidän keikkansa Helsingin Jäähallissa vuonna -95. Taisin olla peräti 13-vuotias.

- Jos autossa soi klassinen musiikki, niin tulen herkästi matkasairaaksi.

Tässä oli ne luurangot, jotka muistan nyt äkkisältään. Kivittäkää pois ;)

Oma tutkintokeikka

2008-06-08T14:07:00.000+03:00

Voisiko joku matemaatikko kehittää yhtälön seuraavasta tilanteesta: rahaa kuluu levyihin harva se hetki, mutta siitä huolimatta levyhyllystä ei tunnu löytyvän mitään kuunneltavaa.

Ajattelin sitten kiusata teitä D-tutkintoni kappaleilla. Koulutetut muusikot joutuvat/saavat tehdä eriasteisia soittotutkintoja, joista ensimmäinen on D, seuraava C, seuraava B, ylin mahdollinen tutkinto on A. Tutkinnossa kiinnitetään huomiota sekä tekniseen osaamiseen että taiteelliseen tulkintaan, kappalevalintaan, yleiseen esiintymiseen, välispiikkeihin ynnä muihin yksityiskohtiin. Ei ole muuten ihan helppoa hommaa kasata bändi, valita biisit, harjoitella biisit ja sitten kasata konsertti. Kokonaisuuden luomisessa kun on aika monta liikkuvaa osaa, ja osaan niistä ei voi tutkinnon tekijä voi vaikuttaa. Lisäksi tuomaristo koostuu "vain" ihmisistä, ja jokaisella tuomarilla on omat yksilölliset mieltymyksensä. Itsekin jouduin seuraamaan sivusta kun kolme tuomariani olivat selkeästi eri mieltä joistain tutkintooni liittyvistä asioista. Sain sitten arvosanaksi 4/5 eli hyvän. Aluksi olin aikalailla harmissani ettei tullut täysiä pisteitä, erityten kun arvosana lykättiin kouraan heti konsertin jälkeen: sillä hetkellä tuntui siltä, että olin antanut aivan kaikkeni henkistä ja fyysistä kuntoa myöten. On se aika rankkaa kun kaikkesi ei riitäkään. Pari päivää myöhemmin sain omakseni videotallenteen tutkinnostani, ja totesin kyllä tuomariston arvion olevan ihan totuudenmukainen.

Sen pitemmittä puheitta esittelen kappalevalintani alkuperäisten esittäjien myötä. Tutkinto alkoi Stingin live-versiolla kappaleesta "Consider Me Gone". Korvaani miellyttää kappaleen tunnelma, savuisten salonkien soundi. Minun kohdallani kappale taisi mennä parhaiten koko tutkinnosta, ainakin tuomaristo kiitteli kovasti.

Seuraavana vuorossa oli Emma Salokoski Ensemblen söötti bossanova "Mina Maneira" (se on toisena siinä myspace-playerissa). Tässä jäi harmittamaan omalla kohdallani se, että kaiken sen jännityksen keskellä aivoni lukkiutuivat täysin kertosäkeen sanojen kanssa, eli lauleskelin lauseita eri järjestyksessä kuin mitä piti ja jouduin sen vuoksi muuntelemaan melodiaa. Vain yksi tuomareista huomasi sen, ja hänkin sattui olemaan laulunopettajani kenen kanssa olin kuitenkin harjoitellut kappaletta jonkin aikaa. Onnistuin siis oikein ammattilaisen elkein huijaamaan yleisöä ja näyttämään siltä, että sanojen muuntelu oli siis tarkoituksella tehty. Buahahhhaa. Valitettavasti en kuullut bändiä kappaleen aikana niin hyvin, joten parissa äänessä lauloin sitten tyylikkäästi eri vireessä. Ehkäpä live-esitysten jumalat antavat syntini anteeksi.

Kolmantena oli sitten yksi lempikappaleitani lempiartistiltani Ani DiFrancolta, "32 Flavors". Anin tyyli edustaa minulle rakasta tarinankerrontamusiikkia, jossa artisti kertoo oikeista asioista ja oikeista tunteista. Tämä on itseasiassa harvinaisen herkkä kappale Anilta, häneltä kun yleensä löytyy vähän raisumpia yhteiskuntakritiikkiä viljeleviä kappaleita. Tämä pläjäys meni ihan hyvin, mitä nyt taas vire hävisi minulta kun taustalaulut pajahtivat soimaan. Onneksi tämä kävi vain kerran tai pari, eli kokonaisuudessaan kappale meni oikein nätisti.

Neljäntenä vuorossa oli kunnon jazz-pläjäys huumorin voimin, eli Joni Mitchellin ja Charlie Mingusin haastava "Dry Cleaner From Des Moines". Meillä ei valitettavasti ollut mahdollisuutta palkata isoa big bandia taustalle soittamaan, joten kappale piti sitten sovittaa perinteisemmäksi jazz-blueskappaleeksi. Tämä meni yllättävän hyvin, sanojen paljoudesta ja melodian monimutkaisuudesta huolimatta tämä tuntui olevan itselleni helpoin kappale. Mitä nyt raati olisi toivonut minun ja saksofonistin välisen improvisaatio-taistelun olevan vähän harjoitellumman kuuloinen. Ymmärrän kyllä mitä he tarkoittivat, mutta eikös se improvisaation pitäisi olla, tuota, tuulesta temmattu ja ei-harjoiteltu? :P

Viides kappale taisi olla teknisesti yksi haastavampia koko tutkinnossa: Viktoria Tolstoyn "South" (kolmas kappale listalla, painakaa sitä vihreätä kuuloketta). Kappaleen äänentaso nousee ja nousee, joten loppu on todella mahtipontinen. Valitettavasti en saanut viimeisiä säkeistöjä vedettyä juuri sillä kovimmalla mahdollisella tavalla, mutta siitä huolimatta taisin kuitenkin kuulua bändin alta. Tässäkin kävi pari kertaa niin, että korvani pettivät enkä kuullut bändiä, joten pari hassua nuottia menivät sitten väärässä vireessä. Mutta kokonaisuus oli taas hyvä.

Alunperin kuudennen kappaleen piti olla jotain aivan muuta, mutta viime hetkellä muutin mieltäni. Päätin olla stressaamatta itseäni liikaa, ja otin oman kappaleeni ohjelmistoon. Olemme esittäneet kappaletta erään toisen yhtyeen kanssa, joten oli aika haastavaa sovittaa kappale sopivammaksi tälle tutkintobändille. Tässä taas linkki (olen ennenkin linkkaillut tälle sivulle), valitkaa viimeinen kappale listalta eli "Water". Jostain syystä Myspace ryttyilee tänään oikein olan takaa, toivottavasti saatte auki.

Seitsemäs eli vihonviimeinen kappale oli kaikkein menevin ja kaikkein kovin äänentasoltaan: "Compared To What". Sinänsä hauskaa, että vasta löydettyäni kappaleen nuotit ja sen oikeat sanat tajusin, että linkissäni American Idol -voittaja Taylor Hicks on unohtanut sanat miltei alusta lähtien oikein kunnolla. Siitä huolimatta hän vetää täysillä ja fiiliksellä, eikä anna unohtuneiden sanojen haitata menoa. Ja kuten aiemminkin kävi, niin tällä kertaa (onneksi vain yhden nuotin kohdalla) vire häviää minulta hetkeksi. Mutta siitä huolimatta biisi meni oikein mallikkaasti ja asenteella. Yeah!

Ettäs tälläinen konsertti tällä kertaa!

(...ja niille, jotka olisivat halunneet kuulla kaikki nämä allekirjoittaneen laulamana, niin suunnitelmissa olisi tehdä jonkinlainen demo tutkintobiiseistä... eli ääninäyte on mahdollista tulevaisuutta :) )

Tulevaisuus?

2008-06-01T00:33:00.001+03:00

Onneksi olkoon kaikille uusille ylioppilaille, sekä kollegoilleni eli ammattitutkintoon valmistuneille!

Nyt pitäisi sitten ryhtyä työllistämään itseään. Sikäli kieroa, että kaikki se välineistö jolla saisin tehtyä kaiken pohjatyön muusikkouteni myymisessä, olisi tarjolla tätä nykyä entisellä koulullani ilmaiseksi. Mutta enhän minä periaatteessa saa niitä enää käyttää kun olen nyt sieltä valmistunut. Pirkule. Ajattelin nyt kuitenkin ovelasti pitää koulun avaimen itselläni vähintään tämän kesän ajan, ja piiloudun sinne kesäpäivisin harjoittelemaan ja hommailemaan.

Nyt ensin keskitytään tuleviin pääsykokeisiin. Motivaatio on kyllä kadoksissa: juuri kun on saanut yhden koulurupeaman pois alta, niin ajatus uudesta koulutussessiosta ei juuri iske. Erityten kun ylemmän asteen koulussa joutuu vielä suorittamaan oman ammatin kannalta epäolennaisia opintoja, kuten virkamiesruotsin.

Mutta ajatus äärettömästä vapaudesta ahdistaa myös. Periaatteessa voisin etsiytyä tekemään jotain perustöitä, ja sivulla tehdä keikkaa ja muita muusikkohommia. Sillä tavoin saisin vuokran maksettua ja leipää pöytään, mutta säilyttäisin vapauden tehdä vain sellaista keikkaa kuin mitä itse haluan. Mutta entäs jos en inspiroidukaan? Entä jos en keksi mitään, mitä haluaisin laulaa? Entä jos viimeiset kolme vuotta koulun mehumyllyssä on puristanut minusta viimeisenkin tipan tehdä jotain oma-aloitteisesti?

Suunnitelmissa on nyt kuitenkin ensisijaisesti oman profiilin kehittäminen. Ensin äänitän jotain omaa materiaalia, sitten jotkut myspace-sivut ja kotisivut pystyyn. Joo. Katsotaanpa mitä saan aikaiseksi!

Ja jottei tämä kirjoitus mene täysin höpöhöpöksi, niin tarjoan loppukevennyksenä 1 kitara + mies (x2) = semiduon kuunneltavaksi. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo!

Tulin takaisin! :)

2008-05-29T20:31:00.001+03:00

Nyt saa ihan luvalla onnitella: olen nyt ihan virallisesti koulutettu muusikko musiikkialan perustutkinnolla, 120 ov. Huh! Eikä ihan maailman huonoimmilla arvosanoilla ja meriiteillä.

Jotta elämä palautuisi takaisin uomiinsa jatkan siitä mihin jäin Ultimuksen levyjen kuuntelussa.

Eli viimeksi jäi kesken kotimaisen musiikin kuuntelu. Viimeinen kappale oli M.A. Nummista, joten seuraavana vuorossa olisi...

11. No Man's Band - Elinkautinen. Hieno homma, ammattitutkinto ja kaikkea, enkä tunnista tätäkään. Huoh. Olen vanha. Hauska 80-luvun henkinen rumpusoundi. Jykevä kitara-alku. Rähjäinen miesääni. Punk-metalli-henkistä uhoa. Au au au, laulaja vetää hyvin ylävireisesti! Näemmä heidän studiossaan ei olla taivuttu nykyajan autotuner-meininkiin. Hyvä juttu, kai. Hassu väliosa, kuulostaa ihan Nintendo-musiikilta. En tiedä palveliko tuo väliosa mitään varsinaista tarkoitusta, ehkä se toimi lepotaukona. Mutta juu ei, ei iske minuun, laulajan mahtipontisen väärä vire sai minut pois tolaltaan. Ehkä olen väärässä, ehkä se olikin tarkoitus olla polytonaalista musiikkia, musiikkia jossa on monta päällekkäistä sävellajia. Joo, niin se on. Ihan varmasti. Suomalainen rock-musiikki on todella progressiivista.

12. Ruoska - Synkät Soinnut, Rujot Riimit. Hieno sointukulku! Synkistelyä. Vireessä, hyvä. Aika paatoksellista. Hienoja, kirkkomusiikki-henkisiä stemmoja. Onko lauluja käsitelty kuulostamaan syntikkamaisilta? Mutta ei tässäkään oikeastaan mitään uutta ja erilaista, mutta ei tämä huonoakaan ole. Instrumentaaliosuudet kuulostavat siltä, että voisivat hyvin olla jossain 90-luvun lopun hirviömäiskintätietokonepelissä (tyyliin "Doom").

13. Aknestik - Tavallista Elämää. Bändi, joka on jäänyt minulta välistä. Olen näemmä joutunut johonkin sukupolvien väliseen kuiluun, kun en ole koskaan tietoisesti kuullut Aknestikkia. Sivistyn vihdoinkin! Alun kitarasoundi ja fiilistely muistuttaa kovasti Tom Petty and the Heartbreakersien tuotannosta. Ja Miljoonasateesta. Laulajalla on folk-henkinen ääni. Kuulostaa juuri sellaiselta kesäterassikappaleelta. Siideri/olut/mehulasi käteen ja fiilistelemään. Tämä on varmasti tarkoitettu festareille: kappaleessa on sen verran kaikuja, että kuuntelija luulee jo olevansa ulkoilmakonsertissa. Oho, väliosa! Ei mitenkään sulava liittyminen siihen. Mutta poismeno onkin parempi. Aika perusbiisi. Ui, loppu on hieno.

14. Viikate - Kaisloja. Spagettiwestern-henkinen kitara-alku. Näen sieluni silmin aavat maisemat ja karskit miehet. Jaahas, kappale onkin kolmijakoinen. Valssi! Kuinka moni synkistelijä on tanssinut tämän häissään? Bassoja onkin nostettu oikein jytisemään. Melodia on juuri oikea, perinteinen. Ei tarvitse kuunnella sanoja, kun kappaleen tunnelma on jo musiikissa itsessään. Hieno. Mutta kappale tarvitsisi jotain muutakin, koska koko lavatanssikoukku turruttaa nopeasti. No niin, kitarasoolo. Ei onnistu nostattamaan. Hieno idea kyllä, mutta mieli kyllästyy nopeasti kun ei kappaleessa ei yksinkertaisesti tapahdu mitään.

15. Aijai. Aijaijaijai. Nyt osui Wille oikeaan minun kanssani. Miljoonasateen "Olkinainen" on yksi lempikappaleitani ikinä. Kuuntelin tätä jo ala-asteella. Ei tätä voi kritisoida. Ei mitenkään. Olen puolueellinen! Kuunnellaan kuitenkin. Akustinen kitaramelodia, pizzicatolla soitetut jouset. Vaaniva melodia. Pelottavat sanat. Aavemainen tunnelma. Puhallinsoittimet mukaan. Ja kunnon kohotus eli bändi mukaan pianolla. Kappale etenee, teema toistuu mutta tällä kertaa on bändi mukana. Ei onnistu, pakko jäädä kuuntelemaan. Muusikotar julistaa suureen ääneen oman mielipiteensä: tässä kappaleessa on kaikki kohdallaan. Sovitus, melodia, kauniit soinnut, hieno tarina, hieno dynamiikan vaihtelu. Ah. Heikki Salo on nero.

16. Indica - Lasienkeli. Indican tytöt kävi koulua entisessä kotikaupungissani, jos muistan oikein. Ei sille voi mitään: tiedän, että tämä on vanha juttu, mutta laulaja kuulostaa ihan Maija Vilkkumaalta, tai hänen siskoltaan. Ei oikein iske. Laulustemmat ovat hienoja, mutta niin jazzahtavia etteivät ne oikein sovi tälläiseen kolmen soinnun poppiskappaleeseen. Olen pahoillani, tätä en kuuntelisi. Ehkä olen katkera, että he pääsivät opiskelemaan sinne musiikkilukioon jonne en päässyt aikoinaan. Joo.

17. Sielun Veljet - Peltirumpu. Jes, tunnistanhan jonkun! Tämähän on jo klassikko. Enpä muuten muistanut, että tämän kappaleen alussa on samanlaista henkeä kuin Depeche Moden "Personal Jesus" -kappaleessa. Enkä muuten ole tajunnut aikaisemmin, miten paljon yhtymäkohtia Sielun Veljien musiikilla on Don Huonojen kanssa. Tiukat rumpusoundit. Hienoja örinöitä. Hauskat tehdassoundit kitaroilla. Perhana, pitääpi hankkia Sielun Veljien levy.

18. Musta Joutsen - Menestyksen Resepti. Tästäkään koskaan kuullut. Ui, huuliharppu. Mukava lisä. Hyvät kitarat. Mieslaulaja kuulostaa hyvällä tavalla Mikko Kuustoselta. Kappale kuulostaakin Kuustos-henkiseltä. Jos Maija Vilkkumaa ja Mikko Kuustonen hankkisivat lapsen, olisi se tämä. Ei. Jos Mikko Kuustonen ja Samuli Putro tekisivät koeputkilapsen ja antaisivat sen Maija Vilkkumaan kasvatettavaksi, olisi tulos tämä. Hyvällä hengellä tehtyä suomirokkia, soundit kohdallaan. Rakennekin kohdallaan. Oikein harmitonta ja mukavaa.

19. Kaupunginorkesteri - Kaikki Palaa Taas. Letkeää lavatanssipunkkia. Laulajan ääni on aika, öö, kimeä. Tämä taitaa olla näitä sanojen ympärille pyöriviä suomirokkikappaleita. Pitää pussailla tämän biisin tahtiin jotta sitä jää kaipaamaan. Hienot dynamiikkaerot kyllä. Kertosäe henkii Pelle Miljoonaa. Kertosäe on kyllä hieno. Loppubiisi voisi olla vähän nasevampi, koska alun poikaviikarimeininki kantaa vain jonkun matkaa.

20. Sitten suuri loppuhuipennus, kannessa lukee vain "BONUS". Mitäköhän tämä on... Mitä ihmettä??! Harvinaisen härskit sanat! Pienen googlailun ansiota paljastuu tämän olevan "Rikoo On Riskillä Ruma". HIENO! :D Tässä on meininkiä. Haitari ei koskaan jätä kylmäksi. Huhhui! Mutta kuka tämä on? Googlanpa lisää. Haaaaa, miksen heti tiennyt, tietysti Mikko Alatalo. I should have known. Ei Mikkoa saa kritisoida :). Mikko pormestariksi!

Tyhjän päällä

2008-05-25T16:54:00.000+03:00

Edessä häämöttää tyhjä tulevaisuus. Ympäri mennään, yhteen tullaan, mystisesti olen päätynyt siihen samaan tilanteeseen josta aikoinaan lähdin: lukion jälkeen elämä avautui edessäpäin, ja se hirvitti. Tein aivan kaikkeni, jotta pääsisin siitä pois. Näemmä työn tuloksena oli se, että päädyn takaisin siihen tyhjään tilaan. Ainakin tällä hetkellä se tuntuu olevan itseasiassa ihan toivottu olotila.

Parin päivän kuluttua olisi oma tutkintokonsertti, jonka jälkeen olen ihan virallisesti valmistunut muusikko. Pitäkää peukkuja pystyssä siis, että kaikki menee hyvin.

Eilen sain viettää iltaa tuttujeni häissä. Sulhasen häävieraat koostui lähinnä muusikoista, joten vieraat pistivät pystyyn hääbändin. Alunperin minua oli maaniteltu mukaan, mutta pelokkaana ja ylistressaantuneena kieltäydyin. Pää on ollut aivan hukassa ja hajalla, joten ajatus mistään ylimääräisestä stressistä kauhistutti entisestään. Hääjuhlissa yksi näistä häävierasmuusikoista tuli sitten iloisesti hymyilemään, ja ehdotti että tulisin heidän kanssaan soittelemaan. Pudistelin vain tiukasti päätäni, enkä antanut periksi.

Loppujen lopuksi päädyin sitten mukaan kirjavaan joukkoon laulamaan taustalle. Ja meno oli kyllä villiä. Vedimme sitten kaikki mahdolliset pop/rock-helmet ja nauroimme itsemme tärviölle. Myöhemmin tämä iloisesti hymyilevä tuttuni soitti morsiamen pyynnöstä omaan kappaleensa, ja minä päädyin käpertymään sohvannurkkaan pyyhkimään silmäkulmiani hiljaa itsekseni. Sen jälkeen meno jatkui, jos vain mahdollista niin entistä villimpänä. Tänään kävelin kotiin häistä aidosti ihmeissäni ja onnellisena koko tapahtumasta. Oli aika rankkaa huomata, että siitä on aika pitkä aika, että on saanut soittaa ja laulaa ihan vain puhtaasti omaksi ilokseen ilman paineita ja tavoitteita.

Mainitsin tämän tekstin yhteydessä aika useasti tämän iloisesti hymyilevän tutun, koska voin sanoa olevani todella kiitollinen hänelle tällä hetkellä. Vaikka loppujen lopuksihan se olin minä, joka kaadoin omat raja-aitani ja osallistuin hauskanpitoon. Kaveri kuitenkin onnistui omalla asenteellaan ja aitoudellaan muistuttamaan minulle, mistä tässä kaikessa on loppujen lopuksi kyse. Ja se hänen kappaleensa jäi kummittelemaan mieleni sopukoita.

Siksi näin salaa mainostan häntä, ja pyydän kaikkia teitä kuuntelemaan ja kannustamaan häntä tekemisissään :). Asiat on ainakin hetken aikaa tärkeysjärjestyksessä kun kuuntelee ensimmäistä kappaletta.

(Edit: ja jos sattuu käymään niin höpsösti, ettei tuo antamani linkki toimi sivun uudelleen lataamisesta huolimatta (tyhmä maispeis) niin tässä toinen linkki, kuunnelkaa se singlelohkaisun pätkä)

Päässä vilisee

2008-05-13T18:05:00.000+03:00

Tuntuu siltä, että lähiaikoina on tullut enimmäkseen ei-oo-päivityksiä minulta. Blogin tilanne heijastaa tämän hetkistä kiirettä. Loppurutistus on käynnissä.

Pakko avautua myös yksityisasioista. Pään tyhjyyteen vaikuttaa ratkaisevasti se, että kuulin tuossa pari viikkoa sitten setäni tehneen itsemurhan. Tuntuu todella kurjalta. Vasta viime kesänä näin häntä taas monen vuoden jälkeen, juttelimme musiikista, hän antoi minulle lahjaksi hyvän mp3-soittimen kun hänelllä sattui olemaan ylimääräinen. Hän auttoi minua etsimään sopivaa sähköpianoa. Juttelimme aivan kaikesta. Ja nyt hän on poissa.

Palaan siis takaisin tänne jahka pää tyhjentyy tenteistä ja surusta.

Julmaa!

2008-05-06T19:03:00.001+03:00

Blogilista on sadistisella huumorintajullaan muuttanut blogini tietoja. Rakkaat lukijat, ette ole siis tällä hetkellä musiikkiblogissa, vaan hääblogissa. Ja lukijamääräkin lisääntyi kertaheitolla: ennen oli vain 15, nyt 137. Hulvatonta.

Siis pääpolla menee kyllä sekaisin. Ja onhan se nyt herttaisen julmaa kiusata nuorta, päälle parikymppistä neitoa hieromalla blogihaavaan suolaa: "kuulepa, eikös ne kihlat olisi ihan ajankohtaiset? Mitäs jos löisitte hynttyyt yhteen sen rumpalin kanssa? Tehdäänpä blogistasi hääblogi, niin voit miettiä asiaa".

PÖH. Vaikka myönnän kyllä, että halajaisin tämän häätanssikseni.

...When we dance, angels will run and hide their wings...
I would love you more than life, if you'd only be my wife,
I'm gonna love you night and day, I'm gonna try in every way,
I'm gonna find a place to live, give you all I've got to give,
I will love you more than life, if you'll only be my wife...

Siirappia, oi kyllä. Onko kellään teistä, 137:llä lukijallani mitään inhokki- tai toivekappaleita sitten häiden saralta? :P

Edit: ja uuden tarkistuksen myötä blogi on luokiteltu vintagekirpputoriblogiksi. No, harrastan kyllä kirpputoreilua, joten eipä tuo haittaa.

Kiireinen ja kriittinen kevät

2008-05-04T16:02:00.000+03:00

Halusin pahoitella päivityksien puutetta. Useimmat varmaan arvaavat, että valmistuminen koulusta vaanii nurkan takana, joten Muusikotar joutuu paiskimaan niska limassa rästiin jääneiden koulutehtävien kanssa. Kasaan pitäisi saada:

-1 lauluyhtyesovitus jostain jazzballadista (sovitustunteja varten);

-suorittaa 1 pianotentti, jossa pitää kompata bändin kanssa jotain biisiä, sekä soittaa soolona joku balladi;

-sekä iso kasa musiikkiteknologian tehtäviä, joissa pitää mm. LogicAudioProlla äänittää ja miksata kappaleita sekä midinä että liveäänityksien voimin, Sibelius-ohjelmalla nuotintaa iso kasa nuotteja, ProToolsilla miksata kappaleita, ja joku ihmeen Matrix-editorihässäkkä jostakin.

-Ja niin, sitten pitäisi kasata se oma D-tutkintokonsertti, jossa bändin kanssa soittelen n. 45 minuutin edessä parin tyylisuunnan edestä biisejä, jotka olen valinnut ja harjoitellut kasaamani bändin kanssa. Argh.

Help!!

What's Going On

2008-04-24T10:50:00.000+03:00

Marvin Gaye tuntuu olevan yleisön silmissä sensuelli makuukammarikappalenikkari: 70-luvun suurhitti "Let's Get It On" ja seuraavan vuosikymmenen "Sexual Healing" tuntuisivat viittaavan siihen suuntaan. Herra oli kuitenkin hyvinkin ansioitunut säveltäjä, laulaja, multi-instrumentalisti ja tuottaja, josta Motown saattoi olla ylpeä.

Marvin Gaye aloitti uransa 1960-luvulla Motown-levy-yhtiön riveissä herrasmieslaulajana. Vuosien kuluessa hän levytti paljon kappaleita sekä yksin että yhdessä: muistettavimpiin duettoihin varmasti kuuluu työskentely Tammi Terrellin kanssa. Muuan muuassa heidän esittämänsä kappale "Ain't No Mountain High Enough" on muodostunut Motown-soundin tyyli-ikoniksi, jota Diana Ross ja muut artistit ovat suosiolla esittäneet. Marvin Gayen versio "Heard It Through The Grapevinesta" nousi myös listojen kärkeen. Iloa ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Tammi Terrellin kuoltua 24-vuotiaana aivokasvaimen vuoksi Gaye masentui, eikä suostunut esiintymään julkisesti vähään aikaan.

1960-luvun loppu oli suurten mullistusten aikaa. Protestilaulut raikuivat Vietnamin sotaa, rotusortoa vastaan ja tasa-arvon puolesta. 70-luvulle siirryttäessä musiikki koki mullistuksia. Kappaleet henkivät henkisiä arvoja ja veljellistä rakkautta. Akustiset kitarat jäivät taka-alalle, kun studiotekniikan ja sähköisten soittimien myötä kappaleet kasvoivat massiivisiksi eepoksiksi, joissa sähköbasso, funk-kitarointi ja jousiorkesterit soittivat sulassa sovussa.

Myös murheen murtama Marvin kantoi kortensa kekoon tässä syvällisemmän musiikin aikakaudella. Kesäkuussa 1970 Gaye astui studioon, sävelsi, lauloi ja tuotti kappaleita, joiden kautta hän purki tuntojaan maailman menosta. Motown-levy-yhtiö oli sivuuttanut koko protestiaikakauden sanoman, ja jäänyt liukuhihnatekniikallaan julkaisemaan iloisia pop-kappaleita. Gayen uudet kappaleet eivät sopineet Motownin valitsemalle suunnalle: Motownin pääjehu Barry Gordy ei ensin suostunut kappaleiden julkaisuun vetoamalla niiden huonoon kaupalliseen arvoon. Siitä huolimatta kappale "What's Going On" julkaistiin singlenä, ja siitä tuli menestyshitti vuonna 1971. Menestyksen myötä Gayen kappaleet julkaistiin levynä, ja levy "What's Going On" tulisi olemaan hänen uransa tärkeimpiä kohokohtia.

Hankin tämän levyn parisen vuotta pop-musiikin historiankurssin seurauksena. Levy oli sen verran tärkeä virstanpylväs musiikissa ja Motownin historiassa, että koin sen tarpeelliseksi levyhyllyssäni. Lisäksi opettaja puffasi levyä sillä verukkeella, että se sopi minkä tahansa illanistujaisten taustamusiikiksi. Katsos, levyn aloitusraidan alussa kuullaan iloista puheensorinaa ja juhlahuminaa, joka tuo sopivaa tunnelmaa mihin tahansa illanistujaisiin. Kuunnelkaa vaikka itse. (VAROITUS: valitettavasti kappaleen sanoman vuoksi useimmat siitä tehdyt videot sisältävät raakaa kuvamateriaalia, eli herkkien ihmisten ei kannata katsoa tuota videota. Sulkekaa näyttö vaikka hetkeksi). "What's Going On" hyvän nimikkobiisin lailla kiteyttää koko levyn tunnelman ja sanoman tehokkaasti yhteen kappaleeseen.

Myönnän heti alkuun, etten osaa nimetä yhtään muuta kappaletta tältä levyltä ulkomuistista ilman lunttilappua. Tämä johtuu siitä, että levyn kappaleet on tuotettu niin, että ne sulautuvat yhteen. Ne muodostavat yhden selkeän, jatkuvan kokonaisuuden josta ei oikein osaa erotella selkeitä kappaleita. Sen näkee jo ihan kappaleiden nimissäkin. "What's Going On":ia seuraa kappale "What's Happening Brother". Ja jos kuuntelette levyn keskivaiheilla soivaa kappaletta "Mercy Mercy Me (The Ecology Song)", niin huomaatte mitä tarkoitan levyn kappaleiden samankaltaisuudella.

Loppujen lopuksi levyn voisi mieltää oikeastaan yhdeksi, vähän yli puoli tuntia kestäväksi kappaleeksi. Sen vuoksi minulla usein hurahtaa tämä levy helposti ohi korvien kun pistän sen soimaan. Siitä tulee helposti pelkkää taustamusiikkia arkipäivän askareille. Tämä kyllä välistä harmittaa, koska tiedän kappaleiden sanojen olevan tärkeätä kuunneltavaa, orkesterisovitusten olevan hienoja ja sointukulkujen hyvinkin kiintoisia, mutta sitä ei huomaa korvien turruttua Gayen pehmeään sulavaan ääneen ja levyn tunnelman pehmittäessä aivoja kynttilänvalon ja punaviinin sumentamaan fiilistelyyn. Mikä ei välttämättä ole edes huono asia. Suosittelen levyä heille, jotka haluavat löytää 70-luvun teemabileisiinsä aitoa fiilistelymusiikkia!

Marvin Gaye on myös hyvä esimerkki artistista, jonka traagisesta elämästä riittäisi ammentavaa lukemattomille kirjoille ja ohjelmille. Luova lahjakkuus, joka kärsi mielen ailahteluista, ystävien kuolemista, avioeroista, aikakauden ahdistuksesta, ja suuresta menestyksestä. Kaiken huipuksi Gaye kuoli päivää ennen 45-vuotissyntymäpäiväänsä oman isänsä käden kautta riidan päätteeksi. Mies meni, mutta myytti jäi.

Järjetön määrä vuodatusta

2008-04-23T12:45:00.000+03:00

Olen pikkuisen vainoharhainen blogini kanssa. Pariin otteeseen on tapahtunut työni parissa asioita, joista olisin halunnut raportoida. Minun on kuitenkin "pakko" pitää kiinni anonyymiudestani. Siksi en ole kailottanut blogistani tuttavapiirilleni, vaikka luulisin heidänkin olevan ihan kiinnostunut aihealueesta ja sen kommentoinnista. Kaupunki, jossa asun (suurin osa teistä kuitenkin sen tietää) on pieni. Ainakin sen musiikkipiirit ovat minimaalisen pieniä. On aivan raivostuttavaa, kuinka pieni piiri pyörii niiden samojen tyyppien ympärillä, ja piireihin on todella vaikea päästä mukaan. Ja auta armias kuinka ihmiset leimaavat otsaasi leiman. Tiedän faktana sen, että minut on leimattu yksinomaan jazzin laulajaksi. No, hieno homma, olisihan se kuitenkin mukavaa jos annettaisiin edes mahdollisuus osoittaa osaavansa muutakin. Mutta ei niitä tilaisuuksia anneta, paitsi niille joilla on sopiva leima otsassaan.

Mutta eihän leimaamista saa kritisoida! Ei ei. Eikä mitään muutakaan saa kritisoida. Auta armias, jos sanot oman mielipiteesi vahingossakaan ääneen, kun jo joku tiukkapipotäti tulee ja "ystävällisesti" huomauttaa mielipiteesi olevan väärä. Tämä on erityisen mukavaa silloin, kun ollaan yleisellä paikalla monien arvovaltaisten ihmisten edessä, joilla on suora vaikutus tulevaisuuteeni tässä kaupungissa. En tiennytkään, että mielipiteet voivat olla vääriä! I stand corrected. Eihän se minua hermostuta lainkaan, että ne tahot, jotka tietävät minun pyrkivän heidän kouluunsa ja sattuvat olemaan siinä asemassa, että lausunnoillaan myös vaikuttavat sisäänpääsyyni, yleisillä paikoilla kyseenalaistavat minut ja kysymykseni.

Ja voi kamalaa, jos myönnät olevasi hermostunut. Tai että sinua jännittää. Tai satut kysymään, kuinka monta kappaletta mahdollisesti soitetaan tänään. Niin ei saa tehdä! Amatöörivirhe! Eräskin vanhempi herrasmiessoittaja oikein otti asiakseen ojentaa nuorta tytönhupakkolaulajaa sen jälkeen kun kysyin tämän kohtalokkaan kysymyksen. Herra pudisteli ja voivotteli ties kuinka pitkään, ja selitti että oli vähällä heittää minut pois projektista johon oli minut palkannut tämän kysymyksen vuoksi. "Kuule tyttö, ei ammattilaiset kysy kuinka monta kappaletta soitetaan. He soittavat niin kauan kun on tarpeen!". Oi KIITOS, sinä armottoman viisauden lähde! Koska ammattikoulutuksellani ei tosielämässä olekaan mitään painoarvoa! Sinähän olet paaaljon viisaampi ja viksumpi, koska olet tehnyt saman bändin kanssa samoissa paikoissa samanlaisia keikkoja jo viimeiset 50 vuotta. Annan siis anteeksi teille sen, että ette osaa järjestää pa-laitteitanne kunnolla, ja sen, ettette osaa soittaa omia kappaleitanne muista sävellajeista vaikka olisin tehnyt niistä nuotit aivan teitä varten, koska olettehan minua paljon vanhempia ja viisaampia. Ymmärrän siis myös sen, että ihan vain hyvää hyvyyttäsi seuraat minua yleisille keikoilleni, neuvot kuinka voisin tehdä asiat paremmin, isällisen huolestuneesti kyselet että "riittäähän sulla nyt keikkoja varmasti? Et kai sinä jatka enää koulussa opiskelemista?". Eihän se haittaa ollenkaan, että tulet ja keskeytät pulinoillasi keskustelun, jota käyn keikantarjoajan kanssa, joka muuten palkkasi minut tänne festivaalille laulamaan.

Ja niin, minähän olen vain laulaja. Eli jos ja kun minut palkataan projektiin mukaan, niin minulle ei tarvitse antaa samoja nuotteja kuin bändille. Sehän nyt olisi ihan liikaa vaadittu, että saisin nuotit, joihin olisi merkitty soinnut, kappaleen rakenne, ja mahdolliset modulaatiot. Ja siis, totta kai minä laulan samasta sävellajista kuin edellinen laulajanne! Koska sehän olisi nyt vain rumaa valittaa sellaisesta, ei sellaisen tuittuilevan laulajattaren kanssa halua tehdä uudestaan keikkaa. Kauhean joustamaton. Tuittu. Eikä kaikkia sanojakaan tarvitse lähettää, mielellänihän minä surffailen niitä netistä, etsin laulukirjoista tai bongaan niitä kirjaston levyiltä, joissa vakituinen laulajanne muuten laulaa ne epäselvästi.

Vuodatusta. Pahoittelen. Oli keikka eilen, meni vähän niin ja näin. Viikon kestänyt flunssa, uudet kappaleet huonoine nuotteineen, sekä itseni ja lähipiirin nostattama paine liittyen keikkamme solistiin ja siihen, ketä tuurasin keikalla. On aivan kamalaa, kun lähipiiri haukkoo henkeään kuullessaan tulevasta keikasta, ihastuksissaan selittää kuinka "täähän on HIENOA! Elämäsi tilaisuus! Nyt jos pelaat korttisi oikein niin kuka tietää minkälainen stara oot tulevaisuudessa!", ja samalla oma terveys prakaa oikein kunnolla hetki hetkeltä niin huonoon suuntaan, että toivo ohjelmiston harjoittelemisesta haihtuu yskänä ilmaan. Onhan se mukavaa puolikuntoisena seurata vierestä, kun oma "elämäni tilaisuus" lipuu ohitse kun et saa omaa kroppaasi hallintaan lavalla, sohit äänesi kanssa miten sattuu, ja materiaalin määrän vuoksi et muista sanoja ja takeltelet minkä sattuu.

Ei mennyt hyvin se. Kiitos etukäteen mahdollisista sympaattisista "voi, varmasti meni paremmin kuin luulit" -lohdutuksista, mutta uskokaa kun sanon: se meni juuri niin hyvin kuin uskon sen menneen, ja se olisi voinut mennä todella paljon sujuvammin.

Näemmä vähän ärtsy päivä meneillään.

Edit klo 15: harvinaisen ärtsy! Pahoittelen tekstini, ööh, hiukan ärtynyttä sävyä. Henkistä oksentamista.

Edit edit: vainoharhaisena poistin linkit, joissa paljastin yhteistyökumppaneitani. Pahoittelen. Ottaisi päähän aika vietävästi, jos joku heistä onnistuisikin löytämään minut ja itsensä tästä vuodatuksesta.

Tunnemusiikki

2008-04-19T22:11:00.000+03:00

""Olemme todenneet, että tietyt sävelet ovat seurausta tietystä tunteesta (passion) tai sielun tilasta. Meidän on tarkasteltava säveliä tämän tunnetilan päämääränä, toteutuksena, koska tiedämme, että jonkin asian seuraamus on samalla sen päämäärä ja toteutus. Sieluntilasta johtuvia säveliä, nuotteja on pidettävä myös tämän sieluntilan, tunteen olemassaolon merkkinä, koska asian välttämätön seuraamus on merkki sen olemassaolosta" (Al Farabi 1930 14-15) ..."Sävelten seuraamuksena on puolestaan herättää eloon uudelleen kyseinen passio tai korostaa sitä... sävelet siis synnyttävät meissä sieluntilan tai tunteen, jota ne vastaavat.""

(Lähde: Eero Tarasti, Musiikin todellisuudet: Säveltaiteen Ensyklopedia, Yliopistopaino 2003, s.83)

Sitaatti on siis lainaus musiikkitieteilijän Al Farabin tutkimusaineistosta. Eniten tässä hyvin kauniissa ja syvällisessä tavassa ajatella musiikin syvintä olemusta hätkähdyttää se, että se on peräisin keskiajalta. Yli 1500 vuotta sitten. Ja vielä häkellyttävämpää on se, että vielä 1500 vuoden kuluttua siitä musiikin tenho ja viehätys säilyy suurimmaksi osaksi mysteerinä.

Tunneruuaksi annan teille natusteltavaksi kauniin kappaleen, joka ainakin minussa herättää paljonkin sanattomia tunteita. Chick Corean "Crystal Silence", olkaa hyvä.

Kausimusiikki

2008-04-17T00:38:00.000+03:00

VAROITUS: luvassa jälleen kerran äärimmäisen pitkä, täyteen linkkejä ahdettu muistelmien matka. Bear with me, karhu mukanani.

Musiikki tuntuu olevan kausikohtaista. Joskus tulee kuunneltua yhtä tiettyä kappaletta, laulajaa, yhtyettä. Maanisesti uudestaan ja uudestaan. Tietty musiikin välittämä tunne tai mielentila iskee tajuntaan, ja jää sinne tekemään pesää pitkäksikin aikaa. Itselläni on paljon kausimusiikkia. Ne linkittyvät suoraan omaan henkiseen kasvamiseeni.

Joskus ihan pienenä olin aika eklektinen musiikkimaussani. Soppaan mahtui sen hetken teini-idolit, kuten NKOTB (myönnän!), Neon2, Kaija Koo (nyt Wille tykkää), Take That, East 17 (tuo oli muuten nuoruuteni suurin ja mahtavin addiktio!), sekä ihan ajattomat klassikot: Carpenters, Simon & Garfunkel, Dire Straits, ja isäni kokoelmista löytyneet 1950-60 -lukujen kokoelmalevyiltä löytyneet helmet. Huoletta kuuntelin kaikkea mitä löytyi kotoa sisarusten ja vanhempien levyhyllystä, joka vaan sattui kuulostamaan kivalta.

Väistämätön murrosikä vaikutti omalla tavallaan musiikin kuunteluun. Hormonien villissä melskeessä suuret ihastukset värittivät arkea vaaleanpunaisten, sydämenmuotoisten linssien läpi. Elämää suuremmat rokkiballadit ja taiteelliset tunteet valloittivat sängyn vierellä nököttävän kasettinauhurin. "Please Forgive Me", "Bed Of Roses", ja suunnilleen koko Blue Moon -kokoelmalevyjen tuotanto (muistaako joku?): "Rough Boy", "Drive", "Twist In My Sobriety".

Yhtenä harmaankeväisenä ruokaostosreissulla perheen kanssa istuin automme takapenkillä ja kuuntelin autoradiota. Radiossa alkoi soimaan kappale, joka jätti 12-vuotiaaseen suuren vaikutuksen. Naisen laulu, instrumentit, sanat, aivan kaikki oli todella erilaista verrattuna normaalisti kuuntelemaani musiikkiin. Menin aivan hiljaiseksi. Hetki on jäänyt mieleeni todella väkevänä, aitona kokemuksena. Onnistuin kaappaamaan kappaleen itselleni kasetille radiosta, ja kuuntelin nauhan miltei puhki sen vuoksi. Se oli aika tärkeä hetki: kuunnella jotain, jonka mukana ei voinut rallatella ja pohtia päivän ihastusta. Jostain ihmeen syystä en kuitenkaan uskaltanut ostaa neidon levyä. Se jäi hautumaan takaraivoon.

Lukioikä meni nuoruutta eläessä. Stereoissa soi kaveripiirin suosikit, ja lukiobileiden kohottajat. Vuotta tai pari aiemmin aloitettu kitaransoittoharrastus vaikutti musiikkimakuun ratkaisevasti: Goo Goo Dolls, Soul Asylum, The Connells, Smashing Pumpkins, Bloodhound Gang ja muut vastaavat. Oma henkilökohtainen suursuosikki oli Don Huonojen raskaampi tuotanto. Kavereiden kanssa käytiin festareilla kuuntelemassa Ultra Brata, Apulantaa, Manic Street Preacherseja, Cardiganseja, ynnä muita 90-luvun ja uuden vuosituhannen vaihteen musiikkielämyksiä.

Kaiken räminän keskellä herkkyys onnistui kuitenkin salakavalasti iskemään hampaansa hellästi mieleeni ja kitaransoitteluuni. Levykokoelmani helmi oli kitaralaulajatar Jewelin levy "Spirit". Miltei jokaikinen kappale sillä levyllä sai minut hiljaiseen transsiin, mutta erityten "Enter From The East" ja "Deep Water". Rakastuin sanoissa vilahteleviin kielikuviin

"When you're standing in deep water, and you're bailing yourself out with a straw, when you're standing in deep water and wake up making love to a wall"

sekä laulajan rohkeuteen olla niin herkkä, tyttömäinen ja avoin tunteissaan. Lauloin levyn mukana aina. Ja miltei huomaamatta aloin itse askarrella kappaleita kitaralla.

Samoihin aikoihin uskaltauduin viimein ostamaan sen levyn, jota en silloin 12-vuotiaana uskaltanut hankkia. Tuijotin levyä kuusitoistavuotiaan neidon kiihkeillä silmillä pitkään kaupassa. Olin sitä ennen käynyt sitä käpälöimässä monet kerrat. Rahat oli vähissä, mutta mukana ollut siskoni tarjoutui lainaamaan rahat minulle sitä varten (hetkinen, en koskaan maksanut velkaani takaisin! Pitääpi muistaa). Onnellisena ja jostain syystä hiukan pelokkaana ostin vihdoinkin Tori Amoksen "Boys For Pele" -levyn. Levy hämmensi minut todella. Sanoista ei saanut selvää, kappaleet poukkoilivat ja elivät omaa elämäänsä. Puhdasta tunnetta ja kuikuilua.

Lukion ja tosielämän taitteessa kiinnostuin kappaleista, jota ei kuullut radiossa. Tykästyin yhä enemmän itsenäisiin artisteihin, jotka tekivät omat kappaleensa omilla ehdoillaan ja esteettisillä arvoillaan. Aloitin opiskelut musiikkilinjalla kansanopistolla, ja ympäristö suorastaan tulvi uutta musiikkia ja taidetta. Etnomusiikki, progerock, ja monet väkevät artistit jättivät jälkensä opistonuorukaisiin.

Opistoajalla kävin yleensä kotopuolessa viikonloppuisin. Yöllisillä bussimatkoilla halki Suomen tuli kuunneltua paljon musiikkia. Niihin aikoihin korvalapuissa soi ahkeraan Stingin alkutuotanto, Dave Matthews Band, silloinen uusi tuttavuus ja nykyinen idolini Ani DiFranco, sekä ikisuosikkini Ben Folds Five. Nämä kaikki ovat yhä levykokoelmani soitetuimpia artisteja. Kaikilla on yhteistä oma tinkimätön laaduntarkkailu, ja kierot sanoitukset. Rasitan nykyistä kaveriporukkaani kuunteluttamalla heillä näitä kaikkia melkolailla jatkuvasti. En pahoittele.

Elämä jatkui opistovuoden jälkeen jazz-painotteisesti. Opiskelin jazz-opistolla, jossa ei muuta laulettukaan kuin vanhoja standardeja. Sama meno jatkui päästyäni opiskelemaan konservatoriolle. Jokaikinen vähääkään ansioituneempi laulunopettajani vannotti minut ostamaan sen "levyn jossa Nancy Wilsonilla on keltainen mekko". Ostin. Ja toden totta, pistän hyvän kiertämään. Jos kukaan teistä lukijoista edes harkitsee laulavansa jazzia, niin OSTAKAA se levy. Se on klassikko, jazzlaulua parhaimmillaan. Nyt, kauppaan! En saa mainostuloja. Toinen sen hetken suuri vaikuttaja oli pinnalle noussut nu-soul, eli Quintessence. Bändillä oli debyyttilevyn levynjulkaisukeikka Juttutuvassa Helsingin Juhlaviikoilla. Paikka oli niin täynnä, ettei sisälle enää mahtunut. Juttutuvan ikkunat oli auki, jotta yleisö voisi kerääntyä ikkunoiden alle kuuntelemaan. Siellä minäkin fiilistelin lämpimässä elokuun illassa, ja ihastuin ikihyviksi.

Koulun, kavereiden, ja työn kautta on tullut paljonkin uusia tuttavuuksia musiikin saralla. Pat Metheny, Bobby McFerrin , Johanna Iivanainen ja muut. Lista jatkuisi ehkä loputtomiin.

Listalla on paljonkin kappaleita, joita välillä ei tullut kuunneltua moneen, ehkä yli kymmeneenkään vuoteen. Silti ne aina palaa takaisin. Ehkä jonkun tietyn muiston tai tunteen kautta. Osassa on onneksi säilynyt se alkuperäinen viehätys, eivätkä kappaleet ole haalistuneet ajan myötä. Lopuissa taas nykyään kuulee jotain, mitä ei ennen kuullut, sekä hyvässä että pahassa.

Listalta muuten uupuu palttiarallaa puolet kaikesta, mitä joskus kuunteli. Osa musiikista vaikutti, osa ei. Tarkkaavaisimmat ehkä huomaa, että listalla ei ollut yhtään niistä levyistä tai artisteista, jotka löytyy "Kiltti Levy Etsii Kotia" -osiossa. On helppo luopua sellaisista levyistä, joista ei edes muista pitäneensä joskus.

Äärimmäisen häiritsevää

2008-04-16T11:58:00.001+03:00

Tiedättekö mikä on äärimmäisen häiritsevää? Kun tylsistyneenä googlailee omaa nimeänsä, ja vastaan tulee mitä eriskummallisia outouksia. Omalla nimelläni löytyi:

-deittailusivuja, joilla seurataan minun nimisiä b-luokan näyttelijättären suhdeseikkailuja

-laulajatar, joka kirjoittaa ja laulaa kappaleita äitimaasta ja pyhästä rakkaudesta vanha inkkaritakki päällään

-omia, vanhoja asuntohakemuksia (eikö ne voisi jo hävitä sieltä?)

-juliste vanhalta keikalta (näytän ihan hempukalta)

ja mitä parhainta: -luettelo naispornotähdistä (!)

Toisaalta: kaverini bändi (joka kulkee hänen nimellään) on jotenkin onnistuttu linkittämään jollain hyvin kyseenalaisella pornosivustolla. Kaveri ei ole tästä ihan mielissään.

Tuhkatriinu

2008-04-14T09:27:00.000+03:00

Virossa kuljetaan pop-musiikin saralla noin kaksikymmentä vuotta jälkijunassa Suomen tahdista. Tunnistakaa biisi!

Näemmä 80-luku on todellakin muodissa.

Tulihan se sieltä...

2008-04-12T12:29:00.000+03:00

...nimittäin kevätflunssa! Yleensä sairastun pikkuflunssiin kahden kuukauden välein. Tai sitten nappaan itselleni mitä omituisimpia tauteja, jotka kestävätkin kauan. Tililtä löytyy mm. 9. luokalla puhjennut viisi viikkoa kestänyt mononukleoosi, sopivasti abivuoden keväällä kiusannut iriitti eli silmän värikalvon tulehdus, erinäisiä korvatulehduksia ynnä muita tulehduksia. Nyt ei ole kyllä varaa sairastua kunnolla: iso keikka parin viikon kuluttua, pianotutkinto, laulututkintokonsertti, pääsykokeet ynnä muut velvollisuudet.

Mutta miniflunssa viikonloppuna on mikä mainioin tekosyy käpertyä peiton sisään ja läppärin ääreen päivittelemään blogia! Jossain vaiheessa jatkan Willen aka Ultimuksen levyjen tutkailua, mutta tässä välissä voisin paljastaa ja esitellä musiikillisen paheeni, eli The Policen.

Matkani Sting- ja The Police -faniksi alkoi seitsemänvuotiaana, kun sain soittoläksyksi soittaa kaikille (ellet ole asunut kiven alla koko ikääsi) tutun suurhitin "Every Breath You Take". Itselläni meni monta vuotta, että istahdin alas ja kunnolla kuuntelin kyseistä kappaletta. Kohtelin kappaletta kuin mitä tahansa perushyvää poppiskipaletta, jossa lauletaan "byyhyy, erottiin, nyt oon mustasukkainen". Sittemmin ymmärsin, että kappale on todella hyytävä ja taitavasti tunnelmoitu. Laulun hahmo seuraa entisen rakkaansa kaikkia tekemisiä Hannibal Lecterin lailla, kylmällä ja julmalla intohimolla. Isoveli valvoo. Rummut, basso ja kitara soittavat neuroottisen tehdasmaisesti ja tasaisesti samaa riffiä ja samaa rytmiä koko kappaleen läpi, samalla kun piano ja jouset virittävät tunnelmaa taustalla. "Every Breath You Take" ilmestyi 1983 levyllä "Synchronicity". Itse bongasin levyn Huuto.netistä hulppean kolmen euron hintaan. Voin hyvin rehellisesti todeta, että se oli paras huutoni ikinä. Pidän levystä aivan suunnattomasti. Eli olen arvostelussani todella jäävi.

The Police aloitti uransa rumpali Stewart Copelandin perustamana punk-bändinä, joiden musiikissa oli 1970-1980 luvun taitteen hengen mukaisesti reggae-vaikutteita. "So Lonely", "Can't Stand Losing You" ja klassikoksi noussut ensihitti "Roxanne" ovat varsin hyviä esimerkkejä bändin tyylisuuntauksesta ensimmäisen levynsä "Outlandos d'Amour" aikoihin.

The Police pysyi uskollisena valitsemalleen tyylisuunnalleen, mutta kappaleet ja tyyli kehittyivät tyylikkäämpään suuntaan. Ylimääräinen särmä hioutui harkituksi kokonaisuudeksi. "Message In A Bottle", "Walking On The Moon" ja "Don't Stand So Close To Me" ovat kaikki mainioita esimerkkejä siitä, kuinka The Police otti yhä enemmän haltuunsa pienien vivahteiden käytön soundeissaan ja kappaleiden rakentamisessa. Valitettavasti tyylin kehityksen myötä myös bändinsisäiset ristiriidat tulivat yhä enemmän pinnalle. Stingin ottaessa yhä enemmän kontrollia bändin kappaleiden sävellyksestä ja imagosta, jäi bändin muut jäsenet Stewart Copeland (rummuissa) ja Andy Summers (kitarassa) pahasti jalkoihin. Media nosti Stingin bändin keulakuvaksi, piikikkääksi säveltäjä-/sanoittajaneroksi jonka vahvat kasvonpiirteet ja tuima katse hurmasivat lukuisissa valokuvissa, elokuvissa ja lehtihaastatteluissa. Tilannetta ei varmaan auttanut se, että Sting nosti parempaa palkkaa kuin muut bändin jäsenet, sillä hän sai tekijänoikeuskorvauksia säveltämistään kappaleistaan.

The Police julkaisi yhteensä viisi studioalbumia uransa aikana. "Synchronicity" jäi bändin viimeiseksi, yhteiseksi levyksi. Levyn teko oli kuulemma yhtä taistelua. Siinä vaiheessa ristiriidat olivat jo niin kovat, ettei bändin pojat edes halunneet olla samassa huoneessa toistensa kanssa. Sting erkani omalle soolouralleen, Copeland ja Summers lähtivät tekemään omia juttujaan.

"Synchronicityn" tullessa bändin tyyli ja soundi oli kehittynyt paljon. Kaukana oli kujeileva, punk-henkinen röyhkeys, tilalla taiteellisesti kunnianhimoiset taituroinnit. Kappaleiden aiheet kehittyivät männävuosien pumpattavien barbaroiden leikittelystä, ja siirtyivät Jungin psykologisiin ja filosofisiin pohdiskeluihin. "Wrapped Around Your Finger", "King Of Pain", "Walking In Your Footsteps", ja "Tea In The Sahara" ovat kaikki 80-luvun stadionrockin kunnianhimoisilla kaiuilla varustettuja suurteoksia. Instrumenttien määrä on lisääntynyt, ja kappaleiden tunnelmat ovatkin sen myötä kasvaneet ja dramatisoituneet. Tyyli on muuttunut punkista progressiiviseen. Ymmärtääkseni moni kaduntallaaja oli ostanut levyn "Every Breath You Take":n takia, ja olleet hyvinkin hämmentyneitä siitä, että loppulevy olikin niin todella kaukana peruskaurapoppirokista.

En toisaalta ihmettele levyn erilaisuutta muihin Policen levyihin verrattuna. Bändi oli hajoamispisteessä, ja Stingillä oli jo kova halu päästä tekemään omaa sooloprojektiaan. Loppujen lopuksi tämä levy enteilee vahvasti kaikkea sitä, mitä Sting päätyi tekemään itsenäisesti. Hieno lopetus uralle. Vaikka The Police teki nyt paluun musiikkiestradeille viime kesänä, kahdenkymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen. Arvatkaa ketuttiko minua aivan suunnattomasti viime kesän Yhdysvaltojen reissulla: olimme Chicagossa samana iltana, kun Policella olisi ollut keikka siellä. Mutta arvatenkin konserttiliput oli myyty hetkessä loppuun, ja ainoa tapa päästä kuuntelemaan keikkaa olisi ollut maksaa mustan pörssin lipuista muutama sata dollaria. Ja entistä enemmän ketutti, kun yhtye tuli Tukholmaan syksyllä. En päässyt sinnekään. Äää(itkupotkuraivari)!

Suosittelen "Synchronicitya" kelle tahansa Sting-fanille. Jos et jaksa tämän hetken Stingin pyhää rakkautta ja itämaista tantrailua, ja haluat jotain raaempaa ja rokimpaa, niin harkitse tätä levyä. Jos haluat natustella filosofisten sanoitusten ja elämää suurempien (piilo)merkitysten kera, niin etsi tämä levy käsiisi. Sting, Andy Summers ja Stewart Copeland soittavat hienosti yhteen, tappeluista huolimatta.

Ultimuksen musiikkia!

2008-04-05T15:41:00.000+03:00

Minun pitäisi tehdä koulua varten käännöstyötä, mutta ajattelin sen sijaan prokrastinoida.

Mainitsin aiemmassa kirjoituksessa Senaattoreiden Willen polttaneen minulle pari levyä. Vielä kerran hirmuiso kiitos Willelle, olen täällä viettänyt jo monta tuntia käyttäen levyjä taustamusiikkina kotihommille. Olen ihan käsittämättömän kärsimätön kuuntelemaan radiota (paitsi Groovea), joten olen jäänyt ihan paitsi tämän hetken musiikista. Itseasiassa pelästyin kun hirvittävän moni Willenkin levyillä esiintyvistä nimistä olivat minulle täysin tuikituntemattomia. Olen ihan kalkkis.

Ajattelin tehdä samanlaisen kuuntelutestin, minkä tein aiemmin sen Peter Gabrielin OVO-levyn kanssa. Pistän levyn pyörimään, ja kirjailen ajatuksia ylös sen mukaan kuin ne sinkoilee päässä. Wille lähetti kaksi levyä, kokonaan suomenkielisen ja sitten muilla kielillä. Aloitetaan tällä kertaa kotimaisella levyllä, itseltäni kun tuppaa jäämään kotimaisen kuuntelu kamalan vähälle (hyi minua, suosi suomalaista!).

No niin.

1. Levy pyörähtää käyntiin, ja ensimmäisenä vuorossa on Kaija Koo kappaleellaan "Erottamattomat" (älkää katsoko videota, se sattui olemaan ainoa jolla oli tämä kappale). Tuntien Willen ja hänen Kaija Koo -fiksaationsa (sanon tämän siis kaikella mahdollisella rakkaudella ja hellyydellä) kappaleen valinta ei ollut mitenkään yllättävä!

Kuuntelin Kaija Koota melko aktiivisesti siinä ala- ja yläasteen taitteessa. Sisko oli nauhoittanut minulle joululahjaksi C-kasetille Kaijan hittikokoelman, joten nostalgian vallassa odotin mielenkiinnolla pääseväni kuuntelemaan Kaijan uutta tuotantoa.

Alku ainakin yllätti täydellisesti. Kunnon pelisoundit ja tilutusta. Heavyrokkikitaroita, nopeaa tempoa. Kaija laulaa todella rytmikkäästi. Kyllä se Kaijan ääni on hyvä. Mutta kappale itsessään on omaan makuuni liian Maija Vilkkumaa -henkinen. Soundit ovat vähän latteita, onkohan tuottajilla ollut liipasinherkät sormet kun ovat säädelleet studiossa liian innokkasti? Mutta kyllä tästä tunnistaa Kaija Koon. Perusmateriaali on siis kunnossa, hyvä laulaja ja kaikki mahdollisuudet hyvään kesähittiin, mutta toteutus on vähän lattea ja ylituotettu.

2. Jaahas, tietämättömyyteni paljastuu jo heti toisessa kappaleessa. Korpiklaani, onko se jotain syötävää? Kappale on "Väkirauta".

Särökitarat heti alkuun. Ja rummut polkaistaan käyntiin. Ensimmäiset 20 sekuntia mieleen tulvahtaa mielikuvia System Of A Down -yhtyeestä, varmaan raskaiden kitaroiden ja humpparytmien ansiota. Mutta nekin mielikuvat kaikkoavat noin heti viimeistään puhelaulun alettua. Tämähän kuulostaa Eläkeläisiltä! Kalevala-henkistä runomittaa. Raskaiden soundien alla kuuluun loitsuamista. Tämä on ainakin kotimaista, kieli poskessa tehtyä. Ihan kesäfestarimusiikkia. Hieno haitarasoolo! Rytmi poukkoilee tyylikkäästi tyylistä toiseen. Jossain kieroni sydämeni sopukassa myönnän pitäneeni tästä. Hui.

3. Kolmantena olisi luvassa Antabus kappaleella "Hyvä Päättyy". Olen todella out nykyajan nuorison tekemisistä. En tiedä ketään. Yhtye luultavasti joutuu taistelemaan nimestään, koska ulkomailla on jo valmiiksi "Antabus"-nimisiä yhtyeitä...

Grunge-henkinen alku. Tulee mieleen Nirvana. Tai Metallica-balladi. Laulajalla on yllättävän pehmeä ääni, odotin jotain raaempaa. Hyvä. Sopivan melankolinen. Kunnes hätkähdän, ja havaitsevan tämän kuulostavan Yöltä. Mutta kertosäe on sopivan suomirokki-henkinen. Sopisi hyvin "Pitkän, Kuuman Kesän" leffasoundtrackille. Ja kertosäe on todella kesäfestarihenkinen. Tahdon pullon siideriä, pienen teltan ja hyttysiä ympärilleni NYT. Mutta säkeistöjen ja kertosäkeen erilaisuus ihmetyttää kyllä. Erilaiset tunnelmat. Bridge alkaa. Sekin on aivan erilainen kuin loppukappale. Tuntuu vähän siltä, kuin bändin pojilla olisi liian monta vaikutetta taustalla, eivätkä oikein osaa päättää minkälaista musiikkia tekisivät.

4. Hahahahaa, neljäntenä Eläkeläiset ja "Viinaa Hanuristille". Eläkeläisiä joutui kuuntelemaan rippikoulubileissä: juhlien järjestäjä oli kova Eläkeläis-fani, eikä sallinut mitään muuta musiikkia kuunneltavan. Olen siis traumatisoitunut. Pystyykö Wille käännyttämään minut kuuntelemaan yhtyettä taas?

Rempseä shuffle-alku. Tähän asti kaikki hyvin. Iloista, kieli poskella. "Antakee viinaa hanuristille...". Murre puree aina. Yllättäen nurkan takaa säntää väliosa, joka hiljaisuudellaan ja reggaerummuillaan muistuttaa kovasti The Police "Walking On The Moon" -kappaletta. Ja yhtäkkiä kappale loppuukin! Liian aikaisin! Uskomatonta, mutta totta: haluan lisää!

5. Eläkeläisten jälkeen aloittaa Mana Mana ja "Maria Magdalena". Siis mikä? Olen sivistymätön. Kehissä taas raskaat kitarat. Laulu tulee jostain meluvallin takaa. Kuulostaa Pelle Miljoonalta, sanoituksia myöten! Ihan hienoa kitarasooloilua, mutta kitaristi voisi panostaa vähän enemmän soolon melodisuuteen. Eipä siinä sen kummempia tapahdu. Vähän tasapaksua kapakkarokkia. Nääh, ei oikein iske. Ja vielä fade-out kappaleen loppuun! Pöh, Mana Mana ei saa pisteitä minulta.

6. Sitten naisenergiaa Maija Vilkkumaan kera kappaleella "Noinko Vaikeeta Se On?". Tunteeni Vilkkumaata kohtaan ovat ristiriitaiset. Muistan olleeni lukioikäinen, kun Maija tuli suuren yleisön tietoisuuteen hitillään "Satumaa-Tango", ja inhosin sitä intohimolla. Se hemmetin juhannus, kun kaveriporukan pissisblondit eivät suostuneet kuuntelemaan mitään muuta kuin sitä kyseistä kappaletta koko pirun yötön yö läpi. Argh. Sittemmin kävin hänen keikallaan, ja viihdyin hyvin.

Outo Idols-tunnari alku. Rumpujen myötä kappale kuulostaa tutulta Vilkkumaa-hitiltä. Mutta tämähän on tämä! Muistan pitäneeni tästä kappaleesta keikalla, siinä on hieno sointukulku ja dynamiikan vaihtelut. Ehkä vähän turhan monta osaa, aluksi A-osa, sitten B-osa, kertosäe, kertosäe muuttuu, kertsi, taas kertsi muuttuu, sitten kasvatusosio, taas A, B, kertsi, muunnos... Tässä olisi materiaalia jopa kahteen hyvään kappaleeseen. En haluaisi lukea tämän nuotteja. Turhan monta kappaletta ympätty yhteen. Harmi. Mutta pakko sitä on arvostaa Vilkkumaata hyvänä artistina!

7. Sitten Rautakello ja "Särkyneitä". Alan vähitellen kuulla punaisen langan Willen musiikkimaussa. Raskaita kitaroita ja syntikkamattoa taustalla. Kuulas miesääni. Kuulostaa muuten pikkuisen CMX:ltä, jos A.W. Yrjänä olisi nuorempi ja viattomampi. Plussaa siitä, että sanoista saa selvää! Ja kappale kasvaa hyvin säkeistön jälkeen. Nätisti toteutettu. Hieno väliosa. Tykkään! Tuottaja olisi voinut vähän kiinnittää huomiota laulajan soundiin: soundi on vähän lattea. Sitä olisi voinut vähän muhevoittaa kaiulla ja korostamalla alataajuuksia. Tai jotain.

8. Rattus ja "Kirjoita, Poika, Kirjoita". Kappaleen nimen vuoksi päässä alkaa soimaan Tehosekoittimen "Pillitä, Elli, Pillitä", vaikka onkin muuten kaukana Rattuksen tuotannosta.

Vaikka muuten musiikki ei eroa tämänkin testin aiemmasta musiikista raskaine särökitaroineen ja hevirumpuineen, niin laulajan ääni on mukava. Sopivalla punk-asenteella varustettu nuoren miehen ääni. Ja tykkään kertosäkeen sanojen fraseerauksesta eli rytmittämisestä. Muuten jää vähän keskinkertaiseksi. Ei tässä mitään uutta ole. Mutta välissä on hieno rytmittely ja tauko. Jos tämä menisi astetta progressiivisempaan suuntaan, niin se voisi tehdä paljon hyvää bändille.

9. Vuorossa Maj Karman Kauniit Kuvat ja "Jokainen Lause Jää Ke".

Herra Ylppö tuotantoineen on tullut tutuksi kansanopistolla, kun kaikki asuntolassa asuvat taidehipit kuuntelivat angsteissaan Maj Karmaa. Tämä menee päänsisäisessä kategorisoinnissani samaan kastiin kuin CMX, eli suomalaista taiderokkia.

Olen ehkä tylsä, mutta minuun ei pure nuorten suomalaisten miesten harrastama "juodaan viinapullo ja ajetaan vihaisena vanhalla autolla läpi lumisten peltomaisemien valokiilojen halkoessa synkkää, mustaa yötä" -mentaliteetti. Maj Karma on uhkaavasti sillä rajalla, että päättyisivät uimaan siihen mentaliteettiin. Mutta plussaa tulee mielenkiintoisista rytmeistä, yllättävistä syntikkajousista ja häröistä väliosista. Sopivan Kuhamaista touhua.

10. Voi kääk. Wille on onnistunut löytämään syvimmät traumani levylleen. M.A. Numminen on jäänyt kummittelemaan mieleeni harvinaisen ärsyttävän pelottavana siitä lähtien kun pienenä joutui televisiosta todistamaan hänen ja Pedro Hietasen Gommi & Pommi -spektaakkelia.

Luulen, ettei Nummisen kuuntelua kannata aloittaa liian nuorella iällä. Ei sitä nuorena osaa arvostaa pieniä nyansseja. Kappale "Tulenliekki" on tarkoituksella tehty niin huonosti, että se kuulostaa jo aivan autenttiselta suomitangolta. Puuttuu vaan tanssilava ja heinälato, jossa temmeltää.

Uah. Väliaika, kahvia ja pullaa tarjolla. Jatketaan tätä levykatselmusta seuraavassa kirjoituksessa!

I'm back!

2008-04-02T10:18:00.000+03:00

Ystäväni Olen-Näppärä-Kaikessa-Johon-Ryhdyn onnistui sitten korjaamaan tietokoneeni. Mahtavaa! Kuulemma kovalevyllä oli pienenpieni virhe, jonka oli aiheuttanut tekstinkäsittelyohjelmani. Kokeilimme Windowsin asennuslevyä, ja yllätyksenä sieltä löytyi ohjelma, joka korjasi kaikki kovalevyn virheet. Diagnoosin tekeminen kesti meillä yli neljä tuntia, itse hoitoon kaksi minuuttia. Olen-Näppärä päätti näprätä vielä lisää: hän poisti kaikki turhat ohjelmat (en tiennyt, että Microsoft asentaa Windowsiin piiloon kaikkia opastus- ja mainosohjelmia), deletoi virheellisen tekstinkäsittelyohjelman ja asensi tilalle näppärämmän sellaisen, tyhjensi registryn, rukkaili start-uppia ja lopuksi pyyhki koneen mikrokuituliinalla. Täyden palvelun kaveri! Eikä edes suostunut ottamaan palkkaa vastaan, tyytyi tuomaani suklaalevyyn.

Luvassa on paljon levyarvioita ja outoja pohdintoja, naturligtvis. Wille lähetti joku aika sitten pari polttamaansa levyä minulle kuunneltavaksi, luvassa siis ajatuksia niistäkin :). Ja jos päädyn tänään Hulluille Päiville (ristiretki levyosastolle, hakkaan tien itselleni Stokkamummeleiden läpi) niin etsin sieltä levylaarista jonkun hauskan levyn mukaan. Opin vähän aikaa sitten koulussa, että muusikot saavat veronpalautuksia ostamistaan levyistä! Kunhan pistää kuitit talteen. Ja niin, ansaitsevat verotettavaa tuloa. Se taitaa olla vaikeampaa kuin rahan käyttäminen.

Toissakirjoituksessa mainostamani yhtyeeni keikat sitten peruuntuivat, perhana. Meillä oli tarkoitus olla Jyväskylässä sekä Oulussa jazzfestivaaleilla keikkoja, mutta ne sitten peruuntuivat. Kuulemma toinen solistimme katoaa kesäksi jonnekin Suomen syövereihin, eikä pääse keikoille. Nyyh. Ja sähkökitaristimme saattaa hävitä ulkomaille. Ja akustinen kitaristimme myös. Mutta jatkamme sitten demojen tekemistä ja kappaleiden rustaamista, meillä on kuulemma materiaalia jo parin levyllisen verran.

Mutta! Sain keikkatarjouksen viihdejazzin laulajattarena, josta en voinut enkä halunnut kieltäytyä. Pääsen leikkimään Jane Monheitia, Stacey Kentiä, Nancy Wilsonia, Carmen McRaeta ynnä muita ihanuuksia. Ja siitä ilosta saa jopa palkkaa :)

The three most important words in using computers...

2008-03-29T11:18:00.000+02:00

are: back-up, back-up and BACK-UP!!

Toisin sanoen: hyvät ihmiset, ottakaa varmuuskopiot koneenne tärkeimmistä tiedostoista ja muista hauskoista jutuista. Konelevy voi posahtaa rikki koska tahansa.

Eli vielä toisin sanoen: päivitykset tällä blogilla vähentyvät huomattavasti ainakin seuraavaksi viikoksi, koska kotikoneeni kovalevy päätti sanoa itsensä irti. Ottaa päähän aivan suunnattomasti: koneen syövereissä oli tuhansittain mp3-tiedostoja, joita en haluaisi menettää. Huomenna kovalevy lähtee konetohtoriystäväni luokse, joka lupasi elvyttää koneeni jos se vain on suinkin mahdollista.

Byääääääääh! :(

Taas henkilökohtaista tilitystä...

2008-03-24T16:59:00.000+02:00

Jännittää tämä kevät. Pääsykokeet ja sen sellaiset. Ajatella, että vasta kolme vuotta sitten istuin kämpälläni Espoossa, kärsin kassaneidin uraputkesta ja haaveilin opiskelupaikasta konservatoriolta. Vaikka stressitaso tällä hetkellä on varmasti aivan yhtä korkealla, ellei vielä korkeampana kuin silloin, niin olen huomattavan paljon onnellisempi nyt.

Aloitin Paulo Coelhon kirjoittaman "Alkemistin" lukemisen. Tiedän sen olevan "kornia" luettavaa: termit "Valon Soturit" ja "Elämänpolut" vähän kalskahtaa New Age -hömpötykseltä. Mutta luin vasta 41 sivua, ja jo nyt se on herättänyt paljon ajatuksia. Siitä vähästä mitä olen lukenut ja ymmärtänyt kirjasta, niin jokaisella ihmisellä on jokin tärkeä unelma, jonka haluaa saavuttaa. Ja useimmiten se on ihminen itse, joka estää itseänsä toteuttamasta tätä unelmaansa. No joo, ei mikään uusi ja hulppea ajatus, mutta juuri sellainen itsestäänselvä juttu, että siitä pitää vähän väliä muistuttaa itsellensä. Ei se tie tähänkään asti ole ollut niin helppoa, kun on vähän väliä joutunut epäilemään itseään.

Aloitin musiikin harrastamisen samana syksynä, kun aloitin peruskoulun. Kävin sellaista kaikenikäisille ja kaikentasoisille tarkoitettua maksullista koulua, johon ei ollut mitään pääsykokeita tai perusvaatimuksia. Koulun aseman vuoksi siellä ei voinut suorittaa mitään teoria- tai soittotutkintoja. Tunnit olivat aina ryhmätunteja, ja kestivät vain 45 minuuttia. Aikapulan vuoksi musiikinteoria sysättiin sivulle, ja opettajat keskittyivät siihen, että oppilaat viihtyivät tunnilla. Joku voisi väittää, että sellainen opetustyyli oli pelkkää rahastusta. Muistaakseni tunnit olivat jotakuin 70 mk/45 min/viikko. Myönnän, että olen aivan ihmeissäni siitä, että vanhempani suostuivat tähän rahankeruuseen. Ja todella kiitollinen. Onneksi minulla ei ollut muita kalliita tai aikaavieviä harrastuksia.

Olin todella innokas soittamaan, vaikka taidoissa oli huimasti paranneltavaa. En koskaan harjoitellut. Jossain vaiheessa muistan käyneeni soittotunneilla vain sen rutiinin vuoksi. Mutta soittokouluni opetusfilosofian ansiota kukaan ei koskaan motkottanut eikä haukkunut, jos ei osannut jotain. Tunneilla käytiin ihan vain soittamisen ilon vuoksi. Soittotunnit olivat minulle henkireikä: pahasti koulukiusattuna ja koulua pelkäävänä oppilaana oli todella tärkeätä, että oli edes yksi ympäristö jossa en kokenut itseäni uhatuksi syystä jos toisesta. Innokkuuteni huomattiin, koska minua pyydettiin aina esiintymään musiikkikoulun vuotuisissa joulu- tai kevätjuhlissa. Opettajilla oli aina vaikeuksia saada oppilaita esiintymään, joten jos joku halusi ihan vapaaehtoisesti soittaa yleisölle niin hänelle suotiin se ilo tehdä niin. Soittodebyyttini taisi olla kevätjuhlissa 7- tai 8-vuotiaana, kun menin yksin lavalle soittamaan puolet "The Good, The Bad and The Ugly" -elokuvan teemasta sähköuruilla. Olen varmasti soittanut sen aikalailla päin mäntyä: koska en osannut lukea nuotteja siihen aikaan, niin olin kirjoittanut jokaisen nuottipalleron alle sen nimen. Alkuaikojeni nuottikokoelmasta löytyy huvittavia todisteita siitä, miten olen systemaattisesti nimennyt jokaikisen nuotin aivan päin mäntyä.

Soittoinnokkuus oli huipussaan yläasteikäisenä. Siirryin sähköuruista pianonsoittoon, aloitin akustisen kitaran soiton ja uskaltauduin kuorotouhuihin mukaan. Olin yläasteeni jokaikisessä kissanristiäisissä mukana tavalla tai toisella. Elin musiikille. Opetin itselleni musiikinteoriaa. Kuuntelin kotona radiota jatkuvasti (Kiss.FM oli silloin hyvä kanava!), osasin kaikkien kappaleiden sanat ulkoa niin hyvin, että kavereiden pyynnöstä kirjoittelin heille lapuille haluamansa kappaleen sanat lennosta, jotta voisivat laulaa mukana kuullessaan kappaleen seuraavan kerran (se taito on muuten jäänyt täysin pois, nykyään en välttämättä muista edes omaa nimeäni herätessäni aamulla). Uskaltauduin jopa säveltämään ensimmäisen oman kappaleeni pianolla, ja sain jopa kunnian esittää sen yläasteeni koulujuhlissa. Tunteidenpalo päästä esiintymään on näemmä ollut kova, siitä huolimatta että olin siihen aikaan yhä silmätikkuna monille koululaisilleni. Joka päivä sain kuulla olevani läski, tyhmä, ruma, hassusti puhuva ja oudolla nimellä varustettu puolijenkki, mutta ihme ja kumma kukaan ei koskaan haukkunut tai huudellut kun soitti koko koulun edessä tai esitti omaa sävellystä. Se taisikin olla syy siihen miksi selviydyin henkisesti ehjänä ihmisenä peruskoulusta.

Innokkuus ei kuitenkaan aina auttanut. En päässyt musiikkiluokalle siihen erikoistuneelle yläasteelle. En päässyt musiikkiopistoon opiskelemaan. En päässyt musiikkilukioon. Kun vienosti yritin pyytää musiikinopettajaltani soololauluosuutta jostain kuorokappaleesta, hän kuunteli ääntäni hetken ja kieltäytyi. Lukiossa otin vain pakolliset musiikkikurssit, ja jättäydyin pois koko touhusta koska sain enimmäkseen kuulla kritiikkiä heikosta lauluäänestäni kurssikavereiltani.

Lukion aikoina jätin taakseni haaveet musiikkiurasta. Turha minun oli kuvitella tekeväni mitään, kun en kerta osannut mitään. En päässyt kouluihin, jossa olisin voinut oppia lisää ja tutustua ihmisiin. Sinnittelin lukion läpi, ja kokeilin siipiäni muilla aloilla. Ahdistuin, koska mikään ei tuntunut omalta. Lukion jälkeen vietin pari välivuotta, tein myyjän hommia, pyrin eri kouluihin ja vuoroin haaveilin ja ahdistuin elämäni tulevasta suunnasta.

Keväällä 2002 tapahtui jotain mullistavaa. Silloinen ihastukseni pyysi kaverina (nyyh) minua seurakseen Tavastialle katsomaan jonkun minulle tuntemattoman lauluyhtyeen keikkaa. En ollut kauhean innoissani illasta, koska jännitykseni vuoksi en oikein osannut olla rennosti. En tiennyt mitään lauluyhtyeistä, enkä tiennyt esittäjistä mitään. Illan yhtye oli lauluyhtye Rajaton, joka on sittemmin tullut kuuluisaksi ja kiertelee ympäri muailmoo. Kyseisellä Tavastian keikalla Essi Wuorelan tilalla oli Nina Tapio, joka on useimmille tuttu Taikapeilin punatukkaisena laulajattarena (haa, tuossa videossa näkyisi olevan yksi entisistä lauluopeistani taustalaulajana, olen miltei sukua julkkikselle). Kyseisen illan keikka poikkesi ymmärtääkseni hyvinkin paljon Rajattoman muista keikoista muutenkin: illan kappaleet olivat paljon rock-henkisempiä, kuin mitä yleensä. Yhtye veti omia sovituksiaan muuan muuassa Stingin "I Was Brought To My Senses", ja loppukaneetiksi otteita Creamin klassikosta "Sunshine of Your Love" (tässä muuten hulppea vaihtoehtoinen versio).

Itsepäisen kamelin selän taittoi tämä laulullinen oljenkorsi. Jähmetyin paikoilleni korvat aivan apposen auki ja haltioituneena kuulemastani. Sillä hetkellä mielessäni naksahti jokin, ja päässä kaikui huuto "Tätä! Tätä haluan tehdä!". Se oli upea kokemus. Tavastian intiimi ilmapiiri sopi lauluyhtyeen soundille kuin nenä päähän, ja seisoin vain muutaman metrin päässä esiintyjistä. Olin aivan lumoissani muutaman seuraavan päivän. Keikalla oli ihastukseni tuttuja, jotka kertoivat opiskelleensa kansanopistolla musiikkia vuoden. Ajatus jäi itämään päähäni, ja keikan jälkeisenä päivänä pistin hakemuksen samalle kansanopistolle. Pääsykokeet olivat parin kuukauden kuluttua, ja jonkun taivaallisen oikun kautta pääsin sisälle. Se oli aika käänteentekevä hetki. Koulun alkua edeltävä viikko oli lähes maaginen muutenkin: näin kolme sateenkaarta eri yhteyksissä, koin déjavun vähintään pari kertaa päivässä, ja asuntooni lensi muutaman kerran ikkunasta sisään nokkosperhosia. Loppu onkin historiaa. Menihän siinä vielä pari vuotta, että pääsin konservatoriolle opiskelemaan, mutta onneksi sinnittelin.

Ylläoleva kirjoitus toimikoon nyt minulle muistutuksena siitä, miten pääsin tähän pisteeseen. Vaikka epäilin itseäni, vaikka muut epäilivät taitojani, vaikka yritin luovuttaa, niin loppujen lopuksi en antanut periksi. Ei sillä ollut loppujen lopuksi väliä pääsinkö suoraan lukiosta jonnekin opiskelemaan. Ei sillä ollut väliä, vaikken päässytkään opiskelemaan joihinkin kouluihin. Mitä ihmeen väliä sillä olisi sitten nyt, vaikken pääsisikään keväällä johonkin opiskelemaan? Sitten teen töitä vuoden ja harjoittelen, onhan sitä tehty ennenkin.

Ja "palkkioksi" heille, jotka jaksoivat lukea loppuun. Olkaa hyvä, tässä yksi projekteista, jossa olen. Itse tykkään listan kolmannesta, neljännestä ja viimeisestä kappaleesta. Äänittämisessä ja miksailussa oli aika paljon hämminkiä, joten älkää ihmetelkö outoja häikkiä. Lisäksi jotkut kappaleet (kuten ensimmäinen) on paljon vanhempaa tuotantoa, joten soundikin on sen mukainen. Kaikki on äänitetty amatöörihengellä ilman autotunea. Melkolailla melankolista tunnelmointia heleillä ja kuulailla soundeilla. Saatinpa kutsu paikalliselle jazzfestivaaleille esiintymään elokuussa, jee!

Nauru pidentää ikää...

2008-03-20T17:30:00.001+02:00

... ja sama pätee musiikissakin. Minkä ihmeen vuoksi taitavan musisoinnin pitäisi olla ryppyotsaista ja vakavaa? Hyvä esimerkki naururyppyjen syventäjistä on soittovirtuoosiduo Igudesman & Joo. He eivät anna armoa Mozartille, "I Will Survivelle" eikä Beatleseille.

Harvinaisen lyhyt postaus. Annan musiikin puhua puolestaan!

Kiirettä pitää!

2008-03-16T16:53:00.000+02:00

Huhhahheijaa kun on ollut kiirus! Huomaamattani päädyin vapaaehtoistyöntekijäksi paikallisiin musiikkijuhliin. Olin alunperin kieltäytynyt, mutta kävi kuitenkin niin, että löysin itseni viime keskiviikkona lippuluukulla myymässä pääsylippuja illan konserttiin. Oli kyllä helppoa, ja palkkioksi sain lipun seuraavan illan konserttiin. Mutta näemmä lipputulot eivät olleet järjestäjille niin justiinsa, koska pistettyäni lippuluukun kiinni minut usutettiin saliin kuuntelemaan illan konserttia, vaikka en edes pyytänyt päästä sinne. Pääsinpä sitten sivistämään itseäni klassisen laulun parissa, illan esiintyjä kun oli Jorma Hynninen. Istuin kiltisti paikallani ja kuuntelin korvat hörössä, kun Hynninen lauloi pianosäestyksen kera. Hienoahan se on, kun mieheltä lähti ääni niin komeasti raikumaan ympäri salia. Mutta minusta ei tainnut nyt tulla klassisen laulumusiikin suurkuluttaja yhden konsertin jälkeen. Tyhmäähän se on nipottaa tälläisestä, mutta minua kun häiritsee suunnattomasti se, kun klassisessa laulussa muutetaan sanojen vokaaleja. Ymmärrän kyllä, että tietyt vokaalit soivat paremmin, ja pääjuttuna koko tyylilajissa on juuri se tietty laulu"soundi", laulujen sanat ovat toisarvoinen seikka.

Seuraavana iltana pääsin seuraamaan Värttinää sinfoniaorkesterin kera. Ensimmäinen osa konsertista oli pelkkää Värttinää, jälkimmäisessä osassa pääsi ihmettelemään Värttinän kappaleiden uusia sovituksia orkesterille. Jos rehellisiä ollaan, niin en minä tästäkään konsertista sen kummempia perustanut. En oikein tykännyt klassisen jousiorkesterin ja etnohenkisen bändin yhdistämisestä. Tytöt ja loppubändi jäivät mielestäni äänivyöryn alle. Kansanmusiikissa käytetyt eksoottiset asteikot ja rytmipoljennot, joihin minun mielestäni perustuu suurin osa kyseisen musiikkilajin viehätysvoimasta, jäivät pimentoon kun orkesteri hyökkäsi päälle. Tytöillä ja bändillä oli hyvä meno omassa setissään ensimmäisellä puoliajalla: kaikki tanssahtelivat ja liikkuivat, ja välispiikit olivat hauskoja murre- ja huumoripläjäyksiä. Mutta orkesterin myötä tytöt piiloutuivat nuottitelineiden taakse nöyrästi seisomaan, eikä jälkimmäisellä puoliajalla ollut sitä samaa voimaa ja hauskuutta kuin ensimmäisessä. Orkesteri sinällään oli komeaa kuunneltavaa, mutta pääesiintyjät jäivät täysin tyystin varjoon.

Photo: © Jorge Bravo/ACT

Perjantaina en ollut enää töissä juhlilla. Olin ostanut lipun sen illan konserttiin jo kuukautta etukäteen. Odotin keikkaa innoissani, koska illan esiintyjä oli Viktoria Tolstoy paikallisen big bändin kera. Tolstoy on ruotsalainen jazzlaulajatar, joka joidenkin puritanistien harmiksi yhdistelee jazzlauluun poplaulamisen piirteitä. Näennäisestä bimboudestaan huolimatta hän on kovan luokan ammattilainen, joka hallitsee kappaleensa täysin. Myönnän, etten aiemmin osannut arvostaa häntä laulajana sataprosenttisesti, mutta ostin kuitenkin pari levyä. Viimeisin levyostos, "Pictures Of Me", käännytti minut Tolstoy-faniksi. Tolstoyn äänenkäyttö on vaan niin penteleen luontevaa ja vahvaa. Valitettavasti en löytänyt mitään hyviä ääniklippejä mistään, mutta tässä huonolaatuinen video, ja neidon nettisivuilta löytyy myös pätkiä kuunneltavaksi. Tolstoyhan on enimmäkseen julkaissut jazz-levyjä, mutta hänen tuotannostaan löytyy myös ruotsinkielellä laulettu popimpi levy "För Älskad".

Pidin kyllä keikasta kovasti. Ensimmäisellä puoliajalla oli kyllä vaikeuksia kuulla Tolstoyn ääntä: muhkea big band pystyy peittoamaan äänimassallaan kovankin laulajan. Asia kuitenkin korjaantui seuraavalla puoliajalla, kun miksaaja nosti laulun äänentasoa ylös. Muuten tunnelma oli oikein leppoisa. Big bändin kapellimestari spiikkasi välillä suomeksi, välillä ruotsiksi ja englanniksi, ja hauskuutti yleisöä anekdooteillaan. Tolstoy itse vakuutti minut ammattimaisuudellaan: kappaleet sujuivat moitteettomasti ja laulu soi todella kauniisti ja vahvasti. En tiedä kyllä, sopiiko Tolstoy oikeastaan big bandin laulusolistiksi, yleensä häntä kuulee vain pienyhtyeissä laulamassa. Hänellä ei välttämättä ole riittävän rouhea ääni, vaikka onkin vahva. Mutta täytyy myöntää: laulajana ihailen hänen tekniikkaansa ja tulkintaansa kovasti. Vaikka ruotsinkielinen ääntämys välillä särähtää korvaan, niin se unohtuu kuitenkin helposti laulua kuunnellessa.

Päätin rohkaistua ja leikkiä bändäriä: otin mukaan levyn ja tussin, ja konsertin jälkeen menin takahuoneen liepeille odottelemaan josko saisin kiittää artistia ja pyytää nimikirjoitusta. Ystäväni onneksi tuli mukaan seuraksi, ja odotteluksihan se muuttui. Kuulimme, kun Tolstoy puhui puhelimessa pitkän aikaa, enkä kehdannut käydä koputtamassa hänen ovelleen. Vitsailin ystävälleni, että tämä homma menee varmasti aivan päin mäntyä: kirjoitustussini on varmaan kuivunut tai sitten Tolstoy vain juoksee ohitsemme. Kuinkas sitten kävikään, testasin tussia ja toden totta: se oli kuivunut! Äärimmäisen huvittavaa ja ärsyttävää siinä tilanteessa, mutta onneksi lähistöltä löytyi toimiva kuulakärkikynä. Huh. Ja hetken kuluttua bändin kapellimestari ja Tolstoy ilmestyivät takahuoneen kätköistä, ja neidillä oli puhelu yhä kesken. He kävelivät ohitsemme, ja ehdin huikata ohimenevät kiitokset. Pettymys oli käsinkosketeltavissa, mutta onnekseni kapellimestari kääntyi vielä ympäri ja kysyi oliko meillä jotain asiaakin. Siinä änkytin ja kyselin ujosti olisiko minun mahdollista pyytää nimikirjoitusta levyyni. Tolstoy käveli sitten takaisin, ja ystäväni kanssa hihkuimme "Förlåt oss!" kun keskeytimme hänen puhelunsa. Kiitin sitten vielä kovasti konsertista, johon Tolstoy hymyili ja kehui yleisöä hienoksi, sutaisi nopeasti nimikirjoituksen levynkanteen ja lähti nopeasti pois jatkaakseen puheluaan. Salaa kyllä harmitti tilanne, olisi ollut mahtavaa kiittää ja kysellä häneltä aivan kamalasti, aloittelevana ammattilaulajana olisi ollut huikeaa kuulla juttuja omalta idoliltaan, mutta ymmärrän kyllä kiireen. Tärkeintähän oli kuitenkin se, että pääsin kuulemaan häntä livenä. Huimaa!

Huhtikuussa Tolstoylla olisi keikka Helsingissä. Hmm...

Kateus: hyvä renki, huono isäntä.

2008-03-09T20:45:00.000+02:00

Onkohan ikinä mahdollista olla miettimättä muiden tekemisiä ja saavutuksia? Kykenenkö ikinä olla vertaamatta itseäni muihin?

Liian usein, kun kuulee jonkun lähipiirissä kokeneen menestymisen hetken, niin ensireaktio on "Voih, miksen minäkin?", ja sitten vasta "Hienoa, että sillä menee hyvin!". Onneksi tuo jälkimmäinen reaktio sentään tulee. Jossain vaiheessa ainakin.

Asiaa ei auta tiettyjen tahojen luomat paineet. Yksi opettajistani jaksaa aina muistuttaa, että pitää oppia mahdollisimman paljon mahdollisimman nuorena. Myöhemmin ei vaan enää kykene ottamaan kaikkea uutta vastaan. Rautaa pitäisi takoa kun se on vielä kuuma. Luen uutisia artisteja, jotka ovat syntyneet samana vuonna kuin minäkin, jotka ovat vastaanottaneet kaikennäköisiä palkintoja, keikkailleet siellä sun täällä ympäri maailmaa, päässeet hienoihin kouluihin opiskelemaan. Hienoja artisteja, jotka oikeasti osaavat soittaa ja laulaa aivan upeasti. Samalla ihailen, samalla olen vähän katkera.

Jos vaan aina muistaisi ja osaisi valjastaa kokemansa kateuden hyvään tarkoitukseen. Pienenä olin kateellinen isosiskolleni, joka soitti sähköurkuja. Kotivideoissa näkyy, kuinka sisko soittaa nätisti samalla kun itse yritän terrorisoida hänen soittoaan liittymällä mukaan läimimällä mustavalkoisia koskettimia. Loppujen lopuksi kävi niin, että minä aloitin kateuden kannustamana soittotunnit seitsemänvuotiaana. Sisko lopetti parin vuoden kuluttua, minä jatkoin.

Tällä hetkellä vaan tuntuu siltä, että olen kateellinen asioista, joita ei ole mahdollista saada kuin ajan, kokemuksen ja hyvän onnen kautta. Kateuteni on kitkeränsuloista. Olen onnellinen, että saan kuulla kauniita asioita, jotka saavat minut haluamaan samaa. Olen surullinen, koska en tiedä miten saisin tai voinko edes saada aikaiseksi niin hienoja asioita. Olen iloinen, kun kuulen uusia, hienoja asioita. Tulen surulliseksi, koska en lainkaan tiedä mitä haluaisin itse tehdä.

Olen iloinen ja samalla vähän kateellinen heille, hänelle, sekä hänelle. Muuan muuassa.

The Yellow Shark

2008-03-08T13:02:00.000+02:00

Taustalla soi Frank Zappan levy "The Yellow Shark - Ensemble Modern". Lainasin levyn kirjastosta sivistääkseni itseäni. Lähipiiristäni löytyy pari kovan luokan Zappa-entusiastia, joiden punaviinin (hyvä on, jaloviinan ja keskioluen) sävyttämiä keskusteluja pitkällle venyneen keikkaillan jälkeen on ollut mielenkiintoista seurata (jos toinen heistä sattuu lukemaan tätä, eli rakas rumpalini, niin tämä tapahtui samana iltana kun käskit isälliseen sävyyn toisen osapuolen eli lahjakkaan ja lapsenmielisen kitaristimme kiipeämään alas puusta).

Onko mitään oikeastaan hauskempaa, kuin seurata kahta aikuista miestä vertailemassa levykokoelmiensa helmiä ja pohtimassa progerock/jazz/avantgarde-musiikin tekijöiden soittotekniikoita ja eri kiertueiden vuosilukuja ja soittajia? (Oikeastaan on paljonkin hauskempaa tekemistä, mutta se ei olekaan nyt pääasia). Uskoisin, että äideistä tuntuu samalta, kun katselevat pikkupoikia vertailemassa neppisautojaan pihan hiekkalaatikolla. "Kato ku, niinku, täs on vähän sileemmät pyörät, mä sain tän meidän papalta, joo". "Voi viude, on kyll hieno. Mut mää kyll tykkään tästä mun punasest vormulasta, se menee tosi lujaa ku neppasee sitä silleen jänskästi". Sama into, eri puheenaihe, eri fyysinen ikä, sama henkinen ikä: "Ootko kuullut sitä äänitettä Zappan Helsingin keikasta silloin -74? Missä ne vetää Satumaa-tangon? Multa löytyisi se täältä mun levyseinän Zappa-osastolta". "Joo, eikö siinä ole se-ja-se soittamassa?". "Ei ei ei, se-ja-se oli aivan toisella kiertueella, silloin oli tuo-ja-tuo!"

Olen ottanut tehtäväkseni yrittää ymmärtää mistä lähipiirini enimmäkseen miehistä koostuva soittopiiri puhuu. Haluan viimeisen päälle välttää tyhmäksi laulajaksi leimautumista. Ylpeänä ennakkoluulottomuudestani kävin kirjastossa ja nappasin mukaani sen ainoan Zappan levyn, joka oli sillä hetkellä kirjastossa. "Nyt kuuntelen tämän ja häkellytän Zappa-entusiastit!". Rumpalin ensireaktio kun kuuli minun lainanneen "The Yellow Shark" -levyn? "Sehän on kaikista paskin Zappa-levy ikinä!". Hmphm. Kitaristin reaktio? "Nojoo, se on kyllä Zappan levyjen huonoimmasta päästä...". Pöh. Onnekseni en ole koskaan kuunnellut Frank Zappan tuotantoa aktiivisesti, joten minulle ei ole muodostunut minkäänlaista mielipidettä hänen tuotannosta. En voi siis verrata tätä "The Yellow Shark" -kokemusta mihinkään.

"The Yellow Shark" on häkellyttävän hassu ja outo levy. Levyllä kuullaan sovituksia Zappan vanhemmista, tunnetuista kappaleista sekä uusia, moderneja sävellyksiä. Orkesterina toimii eurooppalainen nykymusiikkiorkesteri Ensemble Modern. En ole kuullut kappaleita alkuperäisissä asuissaan progehuumorirockjazz-yhtyeen (<-- sanahirviö!) esittäminä, joten en voi sanoa juuta enkä jaata siihen ovatko uudet sovitukset hyviä. Mutta kyllä ne minun mielestäni toimivat. Esimerkiksi levyn viimeinen kappale "G-Spot Tornado" todella vei korvieni huomion täysin. Videoklipin tanssijat ovat muuten myös huomion arvoisia huimilla liikkeillään. Kappale on vahva, dynaaminen ja eteenpäin menevä, sitä ei pysäytä mikään! Kappaleen neljän iskun vahva poljento onnistuu svengaamaan, ja kappaleen melodian pentatonisella asteikolla leikittely antaa sille joissain paikoin vahvan itämaisen vivahteen.

Zappa oli tunnettu todella avoimesta asenteestaan musiikkia kohtaan. Hän sävelsi ja soitti minkälaista musiikkia tahansa, ja aivan mistä tahansa aiheesta. Hän itse nimesi tämän tyylin ajattelun AAAFNRAA-lyhenteellä: "Anything Anytime Anyplace For No Reason At All". Tämä asenne näkyi ja kuului hyvin selkeästi myös tällä levyllä. Kansilehdykässä kerrotaan, kuinka pianisti/cembalo/celesten soittaja Herman Kretzschmar päätyi jossain kappaleessa pianon sisälle makaamaan ja lausumaan herkkyyksiä liittyen kirjastokorttiinsa, tai runolausumaan otteita lävistyslehdistä. Samaa hulluttelua löytyy kappaleesta "Welcome To The United States", joka sävellettiin Yhdysvaltojen viisumihakemuksen ympärille.

Levy ei kuitenkaan ole pelkkä hulluttelulevy. Zappa osoittaa kyntensä modernin nykymusiikin säveltäjänä muuan muuassa kappaleellaan "Outrage At Valdez", jonka hän sävelsi alunperin Alaskan öljyvuotokriiseistä kertovaan dokumenttiin. Itseasiassa tästä Zappan ja Ensemble Modernin yhteistyöstä tehtiin myös dokumentti, joka löytyy Youtubesta kolmessa osassa ( I, II, III ), jota taidan itse syventyä katselemaan kohta puoliin. Dokumentissa käy vähän paremmin ilmi mitä kaikkea musiikkia levyltä löytyy, nyt en löytänyt mistään sopivia pätkiä niistä "vakavemmista" kappaleista. Levyltä löytyy viitteitä uusklassiseen säveltäjään Stravinskyyn ja nykymusiikin säveltäjään György Ligetiin, vaikka tuloksena ei välttämättä ole aivan yhtä pelottavaa musiikkia.

Itse kyllä tykkäsin tästä levystä. En ole pahemmin tutustunut moderniin taidemusiikkiin (jos paria hassua kaupunginorkesterin konserttia ei lasketa mukaan), joten yllätyin positiivisesti kuulemastani. Musiikki oli sekä kaunista, että outoa. En kyllästynyt ja kurotellut stereoiden virtanappulaa kohti missään vaiheessa. Ilahduin Zappan avoimesta asenteesta, ja orkesterin halukkuudesta lähteä leikkiin mukaan sotkemaan taidemusiikkia ja progerockjazzia.

Levy on siitä merkittävä, että se jäi Frank Zappan viimeiseksi levyksi ennen kuolemaansa: hän kuoli syöpään vain muutama viikko sen jälkeen kuin levy julkaistiin vuonna 1993. Innostuin kyllä sen verran tästä levystä, että haluan etsiä käsiini Zappan aiempaa tuotantoa. En kyllä tiedä miten siinä käy loppujen lopuksi: alanko pitämään tätä "Yellow Sharkia" huonompana levynä tutustumiseni myötä? Toivottavasti en.

Testi

2008-03-07T12:55:00.000+02:00

Lainasin kirjastosta Peter Gabrielin levyn "OVO - The Millenium Show, the story of OVO". Ajattelin lähestyä levyä eri tavalla kuin yleensä. En tutki esiintyjän taustaa. En lue levyn kansilehdykkää. En katso kappaleiden nimiä. Pistän vaan levyn soimaan, ja kirjoittelen ylös omia tuntemuksiani levyn edetessä.

Alku on hidasta. Tunnelma on elokuvamainen: musiikki on suoraan kuin Twin Peaksista tai Salaisista Kansioista. Jousiorkesteri liittyy hitaasti mukaan. Kuulas miesääni lähtee laulamaan, ja tunnelma on hauras. Mieleen piirtyy Irlannin tai Skotlannin vihreät niityt, kostea ilma ja pimeä taivas. Sanoista en saa selvää, en edes kielestä heti alkuun. Ei toisaalta haittaa.

Jaahas, toinen kappale lähti käyntiin. Vanhempi miesääni, rytmikonetaustat, nuoren naisen ääni laulaa mukana. Menossa mukana jousiorkesteri. Tuntuu siltä, kuin kuuntelisi jonkun elokuvamusikaalin soundtrackia. Taustan helähtelevät soittimet, taitaa olla kellopelejä ainakin ja... vibrafoni? Ihan hienon kuuloista, mutta pidemmän päälle puuduttavan rauhallista.

Oho, kolmas kappale lähti käyntiin. Musiikki lennähtää minut Australian aboriginaalien maille viidakon ja aavikoiden keskelle. Didgeridoon kuuloista möyryntää, ukkosen jylinän kuuloista perkussiota. Tykkään! Loppua kohden muistuttaa Björkin Post-levyn tunnelmaa konemaisilla virityksillään ja vahvalla bassolla. Ja ilmoille tulvahti särökitara, tunnelma tiivistyy ja perkussiot soittavat nopeampia rytmejä. Höö, loppui, olisi voinut kasvaa vielä massiivisemmaksi.

Neljäs kappale. Naislaulu lähtee käyntiin. Hidas, mutta tiivis tunnelma. Ylläripylläri: kelttihenkinen viulunsoitto ja räjähtävä perkussio vauhdittavat tunnelmaa yhtäkkiä. Taas juostaan läpi Irlannin nummien ja hylättyjen linnojen keskellä. Taustalla kilisee hauskoja soittimia, jostain joukkoon tupsahti mukaan ranskalaishenkinen haitari. Toisaalta alkaa olla jo miltei kliseen kuuloista. Odottelen, että hetkenä minä hyvänsä Michael Flatley ja muut Riverdance-joukot tupsahtavat esille jostain tanssimaan. Jousiorkesteri mukaan. Muita orkesterisoittimia. Lopussa taas pelkkiä perkussioita ja särökitaran tummaa möyrynää.

Kiusaus lukea kansilehteä on kova!

Viides kappale. Täh, hidas piano? Mistä se tupsahti? Aa, nyt lähti mies laulamaan. Tuo taitaa olla itse Peter Gabriel. Yhtäkkiä tuli mieleen Genesis, joka ei ole mitenkään yllättävää: Gabrielhan oli Genesiksen alkuperäinen laulaja. Hiljainen syntikkatausta mukana. Nätti kappale muuten, harras. Sanoissa puhutaan jotain isistä ja heidän rakkaudestaan. Oho, outo väliosa, tuubat soittavat bassokulkua, hassun kuuloista. Näemmä en osaa keskittyä sanoihin ensimmäisellä kuuntelukerralla. "Father and Son"... Viitataanko tällä kirkkoon? Sordinotrumpetit soittavat jotain hidasta kulkua taustalle.

Kuudes kappale. Ui, taas särökitaraa ja konerumputaustaa. Kasarimeininkiä. Koneella käsiteltyä laulua, olisiko peräti tehty vocoderilla? Teollista meininkiä. No niin, oikeat rummut kehiin. Aika Genesis-henkistä. Lisää konelaulua, eri ääni tällä kertaa. Kuulostaa pikkuisen Marilyn Mansonilta, paitsi kiltimmältä. Very eighties. Kone pois, nyt pelkkä laulu. Urut mukaan. Kappale edistyy, kauniimpi väliosa kevyemmillä soittimilla, enemmän melodiaa. Takaisin alkumenoon. Mielessäni odotan, että Phil Collins hyppää esiin laulamaan. Genesis, genesis, genesis... Rummut vahvistuu. Kappale loppuu, sulautuu seitsemänteen kappaleeseen, taas perkussiot kehiin ja tiiviit rytmit kehiin. Kunnon teollinen sambakulkue. Ilmahälytyksen kuuloinen kitara. Aha, seinälopetus.

Kahdeksas kappale alkaa teollisilla äänillä. Naisäänistä koostuva pienlauluryhmä lähtee mukaan. Älämölöä-apinakiljahduksia joukkoon. Taas tulee mieleen Björk. Hauska bassokulku, kuulas. Särinää. Taas lauluryhmä. En saa sanoista kyllä yhtään mitään selvää. Kirkkourut mukaan.

Suurensuuri kiusaus katsoa kantta ja tarkistaa kappalemäärä. Jatkuuko tämä vielä pitkään?

Yhdeksäs kappale, hiljaista viheltelyä, akustista teräskielistä kitaraa. Hauras naisääni, pehmeät afroperkussiot taustalle. Jaahas, jouset mukaan ja mieslaulu myös. Soittimet vaihtuu. "All the strangers look like family, all the family looks like strangers..." sanoista saa selvää, huisia! "Downside up, upside down...", mies ja nainen laulavat yhdessä. Stingimäisyyttä. Tulee mieleen Goo Goo Dollsien "Iris", sehän oli siinä "City of Angels" -elokuvassa. Ui, äänet kasvaa, rummut mukaan, kivaa, hyvää Genesis-henkeä! Tykkään, kappale kasvaa. Sähkökitara riffailee. Konetaustoja mukaan, särökitaraa sämplätty taakse. Tätähän oikeasti kuuntelee. Taustalaulut uuailee mukana. Pelkät jouset ja rummut, hyvää kasariprogepoppirokkia, jee. Sanon sen vielä kerran kiusallani, Genesis! Kertosäkeen sanat mukaan, mieslaulaja fiilistelee pehmeästi. Loppua kohden hiljenee, fade out. Pelkät jouset ja naisääni.

Kymmenes kappale lähtee uhkaavasti ja hiljaa käyntiin. Mitkä soittimet nuo ovat? Kuulostaa siltä kuin lentokone lentäisi pään yli, mutta kauniimmalta. Syntikkajouset? Twin Peaks -meininkiä taas. Kuulostaa valaan laululta. Paljoa muuta ei tapahdu. Kuin katselisi jotain 80-luvun science fiction -elokuvan maisemakuvausta. Tai dokumenttia Afrikan savanneista. Orkesterisoittimia mukaan, kuulostaa puupuhaltimilta. Jouset mukaan. Hiiiiidasta. Sellot (?) soittavat urkupistettä, mikäs ääni se on... F.

Aha, se hiipui pois, kaukaa horisontista juoksee perästä taistelurummut seuraavan kappaleen myötä. Sankarillinen kasvu. Taustalla kuuluu kirkonkellot, jouset soittavat jotain, rummut tekee mahtipontisia iskuja, särökitaraa vingutetaan. Hämäriä harmonioita, kohta David Bowie lähtee varmaan mukaan laulamaan. Uhkaavaa, menee yhä enemmän mollipitoisemmaksi. Ja loppui kuin seinään kellon kumahdukseen.

Hiljaista, hiljaista sirinää. Syntikkapädit soittavat. Hauska basso, kuulostaa kontrabassolta. Joni Mitchell -henkistä. Mieslaulu lähtee taas käyntiin. Akustinen kitara, vilahtiko äsken sadeputki jostain? Ja naisääni mukaan, kaunista kilinää. Muut soittimet pois, konetaustat ja teollinen basso. Björk ja Post. Akustinen kitara. Naisääni taustalaulajineen. Kasarihenkistä, vakavaa poppia. Miesääni yksin. Piano ja laulu. Aika tehokkaasti tässä kehitellään biisin tarinaa eteenpäin näillä soittimien vaihdoilla. Uusi miesääni! Lisää rumpuluuppeja taustalle, piano pois. "Do you ever think what they might find, maybe tomorrow, where the dreamers dreams jotain jotain...". Tunnelma hiljenee taas hetkeksi, syntikat soittavat jotain kepeää taustalle. Taas soittimet vaihtuu, jouset soittavat taustalla ja rumpuluupit kehiin. "Sitting up in a space ship, looking down on the Earth", mies kuulostaa ihan Dave Matthewsilta, sanatkin sen henkisiä. Tunnelma virittyy uhkaavaksi jousisoittimien tritonusten myötä, ui. Lisää konemeininkiä kehiin, teolliset rummut taas, särökitaraa. Kilkuttamista, taas kasarihenkeä. Pitkä kappale! Kasvaa hyvin. Hauskasti sekoittuu hauras tunnelma raskaiden luuppien päälle. Jatkuu aika pitkään. Laulaja heitti jonkun lauseen mukaan. "Maybe tomorrow...". Koneet hiipuu hiljaa pois, jäljelle jää jouset ja... syntikka... onpa nättiä. Haikea loppu. Nyyh. Kiltit, lopettakaa kunnolla, ei fade outia! Ah, kiitos. Jaa, levy loppui siihen!

Aika teatraalinen kokemus. Onneksi kuuntelin loppuun, levyn alku oli lähellä puuduttaa minut kokonaan. Hauskasti käytetty kaikkia mahdollisia eri soittimia. En tiedä jaksaisinko kuunnella uudestaan, olo on kuin olisi katsonut jonkun pitkänkin elokuvan. Katsotaanpas nyt sitä kansilehdykkää!

No niin, tämä olikin aika massiiviseksi tarinaksi tarkoitettu. Levyn mukana tuli joku DVD-versio, ja pieni kirjanen jossa kuvataan levyn tarinaa (huonosti piirretyn) sarjakuvan muodossa. Ja kansilehdykän kuvien ja raapusteluiden perusteella paljastuu, että musiikki oli rakennettu alunperin suuren esityksen ympärillä: keskellä on massiivinen lavarakennelma ja siellä täällä heiluu värikkäitä trapetsitaiteilijoita. Kunnon eepos Cirque Du Soleil -hengessä siis.

Tarinassa kerrotaan ihmisevoluutiosta kolmen eri vaiheen kautta. Alussa keskitytään agrikulttuurisen ja esihistorialliseen aikakauteen. Joo, se tuli aika hauskasti esille kelttihenkisyydessä ja Australian-meiningeissä. Sitten siirrytään teolliseen aikakauteen. Joo, sekin tuli hyvin vahvasti esille rumpuluupeissa ja teollisuussoundeissa. Kolmanneksi luonnon ja teknologian yhdistyminen. Totta, siellähän yhdisteltiin kivasti akustisia soittimia teknologian kanssa. Näppärää!

Olo on taas jonkin verran sivistyneempi! Olipa muuten vaikea antautua täysin omien korvien vietäväksi. Oli suuri kiusaus tutkia kaikki taustatiedot läpi. Todella hämäsi, etten tunnistanut suurinta osaa soittimista. Onneksi kansilehdessä on selostus jokaisen kappaleen soittimistosta. En kyllä tiedä, jaksaisinko kuunnella tätä uudestaan läpi. Kokemuksena tämä oli hauska, mutta noin yleensä en jaksaisi kuunnella tätä huvikseni. Tämä vaatii kuulijaltaan hyvin paljon kuuntelu- ja ajattelutyötä, eikä vastineeksi tarjonnut (ainakaan minulle) mitään sen suurempia ahaa-elämyksiä kuin itsensä ylittämisen. Kouluarvosana olisi sellainen pyöreä kahdeksan miinus. Kahdeksikko soittimien reilusta käytöstä ja vaivasta, mutta miinus tulee todella oudosta ja hämmentävän rumasta kansilehdykkäsarjakuvasta. Jos tarkoituksena on tehdä kaunis ja eheä kokonaisuus esityksineen ja videoineen, niin miksi ängettää mukaan täysin outo ja turha sarjakuva? Homma olisi toiminut hyvin ilmankin.

Gjallarhorn

2008-03-04T20:30:00.000+02:00

Tällä kertaa on bändiesittelyssä luvassa jotain aivan muuta.

Opiskelin aikoinaan kansanopistolla musiikkilinjalla. Vuoden kuluessa tuli popin, rokin ja jazzin myötä tutuksi myös kansanmusiikki että maailmanmusiikki. Oli muuten aika elähdyttävä kokemus laulaa ison lauluyhtyeen kanssa muinaissuomalaisia loitsuja ja tutustua Aasian maissa laulettaviin mikrointervalleihin ja asteikkoihin. Ei ole muuten helppoa! Yrittäkää laulaa perästä.

Keväällä 2003 junamatkalla Tamperelle opistokaverini pisti minut kuuntelemaan Gjallarhornia. Olin myytyä naista kuuntelusession jälkeen, ja etsin kaupasta käsiini heidän "Grimborg"-levynsä. Siitä lähtien levy on soinut kotonani aina tasaisin väliajoin, erityten keskellä talvipakkasia ja juhannuksen aikoina. Pienenpieni pakana herää minussa henkiin aina sitä kuunnellessa.

Mikä ihmeen Gjallarhorn?

(kuvalähde: Gjallarhornin omat kotisivut)

Gjallarhorn on suomalainen kansan- ja maailmanmusiikkia yhdistelevä yhtye. Musiikissaan he yhdistävät vaikutteita Pohjanmaan suomenruotsalaisesta pelimannimusiikista keskiaikaisiin balladeihin höystettynä erikoisemmilla maailmanmusiikkisoittimilla, kuten didgeridoolla. Kappaleiden tarinat pohjautuvat vanhoihin kansantarinoihin, kuten kappale "Konungadöttrarna", joka kertoo kahdesta kuninkaantyttärestä, jotka joutuvat trollien kidnappaamiksi. Trollien luona vuorilla he oppivat kehräämään langasta kultaa taikuudella. Kappaleiden tarinat ovat siis sitä luokkaa, että kuvittelisin Tolkien-intoilijoiden, roolipelipelaajien ja muut myyteistä innostuvien pitävän niistä.

Suurin osa kappaleista, kuten"Dejelill Och Lagerman", on laulettu arkaaisella ruotsinkielellä. Suomenkieli ei kuitenkaan ole mikään vieras tuttavuus yhtyeelle, kuten kappaleessa "Suvetar" käy ilmi. Vaikka eihän kaikissa kappaleissa tarvitse olla sanoja, kuten lehmänkutsussa eli kulningissa.

Ainakin minua viehättää tässä musiikissa sen tapa herättää tunteita. Se ei jätä kylmäksi. Kaiken sääntöjä sikiävän klassisen ja popjazzin kuuntelun myötä on todella virkistävää kuunnella jotain, jossa musiikin teho ei ole riippuvainen siitä kulkeeko se tiettyjen sointuasteiden kautta tai onko esittäjä varmasti sisäistänyt jonkun esittäjän tyylin omakseen. Gjallarhornin musiikin (ja kansanmusiikin) teho perustuu sen alkuperäisyyteen. Se on sitä, mistä musiikki on lähtenyt syntymään: ihmisten halusta soittaa ja käyttää musiikkia jokapäiväisessä elämässään. Loitsujen lukeminen, lehmien kutsuminen, henkien kutsuminen ja karkoittaminen, kansantarinoiden kertominen, surun purkaminen, ilon jakaminen: näille kaikille oli omat laulunsa. Kumisevat rummut, rähisevä didgeridoo, vahva laulu, sekä dooriset ja fryygiset asteikot eivät voi olla herättämättä tietyn asteen pelkoa ja kunnioitusta kuulijassaan. Ainakin minä lamaannun hetkeksi.

Kiltti Levy Etsii Kotia vol II

2008-03-02T18:58:00.000+02:00

Nyt kun vihdoinkin onnistuin saamaan itseni postittamaaan edelliset kiltit levyt uudelle omistajalleen (kiitos vielä Raulalle!) on minun aika pistää tänne uudet, todella kiltit ja tottelevaiset levyt esille. Eli karsin levyhyllystäni syystä tai toisesta huomiotta jääneet levyt, ja ken kokee hingun omistaa jomman kumman tai molemmat levyt voi ilmoittaa siitä kommenttilaatikkoon tai sähköpostiini eli muusikotar(at)gmail.com. Sen erikoisempia korvauksia en vaadi, mutta tuleva omistaja voisi korvata postituskulut. TAAAAI vaihtoehtoisesti lähettää minulle vastineeksi vaikka itsepolttamansa levyn musiikista, jonka ehdottomasti haluaa minun kuulevan. Olisi hauskaa kuulla uusia juttuja!

Ensimmäisenä vuorossa olisi suomalaisyhtye The Crash ja heidän ensialbuminsa "Comfort Deluxe", joka julkaistiin 1999. Muistaakseni levyn suurin hitti oli single "Sugared", jonka musiikkivideo sai laajaa huomiota suomalaisessa mediassa eroottisen loppuhuipennuksensa vuoksi. Kuulin "Sugared"-kappaleen muistaakseni ensimmäistä kertaa Radio Mafian mainoksessa, ja olin koukussa. Kappaleessa oli äärimmäisen kaunis tunnelma ja äänimaisema. Minä, joka yleensä kiukustun kuullessani korneja viuluosuuksia popkappaleissa, jopa hyväksyin ja pidin jousisoittimien annista.

Kuuntelin tätä levyä ahkerasti lukioaikoina, mutta aikaa kului, ja Crashin hyvä pop-musiikki sai jäädä teinitytön kesämuistoihin ja ensisuudelmien haikailuihin. Bändihän on aika menestynyt tätä nykyä, jonka Kössi Kenguru -henkinen musiikkivideo ja motown-tyylinen kappale "Big Ass Love" saa minut hymyilemään aurinkoisesti. The Crashin laulaja Teemu Brunila on päässyt top10-listalleni suomalaisista, jotka osaavat ääntää englantia niin uskottavasti ja hauskasti niin, etten menetä hermojani. Kiitos siitä, kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.

Päivän toinen koditon levy olisi myös kotimainen yhtye, eli LAB ja heidän esikoisalbuminsa "Porn Beautiful". Levy julkaistiin vuonna 2000, ja hitiksi nousi kappale "'Til You're Numb" (en löytänyt virallista musiikkivideota mistään, eli älkää ihmetelkö taustan Star Trek -videota).

Minuun vetosi silloin lukiotyttösenä kyseisessä bändissä ainakin a) kotimaisuus, b) laulajattaren ääni ja olemus huippupitkillä hiuksillaan, c) konemusiikin yhdistäminen rokkiin ja d) aggressio. Mutta loppujen lopuksi korvat alkoivat kyllästymään a) levyn ja yleensäkin bändin kappaleiden samanlaisuuteen; b) joidenkin kappaleiden kehno englanti (kuten LABin seuraavan levyn kappale "Beat The Boys". Siis hei, "I let down my hair, it's my day, I wear a skirt like shirt, but shorter" lauseena häiritsee minua ihan tavattomasti, olen nipo); ja c) bändi ei oikeastaan tehnyt mitään mitä Garbage ei olisi jo tehnyt, ja paremmin.

Pelastakaa nämä väärinymmärretyt ja kaltoinkohdellut levyt, ennenkuin joutuvat armottomasti kärsimään kirpputorihaukkojen vaanivista katseista tai divaridiivojen halveksunnasta!

Paineita

2008-02-28T19:33:00.001+02:00

Olin sitten rohkea ja pistin hakemuksen sinne kesän laulukurssille. Jännitti kyllä kovasti, minua oli peloteltu ettei sinne kurssille oteta kuin 8, ja että sinne on pääsykokeet. Mutta järjestäjät olivat ottaneet tietoni talteen viime syksyn päiväkurssilta, joten minun ei tarvinnut lähettää mitään demonauhoja laulustani. Ilmoittivat vielä saman päivän aikana, että pääsin kurssille! Hurraa!

Kävi myös hauska "tapaturma" koulutehtävien suhteen. Jokaisen oppilaan kuuluu olla mukana äänittämässä pari kappaletta jonkun bändin kanssa, ja sitten miksata ne lopulliseen kuosiinsa. Opettajani ei millään halunnut uskoa minua, että koulumme tietokone oli syönyt alkuperäiset äänitykset jotka tein vieraan bändin kanssa, kunnes ei itsekään löytänyt niitä enää. Onni onnettomuudessa siitä huolimatta, koska nyt saan miksata niitä äänityksiä jotka teimme oman bändimme kanssa viime keväänä, jei! Samalla voin ottaa lauluraidan pois yhdestä kappaleesta, ja käyttää sitä taustanauhana kevään pääsykokeissa. Viereisessä ammattikorkeassa kun ei saa käyttää omaa bändiä, heidän bändiään, tai säestää itseään vapaavalintaisessa kappaleessa, vaan siellä nimenomaan vaaditaan taustanauhan käyttöä. Sikäli ikävää heille, joilla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta tehdä taustanauhaa.

Pääsykokeissa tulee olemaan mielenkiintoista. Ainakin tuomaristo saa kuulla ääntäni kahdessa hyvin erilaisessa kappaleessa. "Insensatez" (tuo linkki on ollut aiemminkin) ja "Rock & Roll Hoochie Koo". ROCK!

Try!

2008-02-27T14:46:00.001+02:00

Mistä hyvä populaarimusiikki koostuu? Alleviivaan nyt sanan musiikki, koska haluan, että jättäisimme kaikki ulkomusiikilliset seikat kuten imagon, ulkonäön, katu-uskottavuuden ja traagiset elämänkokemukset pois, kiitos. Ja sanalla populaari en tarkoita sitä, että sen pitäisi olla kuuminta hottia muotivillitystä, vaan sitä, että sitä kuuntelee muutkin kuin vain tietyt, siihen erikoistuneet ryhmät ja yksilöt.

Hyvän populaarimusiikin kriteerit voisi täyttää kappale, jossa on musiikillista kunnianhimoa, mutta silti helposti lähestyttävissä. Että satunnaisesti musiikkia kuunteleva nauttisi kappaleesta vaikka sen kivan melodian tai hauskojen sanojen vuoksi, mutta myös musiikkiin vakavammin suhtautuva saisi jotain nautiskeltavaa ja pureskeltavaa. Hyviä esimerkkejä näistä hyvän populaarimusiikin kriteereistä täyttävistä artisteista voisi olla vaikkapa The Beatles ja the Beach Boys (heidän kappaleensa "God Only Knows" on mielestäni kauneimpia kappaleita ikinä).

Minusta tuntuu usein siltä, että nykyään ei vaan ole tarpeeksi populaarimusiikkia. Eri musiikkityylejä ja niiden myötä syntyneitä alakulttuureja löytyy kyllä huvittavuuksiin asti. Artistit yrittävät väittää, ettei heidän musiikkiaan voi kategorisoida, mutta samalla heitä markkinoidaan kuitenkin tehokkaasti johonkin ryhmään. "Customers who bought Tori Amos' album also purchased Fiona Apple and Sarah McLachlan cd's, you enjoy adult alternative music". "If you like My Chemical Romance, you will surely enjoy Fall Out Boy and Panic at the Disco. You like alternative rock!". Tietyllä tavalla luulisin, että erikoistuminen helpottaa musiikillisia paineita: musiikin luominen helpottuu, kun voi turvautua siihen oman musiikinlajin perinteisiin tyyleihin. "Aha, kovaa rockia, kitara siis särölle". "Aaa, angstista pianotyttömusiikkia, flyygeli esille ja muutama taustalaulaja kehiin". Siksi onkin niin mukavaa löytää artisteja, kuten John Mayer, jotka onnistuvat liikkumaan musiikillisesti eri suuntiin tuottaen samalla hyvää musiikkia yksinkertaisilla aineksilla.

John Mayer tuli suuren yleisön tietoisuuteen hyvin siirappisella ja söpöilevällä kappaleellaan "Your Body Is A Wonderland", jonka voisi hyvinkin kuvitella soivan 2000-luvun alkupuolen teinisarjoissa ja -elokuvissa. Mayer ei kuitenkaan jäänyt listoille nousuaan unholaan nättinä akustista kitaraa näpyttelevänä poikana. Mayer on julkaissut nyt yhteensä neljä levyä (jos hänen alkuaikojen omakustannelevyä ei lasketa mukaan), ja ainakin omasta mielestäni tyyli on vain kehittynyt ajan myötä positiivisempaan suuntaan. Vaikka tyyli on yhä aika kilttiä poppia, niin Mayer on uskaltautunut kulkemaan poispäin perinteisten rakkauslaulujen tulkitsemisesta ja ns. "akuankka-kierron" eli C-Am-F-G -sointukierron soittelemisesta.

"Try!" -levy on itseasiassa John Mayer Trion levy, eli Mayerin kitaran ohella levyllä kuullaan rumpali Steve Jordania ja basisti Pino Palladinoa. Molemmat ovat ansioituneita, pitkän linjan muusikkoja, joilla on taustallaan soittokokemusta mm. Rolling Stonesien, Stevie Wonderin, Bob Dylanin, Alicia Keysin, Bruce Springsteenin, Paul McCartneyn, Erykah Badun ja muiden lukemattomien artistien kanssa.

Levyn ensimmäinen kappale "Who Did You Think I Was" kiteyttää levyn tunnelman yhden kappaleen sisällä. Levyllä palataan takaisin kitarasankareiden juurille, eli bluesin ja rockin syntysijoille bluesrock-trion avulla, Jimi Hendrixin ja Stevie Ray Vaughnin kuningaskuntiin. Levy koostuu pelkästään livekonserttitaltioinneista, ja tunnelma onkin utopistisen ihana: yleisö kiljuu ja hurraa kun kitara itkee ja rummut paukkuu. Levyn perusidea, "back to basics", huokuu myös levyn kansissa. Peruspahvikuoret, jotka koostaan huolimatta muistuttavat vanhojen vinyylilevyjen pahvikansia. Kanteen on printattu kriitikko Mitch Cohenin keikka-arvostelu, aivan kuten silloin wanhoina hywinä aicoina kun lp-levyjen kansiin printattiin tietoa ja pohdintoja liittyen levyn sisältöön. Levy ei kuitenkaan koostu pelkästään perusHendrix-jamittelusta tai blues/soul-standardeista, vaan joukkoon on ripoteltu Mayerin omaa tuotantoakin, kuten "Vultures" ja levyn nimikkokappale "Try!".

Ensimmäistä kertaa kuunnellessani levyä läpi olin skeptinen. Taustalla kiljuva yleisö oli luultavasti kuitenkin niitä tyttöfaneja, jotka tulivat kuuntelemaan kun "se ihana, suklaasilmäinen joor-baadi-iz-ö-vanderland-poika soittaa". Missä oli perinteinen rokkikukkoilu, eikö kukaan soita kitaraa kielellä tai kaada vahvistimia? Onpa pliisua. Sitten hetkisen kuluttua huomasin keinuvani musiikin tahdissa seisoessani bussipysäkillä korvanapit päässä. Livetallennetta kuunnellessa tuli olo, kuin olisi ollut lämmin kesäpäivä jollain festivaaleilla. Ja vaikka musiikki ei ollutkaan übertaiteellista tai rajua runnommista, niin se oli hyvää. Pettävän, yksinkertaisen hyvää. Bändin pojat soittavat hyvin yhteen, energiaa riittää vaikka on pieni kokoonpano. Vaikka Mayerin omat kappaleet ovatkin lähempänä hänen aiempaa omaa tuotantoa, niin se ei oikeastaan häiritse. Kitarasoolot ovat hyviä, sanat kauniita, mielenkiintoiset sointukulut. Kah, pidinkö minä tätä tylsänä hetki sitten? Kaikki on kohdallaan. Vaikka levy ei olekaan mitään tilutuksen huipentumaa, angstista ahdistusta tai erikoisen tavoittelua, niin se on hyvä. Pitää välillä vähän kopauttaa itseänikin päähän, etten sortuisi vaan arvostamaan kaikkea "outoa" ja "hämmentävää". Hyvä musiikki kun on hyvää, vaikka voissa paistaisi.

Pitäisi oikeasti löytää jo jotain arvosteltavaa, josta en pidä. Levyarvioni alkavat olemaan jo pelkkiä ylistyssaarnoja.

Henkilökohtaista tilitystä

2008-02-25T09:34:00.000+02:00

Nyt koitti se aika vuodesta, kun kaikki mahdollinen stressi maailmassa kerääntyy isoksi kasaksi ja vyöryy päälleni.

Oma valmistuminen. Onko kaikki kurssit koossa? Onko opintoviikkoja tarpeeksi? Saanko valmistua? Saanko kaikki tehtävät tehtyä?

Oma tutkintokonsertti. Saanko kaikkia kappaleita kasaan? Saanko tarpeeksi harjoiteltua bändin kanssa? Opinko laulamaan valitsemiani kappaleita? Hyydynkö itse konserttitilanteessa?

Pääsykokeet. Saanko harjoiteltua pääsykoekappaleita? Opinko solffaamaan tarpeeksi, jotta huijaisin raadin ottamaan minut kouluunsa? Muistanko teoriakokeessa mitään? Menenkö paniikkiin itse koetilanteessa eli bändilaulussa? Pystynkö kontrolloimaan omaa kehoani kaiken sen stressin ja jännityksen keskellä?

Kaiken tämän ohella minun pitäisi nyt tehdä isoja päätöksiä seuraavasta puolesta vuodesta. Pitäisi etsiä kesätyöpaikka. Olisin hakenut kaupungin kautta kesätöitä, mutta tänään paljastui etten ole hakukelvollinen, koska satun olemaan valmistuva opiskelija. Kevään ylioppilaat saavat toki hakea heidän kauttaan töitä, mutta minä en. Satun valmistumaan 1.6., joten en ole kesällä enää virallisesti opiskelija. Myääh. Enkä kerkiä nyt keväällä kokoamaan hääbändiä jolla keikkailla koko kesä ja ansaita leipäni, kun pitäisi valmistua. Eli minun pitäisi hakea ihan perinteinen kesätyöpaikka, joka ei itsessään ole kamala ajatus, mutta täällä perhanan Oulussa ei oikein ole valinnanvaraa. Kollegakaverini valitteli samaa eilen: "Kun ei ole hygieniapassia, niin ei pääse tarjoilijaksi. Ainoa vaihtoehto on siivoaminen, joka imee kaikki mehut: työpäivän jälkeen on turha kuvitella jaksavansa harjoitella musiikkijuttuja". Koska tosiasia on se, että jos haluaa muusikkona ylläpitää ammattitaitoaan, tulee harjoitella kuutena päivänä viikossa. En liioittele.

Kesäkuussa olisi pääsykokeiden ohella myös eräs kurssi, joka olisi aika upea mahdollisuus parantaa omaa ammattitaitoaan ikuisiksi ajoiksi. Viimeisen vuoden ajan olen opiskellut opettajani johdolla Complete Vocal Technique -nimistä laulutekniikkaa, joka on ainakin minun kohdallani mullistanut aivan kaiken. Nyt opettajani ilmoitti, että kesäkuussa järjestetään viikon mittainen intensiivikurssi. Se olisi aivan käsittämättömän hieno satsaus omaan ammattilliseen osaamiseeni. Mutta opiskelijan kukkarolle se kurssista maksettava 1000€ tuntuu pahalta. Erityten kun kurssi pitää maksaa nyt keväällä, joten kesätyötienesteistä ei olisi mitään apua: ne tulisivat auttamattoman myöhään.

Toisaalta, nyt huomasin, että voisin nostaa opintolainaa. Nyt saisin nostettua sen verran rahaa, että voisin helposti maksaa tuon kurssin sekä elää kesän läpi siltä varalta jos ei sopivaa kesätyöpaikkaa löydykään. Toisaalta vähän hirvittää nostaa lainaa, mutta ymmärtääkseni se on ihan edullinen ja hyvä laina loppujen lopuksi. Eikä sitä tarvitse ryhtyä maksamaan kuin vasta kaksi vuotta valmistumisen jälkeen.

Hmmmmmm...

Ruby Blue

2008-02-23T22:05:00.000+02:00

Kävin tänään kirjaston kautta etsimässä Poplarin suosittelemaa levyä, eli Neil Youngin "Harvest Moon". Se oli valitettavasti lainassa, mutta sen sijaan löysin ison kasan muita levyjä. "Harvest Moon" on kuulemani mukaan hyvä levy, joten yritän saada tahmaiset tassuni siihen kiinni seuraavan kerran kun kirjastossa käyn!

Tällä kertaa lainaan päätyi sekalainen valikoima hauskuuksia. Luvassa on pohdintoja ja mietintöjä ainakin sellaisista levyistä kuin John Mayer Trion "Try!", Peter Gabrielin "Real World", Eternal Erectionin "On Top", Frank Zappan "Yellow Shark" ynnä muilta uusilta tuttavuuksilta. Löysin myös hyllyjen sopukoista Róisín Murphyn muutaman vuoden takaisen levyn "Ruby Blue", joka on nyt tässä soinut minulla pitkin päivää taustalla.

Irlantilainen Róisín Murphy on luultavasti tutumpi osalle kuulijakunnasta elektronisesta poppiduosta eli Molokosta, joka minun ollessani lukiossa valloitti listat ja tanssilattiat kappaleillaan "Sing It Back" ja "The Time Is Now". "Time Is Now" sai minut aivan hurmoksiin akustisten soittimien ja koneilla tuotettujen luuppien yhdistelmällä, joka oli minulle melko uusi juttu.

Molokolla oli kuuden levyn sopimus levy-yhtiönsä kanssa, ja sopimuksen loputtua Murphy siirtyi mutkattomasti tekemään omaa soolomateriaalia. Tyylisuuntaus ei ole muuttunut minnekään Molokon elektronisuudesta, mutta Murphy mielestäni onnistuu antamaan oman leimansa harrastamalleen tyylilleen. Ainakin laulutekniikka on parantunut siinä mielessä, että Murphy käyttää äänialaansa paljon rohkeammin kuin aikoinaan Molokon riveissä. Vaikka levyn musiikki onkin periaatteessa "elektronista poppia", niin kappaleissa on kuultavissa vihjauksia ja viittauksia 1970- ja 1980-luvun pop-, disco- ja funk-musiikista, sekä jazzahtavia otteita ripoteltu sinne tänne trumpettien ja saksofonien avustuksella.

Hyvä esimerkki tästä tyylien sekoittelusta on kappale "If We're In Love", joka oli mielestäni yhdistelmää kasaridiscomusiikin ja 70-luvun motownin ja discon soundimaailmoista yhdistettynä New Yorkin savuisten jazzbaarien tunnelmiin, jotka yhdessä survotaan 2000-luvun elektroniseen ja luuppaavaan tehosekoittimeen. Samaa yhdistelyn ja sekoittelun henkeä löytyy myös kappaleesta "Sow Into You".

Levyn nimikkokappale eli "Ruby Blue" onnistuu tuomaan funk-henkistä blaxploitation-funk-meininkiä säröisellä hevikitaralla ja bluesiin vivahtavalla vahvalla laululla. Tässä "Ruby Bluesta" liveversio, ja tässä hämmentävä Jessica Rabbit-tribuutti levyversiolla. Rauhallisempaakin menoa löytyy, pelkistetty "The Closing of the Doors" pelkällä laululla ja pianolla muistutti minua Carpentersien easy listening -popista, mutta en valitettavasti löytänyt siitä mitään hyviä pätkiä esiteltäväksi.

Mutta ei tätä levyä voi ihan ensipuremalla niellä. Mikään perinteinen poppis-levy tämä ei ole, siitä pitää huolen ylimaalliset teknologiset äänimaailmat ja rytmit, jotka ovat Björkin kuuntelijoille tuttua kauraa. Itseasiassa yhtäläisyyksiä Björkiin löytyy muutenkin, kuten molempien artistien hulppeat asuvalinnat ja äärimmäisen visuaaliset musiikkivideot. Yhtymäkohtia löytyy myös teknotaituri Imogen Heapiin, koska hänen tapaansa Murphyn livekeikoilla harrastetaan myös laitteiden näppärää hallintaa ja livesämpläilyä.

Luulen, että päädyn jossain vaiheessa ostamaan tämän levyn. Vaikka osa levystä onkin hämmentävää ajatuksenvirtaa, niin toivon mukaan se avautuu vähitellen kuuntelemalla. Näin minulle kävi kun ostin Molokon "Things To Make And Do" -levyn: vuosikausia pohdiskelin ja pureskelin levyä. Silloin tällöin joku inhoamani kappale avautuikin, ja tykkäsin siitä. Joskus taas ei. Mielenkiinto pysyi ainakin yllä. Kuulemma tätä "Ruby Blue" -levyä ei pidetä yhtä helposti kuulijalle avautuvana kuin Murphyn uudempaa levyä "Overpowered": jazzvaikutteet hämmensivät osan yleisöä. Ja uuden levyn materiaali tuntuukin olevan paljon popimpi ja retrokasarihenkinen, jos on Youtubeen uskominen.

Kuuntele tätä levyä kannettavalla soittimellasi korvanappien kautta kaupunkivilinässä tai ruuhkabussissa, tai hanki discopallo kotisi kattoon ja tanssahtele oudosti mukana. Kuuntele jos pidät musiikista jossa on paljon kerroksia ja teknologiataituruuden makua. Vältä jos et jaksa elektronista haahuilua ja leikittelyä.

Kauheasti kysymyksiä musiikin merkityksestä

2008-02-21T18:16:00.000+02:00

Olisi hirvittävän hauska kuulla lukijoiden ajatuksia musiikista. Mitä se on? Mitä se merkitsee teille? Mihin te sitä käytätte?

Lähipiirissäni olen havainnut niin monia eri käyttötapoja musiikille. Osa käyttää sitä tunteiden muuttamiseen: koetetaan kohentaa mielialaa valitsemalla itselleen mieluista musiikkia. Jotkut taas käyttävät sitä tunteiden purkamiseen: kun oikein ottaa päähän ja raivostuttaa niin pistetään taustalle soimaan jotain todella aggressiivista, tai itkuisana etsitään stereoihin soimaan kyynelkanavien aukaisuun sopivaa nyyhkymusiikkia.

Musiikkia voi kokea sekä tunteiden tasolla, että fyysisellä tasolla.Synestesia on hauska ilmiö. Joku voi musiikkia kuullessaan kokea eri sävelet tietynvärisinä. Sama väri toistuu aina tietyn nuotin kohdalla, vuosienkin jälkeen. Useimmat taas haaveilevat absoluuttisesta sävelkorvasta: kykyä kuulla soitettu sävel ja tunnistaa se. "Jaahas, tuo oli C". Tai taitoa lukea suoraan nuoteista ja laulamaan siihen kirjoitetut äänet ilman soitinta. Käytännössä absoluuttisesta sävelkorvassa on enemmän haittaa: absoluuttisella korvalla on kurjaa yrittää soittaa vähääkään epävireisellä pianolla. Tai yrittää laulaa kappaletta yhdestä sävellajista, kun nuotit ovat kirjoitettu toiseen. Muusikon työn kannalta relatiivisesta sävelkorvasta olisi paljon enemmän hupia ja hyötyä: taidosta tunnistaa eri nuottien väliset suhteet eli intervallit. Relatiivisella sävelkorvalla pystyy nopeasti poimimaan melodiat ja sointukulut, ja hyvässä lykyssä toistamaan ne perässä. Parilla tuttavallani on tämä mystinen ja ihana taito. He ovatkin jotain musikaalisia ihmelapsia, jotka istuvat kyllästyneenä koulun säveltapailutunneilla kuuntelemassa kun kanssaopiskelijat eivät kykene tunnistamaan soitettua sointukulkua lennosta.

Musiikin voi kokea niin monella eri tavalla. Jokaisella on oma mielipiteensä siitä. Tapoja kokea musiikkia on yhtä monta kuin on kuulijaakin. Joskus vaan ei pelkkä musiikki riitä sen kokemiseen, vaan kokemuksen kannalta olisi tärkeätä tietää musiikin tausta. Osa musiikista on vain tietyn tilanteen kannalta merkittävä. Siihen on latautunut niin paljon tunteita, hetkiä ja merkittävyyttä, ettei se välttämättä oikeastaan toimi ilman oikeata kontekstia tai tietoa sen kontekstista. Tämä voi käydä ilmi esimerkiksi lukiessa "Top100 - Parhaimmat levyt kautta aikain?" -blogia. Herrat ovat ottaneet tehtäväkseen kuunnella Rolling Stone -lehden kokoaman listan 500 parhaimman levyn kautta aikojen 100 parasta levyä ja arvostella ne. Osa levyistä ovat vanhempaa tuotantoa, joiden syntymähetkenään saama arvo on huvennut ja hävinnyt aikojen kuluessa. Voidaan pohtia, onko musiikin tarkoituksena olla niin hyvää, että se sykähdyttää ja miellyttää kautta aikojen riippumatta siitä kuka tai missä sitä kuuntelee? Vai onko musiikki väistämättä sen hetken kulttuurinsa ja aikansa tuote ja manifesti, jota ei voi ymmärtää ilman asianmukaista kontekstia eli tietoa kuunneltavan musiikin syntyhetkistä ja taustalla jyllänneistä voimista? Menettääkö esimerkiksi Nina Simonen musiikki merkityksensä, jos kuulija ei tiedä hänen rooliansa protestilaulajana ja tummaihoisten ihmisoikeuksien puolestapuhujana Yhdysvalloissa 1960- ja 1970-lukujen kiihkeinä hetkinä?

Toisaalta merkityksen hakeminen musiikkiin sen tekijöiden tai taustan vuoksi luo toisenlaisia ilmiöitä. Haluamme rokkenrollisankareita, haluamme ahdistuneita taiteilijoita. Länsimaissa ylläpidetään hanakasti ihmelapsi-kulttuuria. Jos nuori oppii soittamaan, laulamaan, maalaamaan tai ylipäätänsä luomaan jotain erityisen vaikeata, pidetään häntä suurenmoisena lahjakkuutena ja lahjana ihmiskunnalle. Näitä sankareita, ihmelapsia ja suuria taiteilijoita arvostetaan ja ylennetään arvoon arvaamattomaan. Koetaan, että vain tietyntyyppiset ihmiset voivat tehdä taidetta ja musiikkia. Joissain piireissä tietyntyyppisen musiikin kuuntelu ja tekeminen koetaan jotenkin yleväksi touhuksi. Että kuuntelemalla klassista musiikkia olet jotenkin kultturellimpi ja sivistyneempi kuin muut. Tai jazz-musiikkiin vihkiytyneet ovat päässeet johonkin mystiseen salaseuraan, koska ymmärtävät ja pitävät siitä käsittämättömästä kakofoniasta mitä syntyy kun koko bändi ryhtyy kollektiivisen improvisointiin eli porukalla soittavat mitä päähän sattuu luikahtamaan sillä hetkellä. Tuntuu usein siltä, että taiteiden tekemistä ja sen harrastajien ympärille halutaan luoda jonkinsortin mystinen sankarikulttuuri. Että ympärillämme on ihmisiä, jotka poikkeavat massasta erinomaisuutensa vuoksi.

Toisin on joissain kulttureissa. Musiikilla ei ole mitään suurempaa arvoa ja merkitystä arjen kohottajana, koska termiä "musiikkia" ei edes ole. Musiikkia ei eroteta tavallisesta elämästä ja sen arjesta. Tämä käy ilmi esimerkiksi Ava Nummisen kirjoittamassa kirjassa "Laulutaidottomasta Kehittyväksi Laulajaksi, Tutkimus aikuisen laulutaidon lukoista ja niiden aukaisemisesta". Tehdessäni opinnäytetyötäni vuosi sitten iski kirjassa silmääni kappale, jossa kerrottiin afrikkalaisen kansanperinteen käsitystä musiikista. Afrikkalaisessa kansanperinteessä ei tunneta sanaa "taide". Taide ei ole siellä oma erillinen ilmiönsä, vaan osana jokapäiväistä elämää. Esimerkiksi nigerialaisessa kielenkäytössä ei tunneta sanaa "epämusikaalinen", koska sellaista käsitettä ei ole olemassakaan. Kaikki soittavat ja laulavat, toiset paremmin ja toiset huonommin. Yhteisössä ei koettu että joku ei osaisi tehdä jotain erityistä, koska kaikki tekivät kaikkea parhaansa mukaan.

Mitä se musiikki siis on? Onko se tryffeliin verrattavissa oleva herkku, jota nautiskellaan suurella hartaudella ja antaumuksella siihen koulutetuilla makunystyröillä? Onko musiikki merkki hyvinvoivasta yhteiskunnasta, jolla on varaa ja aikaa käyttää resursseja korkeakulttuurin luomiseen? Onko se lahja joltain korkeammalta voimalta, yhteys tuonpuoleiseen ja aivojemme salattuihin sopukoihin?

Vai onko musiikki jokamiehen perusoikeus? Pitäisikö valtion tukea koululaisen oikeuksia saada peruskoulussa opetusta taiteissa, eikä lisätä tietoaineiden tuntimääriä taideaineiden kustannuksella? Pitäisiko antaa kaikkien musiikillisten kukkien kukkia, kannustaa ihmisiä laulamaan ja soittamaan, tehdä musiikista lähestyttävämpi ilmiö? Pitäisikö musiikkiin ja sen tekemiseen liittyvää mysteeriä vähentää? Pitäisikö musiikista tehdä arkipäiväisempi ilmiö? Pitäisiko Idols-kisoihin osallistuneita "rikkaruohoja" kehua ja kiittää itsensä ylittämisestä ja hyvästä yrityksestä, vai vähentäisikö niin sanottujen "ala-arvoisten" esitysten kiittely korkeilla standardeilla ja kovalla työllä tehdyn musiikin arvoa?

Niin paljon kysymyksiä, niin vähän aikaa!

Stressaantunutko?

2008-02-17T14:51:00.000+02:00

Näin unta viime yönä olevani pääsykokeissa. Sain tehtäväkseni laulaa bändin säestyksellä herkän bossanovan nimeltään "Insensatez" portugaliksi. Lauloin kappaleen raadille, joka koostui kestä muista kuin "Huippumalli Haussa" eli "America's Next Top Modelin" rääväsuisesta tuomarista Janice Dickinsonista ja brittiläistuomari Nigel Barkerista.

Bändi ryhtyi soittamaan nuoteista, ja huomasin siinä laulaessani, että heidän nuottinsa olivat aivan kamalat. Janice soitti bändin kanssa todella tomerasti pianoa. Esityksen jälkeen Janice ryhtyi samantien sättimään ja kettuilemaan. "You know what? That was awful! There was no sensitivity there, you just hammered it to the ground!". Kommentista tuohtuneena soitin suutani takaisin: "Well, YOUR playing wasn't any good either you know. You were just banging on that piano like there was no tomorrow!". Siinä sitten tappelevina ja sähisevinä kissoina tuijotimme toisiamme kun herrasmiestuomari Nigel yritti rauhoittaa tilannetta. "Well, Janice did have a valid point there, it did lack the sensitivity the song needs". Tässä vaiheessa minulla alkoi keittämään yli ja ryhdyin heiluttamaan bändin nuotteja ja keuhkoamaan: "Well of course there's no sensitivity in the song if the chord progression is like this!! How on earth am I supposed to do my job when some jackass has arranged the song like this?! The chords change on every beat! Of course it lacks sensitivity then! Who's bright idea was it to give these notes to the band?". Nigel painoi päänsä alas häpeissään, Janice tuhahteli vieressä turhautuneesti. Heräsin.

Taidan olla hiukan stressaantunut kevään pääsykokeista. Ja tuo "Insensatez" on muuten yhtenä pääsykoekappaleena. Ei kai tämä ole enneuni?

Konserttilistaus

2008-02-16T15:49:00.001+02:00

Kouluopintoihini kuuluu yhtenä osana konserttikäynnit. Minun pitää listata ylös viimeisen kahden ja puolen ajalta kuuntelemani keikat ja niiden tyylilajit. Ajattelin pistää niitä tänne ylös. Olen jo ties kuinka monta sata kertaa kirjoittanut käymiäni keikkoja ylös jonnekin lapulle, ja laput ovat hävinneet arkistojen kätköihin.

- Oulun Ylioppilastalolla oli Muusapäivät syksyllä 2005, kävin siellä kuuntelemassa Kulokoita. Hyvin urbaania, vihaista punk/metalli/jotain mitä mummelit inhoavat -musiikkia. Voin rehellisesti sanoa, etten kerennyt kuuntelemaan koko keikkaa, koska laulajan yletön energia, hyppiminen, kuolaaminen, tärinäkohtaukset ja maaniset silmiintuijottelut todellakin kaappasivat huomioni itse asiasta eli musiikista.

- Samana syksynä kävin kuuntelemassa pianisti Iiro Rantalan ja beatboxailija Felix Zengerin yhteiskeikkaa. Keikka oli ihan mukava, mutta paikka ei ollut ehkä maailman paras. Oulun Seurahuone kun on kuitenkin aika "fiini", eikä beatboxailu tuntunut oikein sopivan paikan ála carte-tunnelmaan. Ymmärtääkseni kyseinen keikka oli aivan ensimmäinen laatuaan silloin, sen jälkeen parivaljakko on tehnyt runsaasti keikkaa yhdessä ja ottaneet mukaan vierailevia esiintyjiä. Tämä olisi sellainen keikka jonka haluaisin nähdä. Marzi Nyman on (nyt tulee yletöntä kehumista) aivan käsittämättömän mahtava, upea, aito, suloinen ja lahjakas tyyppi. Sain joku aika sitten ilon tutustua häneen bändiworkshopin kautta, ja voin sanoa sen olleen yksi elämäni tähänastisista mahtavimpia tapahtumia. Piste.

-Dalindéota kävin kuuntelemassa tuolla Nuorisokulttuuritalolla täällä Oulussa... joskus... en muista. Dalindéo jatkaa viime vuosina muotiin tullutta ja hyväksi havaittua trendiä yhdistää 1960-luvun cool jazzia latin-vaikutteineen tanssittaviin klubirytmeihin. Jos mahdollista, niin käykää kuuntelemassa yhtyettä paikassa jossa on tarjolla sateenvarjodrinkkejä ja tanssilattia. Ainakin tuo keikka jonka kävin katsomassa kärsi aika lailla steriilistä paikasta. Tälläistä musiikkia ei ole tarkoitettu konserttisalien penkkirivejä ilahduttamaan.

-Genesistä pääsin tuijottelemaan viime kesänä Helsingin Olympiastadionilla. Bändi aloitti kiertueensa siellä, ja saivat kokea Suomen kesän yöttömän yön vaikutuksia stadionkonsertteihin. Suurin osa valospektaakkelien ja lukemattomien videoruutujen anti jäi kokematta säälimättömän auringonvalon vuoksi.

-Kävin kuuntelemassa Maija Vilkkumaata viime keväänä oululaisen edesmenneen Foxia-klubin hämäryydessä. Vaikka Vilkkumaan musiikki ei yleensä iske minuun millään eriskummallisella tavalla, niin keikka oli hyvä! Bändi piti yleisöä täysin hallussaan. Oli todella ilahduttavaa seurata hyvien esiintyjien keikkaa, jotka tiesivät lavakäyttäytymisen ja -karisman voiman. Toisaalta arvosteluani saattaa hämärtää se fakta, että ovelien suhteitteni kautta pääsin hengailemaan bändin kanssa takahuoneeseen juomaan poikien siiderit pois. Olen korruptoitunut, minua on lahjottu!

-Pepe Deluxé oli tuossa kuukausi takaperin käymässä Oulun 45 Specialissa. Pitäisi nähdä koko keikka uudestaan, sillä ainakin minun osaltani homma oli täysi fiasko. Samalla hetkellä kun musiikki alkoi ja videotykit lähtivät pyörittelemään psykedeelisiä animaatioitaan, niin fyysinen kuntoni romahti. Yli puolet keikasta istuin naistenvessassa täristen, sydän hakatessa tuhatta ja sataa rumpukoneen mukana. Pakotin seuralaiseni viemään minut kotiin heti ensimmäisen setin jälkeen, ja syykin äärettömään huonoon konserttikokemukseen paljastui: norovirus!

Tuossa nyt osa keikoista. Huomaatteko mikä yhdistää kaikkia näitä keikkakokemuksia? Ulkomusiikillisten seikkojen vaikutus musiikin kokemiseen. Periaatteessa olisi mahtavaa jos oppisin irtaantumaan kehostani keikkojen aikana, että voisin seurata esitystä ilman ulkopuolisia tekijöitä puolueettomasti. Toisaalta sillä tavoin pilaisin itseltäni Keikkojen Suuren Mysteerin: jotkut on hyviä, jotkut taas ei, koskaan ei voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Tuntemattomia ovat Livemusiikin tiet.

Kaksi Mannerta

2008-02-15T20:19:00.000+02:00

Youtube ja netti ottivat ja pettivät minut huonolla tarjonnallaan. Olisin halunnut tehdä levy-arvion Anna-Mari Kähärän Orkesterin levystä jonka löysin opiskelijahinnalla, mutta en löydä yhtäkään pätkää levyn kappaleista mistään. Itse en yleensä jaksa lukea levyarvosteluja lehdistä juuri sen vuoksi, ettei lukija saa kuulla arvosteltavaa tuotetta arviota lukiessa. Lukija ei saa tilaisuutta päättää itse siinä tilanteessa, että onko samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Jos yksi kuva kertoo tuhat sanaa, niin pieni audiopätkä kertoo elämäntarinan.

Onnistuin kuitenkin levykaupassa kannattamaan suomalaisten naisartisten työtä löytämällä myös sopivaan opiskelijahintaan Emma Salokoski Ensemblen levyn "Kaksi Mannerta". Emma Salokoski on ehkä tutumpi useimmille Quintessence-nimisen "nu soul" -bändin laulajattarena. Salokoskea voi kuulla myös kuikuilevan kauniisti Don Johnson Big Bandin taustalla.

Ensemble on kuitenkin aivan oma juttunsa. Poissa ovat klubimusiikin rytmit ja jytkeet, tilalla taas lämpimän kesän bossanova-rytmit ja mansikoiden punaamat huulet. Jottei kaikkien hevidiggareiden into lopahtaisi tähän, niin Ensemblen soittajiin kuuluu mm. basisti Lauri Porra, jonka voi bongata nykyään Stratovariuksen riveistä. Rummuissa ja perkussioissa ahertaa Marko Timonen, joka on soittanut jotakuinkin kaikkea kaikkien kanssa. Itse olen nähnyt hänet itse teossa Maija Vilkkumaan kiertuebändin rumpalina. Enkä aio unohtaa mainita kitaristia Mikko Kososta enkä kriitikoiden tykkäämää kosketinsoittajaa Tuomo Prättälää

Levy on jokseenkin kaksijakoinen. Toisaalta tunnelmoidaan herkillä bossanova-tunnelmilla, joiden tahtiin tekisi mieli pyöräillä vanhalla mummonpyörällä kesäillan tunnelmissa rantaraittia pitkin. Helppoa ja mukavaa kuunneltavaa, vaikka onkin periaatteessa olemukseltaan haastavaa latinjazzia. Hyviä esimerkkejä ovat kappaleet "Kesän Kaikuja" ja "Mina Meneira". Toisaalta seikkaillaan melkein klassisissa tai progerokkiballadien muistuttavien äänimaisemien seassa, kuten kappaleissa Näkymätön (Nobody's Fault But My Own) tai "Katsele Yössä". Samaa kaksijakoisuuden teemaa, tai ennemmin kahden ääripään yhdistämistä viljellään pitkin ja poikin levyä. Suomenkielisillä sanoilla laulaminen on haastavaa, erityten kun tarkoituksena olisi laulaa alkuperäisen bossanova-tyyliin toteutettuja todella herkästi esitettyjä kappaleita. Levyllä myös yhdistellään bossanovan äänimaisemaa hyvinkin suomalaisiin tunnelmiin, kuten J. Karjalaisen säveltämään Hullun Lauluun. Tangomarkkinoiden lähistölle päästään kappaleella "Sua Jos Aattelen", joka noudattaa kauniisti kaikkia cunnon wanhan ajan tangokappaleita haikeilla sanoillaan ja intohimoisilla pianotilutuksilla.

Olo on jokseenkin ristiriitainen olo tästä levystä. Kannustan ja hurraan, kun nuoret suomalaiset uskaltavat ja kehtaavat kokeilla jotain uutta ja erilaista, mutta samalla pelkään, että kokeillessaan rajojaan sortuvat kuitenkin siihen ojaan mihin monet suomalaiset koulutetut muusikot tippuvat. Levyn tunnelmointi uhkaa joissain paikoin karata liian kauaksi Etelä-Amerikan lämpimien synkooppirytmien asuinsijoilta ja pesiytyä pysyvästi pohjoismaiden skandinaavisjazzin rantakaislikkoon. Lisäksi Salokosken laulutyyli tällä levyllä jakaa kuulijakuntansa kahteen: herkkä, kevyt haahuilu voi helposti joko ihastuttaa tai vihastuttaa. Oletan kuitenkin, että laulajatar on hakenut samanlaista bossanova-tyylistä kevyttä otetta lauluunsa, joten toivon ettei kuulijat täysin tuomitse levyn laulutyyliä.

Mielestäni levyllä on kuitenkin onneksi sen verran paljon maukasta ja hyvää kuunneltavaa, että pienet überluovuuden hetket voi painaa villaisella. Lämmin tunnelma, iloinen käsien taputtelu clave-rytmien tahtiin, tanssahdeltavat nopeat rytmit, ja intiimit kappaleet saavat kuulijansa kaipaamaan lämmintä kesäyötä, puutarhalyhdyin koristeltua tanssiparkettia jonkun kahvilan takapihalla, ja merkitsevien katseiden vaihtoa kenties-tulevan-aviomies/vaimo-ehdokkaan kanssa ja mansikanmakuisten ujojen ensisuudelmien vaihtoa laiturinnokassa. Tiedän, ylitin itseni imelyydelläni.

Valitusta ja hampaiden kiristelyä

2008-02-14T15:53:00.000+02:00

Koulussa tutustutaan tällä hetkellä eri muusikoiden työehtosopimuksiin. Teatterimuusikoilla on ihan mukavat palkat, sekä vakituisilla että tilapäisillä. Työ on toisaalta palkan mukaista: muusikolla pitää olla hallussa sekä pop/jazz että klassinen musiikki. Työajat ovat rasittavia. Harjoituksia päivällä ja illalla esiintyminen. Orkesterimuusikonkin palkka oli myös ihan mukava. Harmi vain, ettei kaikki orkesterimuusikoiksi kouluttautuvat todellakaan saa paikkaa orkesterista.

Mutta ravintolamuusikoiden palkat ja työehdot olivat kurjia. Vaikka periaatteessa ravintolamuusikoillakin pitäisi olla ihka-aidot työehtosopimukset, niin käytännössä niitä harvoin noudatetaan. Alalle kouluttautuneet tappelevat samoista keikoista ja liksoista harrastelijabändien kanssa. Viiden hengen coverbändi, joka pyytää palkaksi alan normihinnaston mukaisen palkan eli suunnilleen 200€ per henki koko illasta, voi hyvinkin menettää työtilaisuutensa harrastelijaryhmälle, joka pyytää 200€ koko bändille yhdestä illasta. Ravintoloitsijalle se on aivan se ja sama kuka siellä soittaa, kunhan soittavat halvalla.

Huomionarvoista on myös se, että ravintolamusiikkikulttuuri sellaisenaan on kuolemassa. Harvoin kukaan menee koko illaksi tanssahtelemaan livemusiikin tahtiin, kuten joskus aikoinaan swing-musiikin kultakautena Ravintoloitsijat suosivat paljon yleisöä vetäviä nimiä, kuten Jean S:ää tai Maija Vilkkumaata, jolloin suuresta yleisöstä saatavat lippu- ja kaljatulot korvaavat mennen tullen tunnettujen esiintyjien keikkaliksat puolentoista tunnin esiintymisestä. Muutoin palkataan tiskijukkia soittamaan levyjä, jolloin säästetään taas kustannuksissa kun palkkalistoilla on pelkkä DJ.

Jos on halua menestyä ravintolamuusikkona, on miltei ainoina vaihtoehtoina ryhtyä humppamuusikoksi lavatansseille, tai sitten kerätä mahdollisimman paljon keikkaa ympäri Suomea. Suomen kiertely merkitsee sitä, ettei perhe-elämälle tai muulle oikeastaan jää aikaa eikä energiaa. Saadakseen peruskuukausipalkan ravintolamuusikon pitäisi soittaa yli 20 keikkaa kuukaudessa. Eli muusikko eläisi tien päällä.

Opettaja kertoi tänään, että Ruotsissa on kokeiltu muusikoiden tukemista ns. klubituella. Valtio myöntää eri klubeille, baareille ja kahviloille rahallista tukea, jos tukevat muusikoiden toimea palkkaamalla elävän musiikin esittäjiä. Kuulemma systeemi on toiminut hyvin. Kuvittelisin, että tämänkaltainen toimintamalli myös elävöittäisi kaupunkien kulttuuritoimintaa samalla.

Muusikoiden elinehdoksi jää siis opettajaksi ryhtyminen. Kun rahaa ei voi saada pääasiallisesta työstä, niin nyhdetään rahaa sieltä mistä sitä saadaan. Joka merkitsee sitä, että soitonopettajaksi kouluttautuneet taas kilpailevat pedagogisesti pätemättömien kanssa samoista työpaikoista. Samalla se merkitsee sitä, että pikku-Petteri tai lilla-Liisa voivat saada soiton- tai laulunopettajakseen hyvin katkeria muusikoita, jotka eivät oikeastaan haluaisi opettaa. Eivätkä edes ole muodollisesti päteviä opettamaan. Ei-motivoituneet opettajat ovat opettaneet puutteellisesti ja virheellisesti, jonka vuoksi oppilas omaksuu virheellisen soitto- ja/tai laulutekniikan. Näin ei välttämättä aina käy, mutta ainakin omalla kohdallani se on ollut totisinta totta. Omaksuttuani entisten opettajieni opetuksia olen salaa huonontanut omia mahdollisuuksiani oppia laulamaan niin, että ääneni oikeasti kestäisi enempää kuin suihkussa laulelua.

Ylläoleva oli tajunnanvirtaa: ei häntää, ei päätä eikä punaista lankaa tai selkeätä lopetusta. Kunhan masennutin itseäni muistuttamalla, että tehdäkseen unelma-ammattiaan joutuu myös uhraamaan joitain perusasioita, kuten kiinteän kuukausipalkan tai vapaat viikonloput. Koska työttömäksi ei vaan voi ryhtyä muusikkona ollessa.

Kiltti levy etsii kotia

2008-02-12T11:28:00.000+02:00

Kävin ankaralla kädellä läpi levyhyllyäni. Sen uumenista löytyi paljonkin levyjä, joita en ole kuunnellut varmaan ikuisuuksiin. Musiikkimaku on muuttunut ja kasvanut vuosien varrella, ja korvani kaipaavat uusia tuulia. Joten pistänpä tänne aina pari levyä näytille, kerron niistä jotain nostalgista, ja pistän tarjolle. Ihan ilmaiseksi (vaikka olisihan se ihan kiva jos levyn tuleva omistaja vaikka korvaisi postimaksun). Kommenttilaatikossa sitten vaan rohkeasti kättä pystyyn!

Ensimmäisenä vuorossa olisi Manic Street Preachersien vuonna 2001 julkaistu "Know Your Enemy" -levy. Lukioaikaisessa kaveripiirissäni kuunneltiin paljon näitä maanisia katusaarnaajia, käytiin jopa Provinssirockissa asti katsomassa heidän keikkansa. Levyn suurin hitti on muistaakseni "Ocean Spray", joka melankolisuudellaan hyppäsi suoraan sydämeeni. Mutta muuta ei oikein koskaan tullut kuunneltuakaan siltä levyltä. Lieneekö syynä ollut levyn pitkä kesto (16 kappaletta) vai kappaleiden samankaltaisuus, mutta levystä ei tullut niin suurta hittiä levyhyllyssäni. Haluaako kukaan adoptoida tätä viatonta levyä omakseen? Levy ja kansi ovat muuten hyvässä kunnossa, mutta takakannessa on kyllä oikeassa yläkulmassa pieni halkeama ja pari naarmua. Muuten kannet ovat ihan ehjät.

Tarjolla olisi myös Counting Crows-jenkkipoprokkia tarjolla. Levyltä "This Desert Life" löytyy esimerkiksi kappale "Mrs. Potter's Lullaby", joka soi tiuhaan tahtiin ainakin Radio Cityn aalloilla kun aikoinaan sitä kuuntelin kesällä -99 kesätöissäni jäätelönmyyjänä. Levy on sellaista melko leppeätä, hyvin amerikkalaista roadtrip-musiikkia, jota kuulee kaikissa 90-luvun lopun vuosituhannen nuorisodraamoissa kuten esimerkiksi"Dawson's Creekissä". Levy on hyvässä kunnossa, mutta kansien etupuolella on oikeassa yläkulmassa sentin pituinen naarmu, ja takakannessa on kahden-kolmen sentin pituinen lohkeama. Muuten kaikki on kohdallaan.

Tunteeko joku halua ryhtyä ottovanhemmaksi jommalle kummalle tai peräti molemmille levyille? Muuten levyt päätyvät parhaimmassa tapauksessa jonkun divarin nurkkiin pölyyntymään.

Sävelet ja...

2008-02-10T15:53:00.000+02:00

Seuraavaksi eräitä tilanteita elämäni varrelta, joita yhdistää ainakin yksi yhteinen tekijä.

1. Lukion jälkeen välivuosinani olin mm. kitarapedioppilaana (opettajaksi opiskelevan harjoitusoppilas) erään bändiopettajaksi aikovan tunnilla. Mieleenpainuvimpia hetkiä oli se, kun päälle 30-vuotias pianistimme päätti avautua ja vihaisesti kommentoi sitä kuinka hän inhoaa laulua ja sanoja musiikissa. "Laulajat ovat aivan turhia, pilaavat kaiken hyvän musiikin! Kuka niitä sanoja tarvitsee?". Tuli sääliksi vieressä seisovaa laulajaamme.

2. Vanha kaverini pyysi minua kuuntelemaan demoaan. Demo oli sellaista sieluntuskaa kuvaavaa gospelrokkia: sanoissa kuvattiin maailmantuskaa ja itsensä haavoittamisesta. Kommentoin sanoituksia, kerroin että joku voisi jo huolestuakin hänestä niiden perusteella. "Ääh, inhoan laulusanoituksia, ne ovat välttämättömiä pahoja. Ei nämä ole tärkeitä, kunhan tekaisin jotain kun en voinut ilmankaan jättää".

3. Musiikkihistorian tunneilla kävi ilmi, että aikoinaan 1950-luvulla laulajat eivät saaneet liittyä muusikoiden ammattiliittoon. Kuulemma heidän työnsä ei ollut niin musiikkiin liittyvää, vaan heidän piti kuulua näyttelijöiden liittoon.

4. Entinen laulunopettajani teki sovituksen Ultra Bra:n "Poika Vuoden Takaa" -kappaleesta kymmenenvuotiaista tytöistä koostuvalle kuorolle. Kumma tunnelma kun nuoret ala-asteikäiset tytöt laulavat "sano mulle, 'rakas avaan puserosi napit', hänkin sanoi niin, ja kun suljen silmäni, tää menee ihan hyvin".

5. Piano-opettajani halusi kuulla kappaleen, jonka olin päättänyt laulaa tutkintokonsertissani. Pistin kappaleen soimaan, ja aikansa kuunneltuaan opettaja kyllästyi täysin. "Mitä ihmettä, eihän tässä ole mitään, tälläistäkö te oppilaat oikeasti kuuntelette?". "Niin no, jos kuuntelisit sanoja niin huomaisit, että soinnut ja muut itseasiassa sopivat siihen tunnelmaan aika hyvin". "Enhän minä ikinä kuuntele sanoja!".

Onneksi ymmärrys laululyriikoita kohtaan on noususuhdanteessa. Eräälle lahjaakkalle rumpalitutulleni oli joku arvovaltainen soitonopettaja tehnyt hyvin selväksi, että sanoja PITÄÄ AINA KUUNNELLA. Rumpujen soittoon saa niin paljon enemmän nyansseja, jos pystyy omalla soitollaan korostamaan ja alleviivaamaan tiettyjä avainsanoja tai sanarytmejä.

En todellakaan mollaa instrumentaalimusiikkia, vaan mollaan niitä kovan luokan instrumentalisteja jotka sulkevat korvansa hyvältä musiikilta. Pöh teidän kanssanne!

Ammattitautina kateus

2008-02-08T16:19:00.000+02:00

Pisti silmään tämän päivän Nyt-liitteen musiikkiosaston juttu, jossa haastateltiin laulajaa Leona Lewisia. Jutun kirjoittajaa eli Otto Talviota tuntui ärsyttävän se, ettei Lewisilla ollut mitään pahaa sanottavaa kestään kollegastaan.

Katie Meluastakin hänellä on vain hyvää sanottavaa - niin kuin melkein kaikesta muustakin. Lewis on oppinut amerikkalaisen tähtimaneerin. Mieluummin jaaritellaan yhdentekevyyksiä kuin sanotaan mitään ikäväksi tulkittavaa"

(lähde: HS Nyt-liite 8.2.2008, s.44)

Jotenkin tuntuu siltä, että tässä ilmenee hyvin suomalaisten ja amerikkalaisten tapa käsitellä toisten menestystä (Leona Lewis on kyllä brittiläinen, mutta se ei olekaan pääasia). Samalla kun suomalaiset kyräilevät ja puhuvat ilkeyksiä luksusauton omistajasta, niin amerikkalaiset kehuvat autoa, menevät paiskimaan niska limassa töitä ja menevät tienesteillään hankkimaan itsellensä vielä hienomman auton.

En muutenkaan ymmärrä tätä jaskanpauhamisen tärkeyttä nykymaailmassa. Miksi kaikkea pitää arvostella ja kritisoida? Entinen lauluopettajani käytti usein tätä kriitikon oikeutta mollata toisia. Hän aivan periaatteesta ei pitänyt Jamie Cullumista, koska tämä ei todellakaan ollut mikään jazzlaulaja vaikka sellaista esittikin. Ja on aivan käsittämätöntä, että tuollainen yhden illan poppisstara saa käyttöönsä niinkin arvostettuja ja hyviä jazzsoittajia bändiinsä, ja pääsee kiertämään maailmaa heidän kanssaan. Laulajatar Jane Monheit sai samantyylistä arvostelua kohdalleen: ei Monheit ole mikään oikea jazzartisti, kun laulaa enimmäkseen pelkkiä balladeja. Kauhea sell-out, levy-yhtiökin käyttää hyväksi kyseisen naisen kaunista ulkonäköä myydäkseen levyjä.

Miksi se on jotenkin realistisempaa ja arvostettavampaa, jos uskaltaa sanoa negatiivisia asioita toisista? Erityten tuossa Nyt-liitteen jutussa oikein paheksuttiin laulajan tapaa ihailla laulavia kanssasisariaan. Kaikki jutussa mainitut laulajat, kuten Katie Melua, tai vaikkapa Joss Stone ovat tehneet töitä menestyäkseen artisteina. Jopa "helpon" julkisuuden kisoissa, kuten Idolseissa kuultavat tähdet ovat jossain vaiheessa joutuneet tekemään työtä, tuskailemaan jännityksen kanssa, pohtimaan keitä he ovat ja miksi he tekevät kuten tekevät. Miksi toisten arvostamista vähätellään?

En todellakaan tarkoita sitä, että kaikista ja kaikesta pitää tykätä. Mutta olenko ainoa, joka on sitä mieltä, että esimerkiksi Leona Lewisin musiikin kannalta on aika epäolennaista pitääkö hän Amy Winehousea kamalana hulttiona vai ei?

Ja on se aika masentavaa kuunnella, kun aikuiset ihmiset kitisevät kun joku menestyy. Vaikka Jamie Cullum ei olisikaan kovan luokan bebop-jazzari, niin vähentääkö se hänen oikeuttaan musisoida ja saada siitä julkista tunnustusta? Sehän on aivan mahtavaa, jos joku Cullumin kaltainen nuori sälli onnistuu saamaan ihmisiä kuuntelemaan musiikkia. Kenties hänen musiikkinsa toimii niin sanottuna "porttihuumeena": mieto huume, jonka käyttö johtaa vahvempiin aineisiin. Ehkä joku toinen nuori sälli ihastuu poppariJamien tyyliin, ja haluaa kuunnella esikuvansa lempimusiikkia. Eikä se muuten ole yhtään pahaksi meille muille muusikoille, että Cullumin ja muiden vastaavien myötä kevyt taustajazzailu on tullut muotiin. Keikkaa riittää!

Ahdasmielisyys osuu kuitenkin aina omaan nilkkaan. Esimerkiksi The Shaggs. Kuunnelkaa tuota linkkiä hetken ajan.

Mielenkiintoista, eikö vain? Kysymys kuuluukin, onko heidän soittotaitonsa mielettömän huonoa, vai aivan järjettömän pitkälle edistynyttä, ettei tavallinen tampiotallaaja vain osaa arvostaa? Toisen kura on toisen aarretta: kyseinen yhtye oli musiikillisesti ansioituneen Frank Zappan suosikkeja. Vaikka The Shaggs ei todellakaan ole mikään perinteinen menestysyhtye, niin heidän musiikkinsa kuitenkin onnistui vaikuttamaan ja herättämään (v)ihastusta.

Vaikka myönnän kyllä, että omien korvieni kuuntelutaito ei veny niin pitkälle, että osaisin vielä ymmärtää ja nauttia The Shaggseista. Mutta mielettömän hienoa, että tytöt kehtasivat ja uskalsivat soittaa, säveltää, keikkailla ja levyttää murskakriitikistä huolimatta.

Tulevia tavoitteita ja DMB:tä

2008-02-05T22:27:00.000+02:00

Tavoite yksi: saada solffaaminen (laulaminen suoraan nuoteista) ja säveltapailu (melodian, rytmien ja harmonien tunnistaminen ja nuoteiksi kirjoittaminen ilman soitinta) kuosiin kevään pääsykokeita varten. Sikäli raivostuttavaa harjoitella näitä taitoja, koska kouluni opettajat ovat tuominneet solffan turhaksi aineeksi, joten se on jätetty pois koulun opetustarjonnasta. Sikäli idioottimaista, koska kouluni pitäisi periaatteessa kouluttaa sellaiselle tasolle, että voin opiskella ylemmässä opinahjossa. Ja jokaikinen ylemmän tason koulu vaatii, että solffaus sujuu. Ristiriitaista, oi kyllä.

Tavoite kaksi: tutustua minulle "uusiin" bändeihin, eli Genesikseen, Pink Floydiin, Led Zeppeliniin, Van Haleniin ynnä muihin legendoihin paremmin. Kävin kyllä Genesiksen konsertissa viime kesänä, ja suurin osa kappaleista olivat tuttuja, mutta alkuajan tuotanto on jäänyt paitsi. Hyviä biisejä kun riittää! Myönnän kyllä olevani ehkä jonkinlainen rappionuori, koska minä en ole lämmennyt Peter Gabrielin Genesis-kaudelle. Olen varttunut Phil Collinsin äänen parissa. Saas nähdä mitä mieltä olen lähemmän tutustumisen jälkeen.

Pidän riman vielä alhaalla, enkä aseta muita mahdollisia tavoitteitani näin julkisesti esille. Ei tarvitse stressata liikaa. Sen sijaan levitän DMB:n ilosanomaa eteenpäin, eli tutustutan mahdolliset lukijat Dave Matthews Bandiin.

Mikä ihmeen Dave Matthews Band?

Euroopassa bändin nimi ei herätä yleensä mitään mielikuvia, joka johtunee varmaan bändin USA-keskeisyydestä. Kyseinen bändi on itseasiassa yksi menestyneimpiä kiertuebändejä ameriikoissa, ja myös Yhdysvaltojen kiertueillaan eniten rahaa keräävistä yhtyeistä Rolling Stonesien ohella. Aikamoinen saavutus bändiltä, joka ei todellakaan ole mikään kevyt poppisbändi.

Dave Matthews Band syntyi 1991 Charlottesvillessä Virginiassa, kun laulajakitaristi Dave Matthews päätti nauhoittaa omia biisi-ideoitaan talteen. Varmistaakseen, että kappaleet saisivat kaiken tarvitsemansa huomion ja laadun hän pyysi paikallisia hyviä soittajia auttamaan. Laulun ja akustisen kitaran ohella bändissä häärää Carter Beauford rummuissa, Stefan Lessard bassossa, saksofonisti LeRoi Moore ja viulisti Boyd Tinsley.

DMB:n tuotannossa esiintyy hyvin kunnianhimoinen ote äänimaailman suhteen. Taustalla kuuluu jos jonkinmoista kilkutusta ja kalkutusta, vaihtelevia tahtilajeja, jazzharmonioita, etnohenkistä viulunvingutusta ja poukkoilevia melodioita. Siitä huolimatta homma pysyy käsittämättömän hyvin kasassa. Joskus aikoinaan vein kappaleen "Too Much" bänditunnille, ja se osoittautui hyvin kinkkiseksi palaksi. Iloista kilkutusta on havaittavissa myös kappaleessa "Tripping Billies".

Kappaleiden aihevalinnat poikkeavat siinä mielessä valtavirran musiikista, että ne kertovat usein rakkaudesta, mutta ei kuitenkaan pop-musiikin tyylisestä romanttisesta (ja yleensä epätoivoisesta) rakkaudesta. Sanoissa ja kappaleiden tunnelmissa välittyy aikuisen ihmisen kypsä ja eroottisvivahteinen rakkaus ja intohimo, kuten "Rapunzel" kappaleen sanoissa ilmenee:

Open wide, Oh so good I'll eat you, Take me for a ride, In your sweet delicious, Perfect little mouth, Thereupon I linger, You will have no doubt, I'll do my best for you I do, Love, Let's stop to get it going, Lost myself just thinking, About the two of us, From each other drinking, Begin with the lips, Fingertips and kissing, Turn me inside out, I do my best for you

Muita hyviä esimerkkejä DMB:n kutukappaleista ovat vaikkapa "Crush", "Captain" (valitettavan huono äänenlaatu kyseisessä pätkässä), tai Facebookissakin kiertävässä Mastercard-mainosparodiassa kuultava lyhyt pätkä kappaleesta "Crash Into Me". Netin uumenista löytyy myös siteeraus Dave Matthewsin ajatuksista liittyen kappaleiden aihevalintoihin:

"Love and death, or sex and death, those have always been on my mind. I've always written about those things, I just colored it with more smiley humor, [made it] more happy [before]. I still was talking about death most of the time, or love and sex." -Dave Matthews

DMB:n tuotannossa kuitenkin löytyy muutakin kuin pelkkää seksiä. Sanoissa ja tunnelmissa pohdiskellaan ja fiilistellään niin rakkauden ja erotiikan lisäksi henkisyyttä, uskoa, yhteiskuntaa ja elämää noin yleensä (jälkimmäinen video ei liity DMB:hen, siinä vaan sattui olemaan paras äänenlaatu). Kaikenkattava kirjo siis.

DMB voi olla vaikea pala purtavaksi niille, jotka kaipaavat suorempaa lähestymistapaa musiikissaan. Kappaleissa yhdistellään niin paljon eri tyylejä ja ideoita, että äänimaisema voi välillä olla melko hektinen ja täysi. Kritiikkinä voisin myös todeta, että kun olet kuullut pari kappaletta DMB:tä, olet kuullut ne kaikki. Yhtyeen soundi ja lähestymistapa on niin omintakeinen, että sen muotista voi olla vaikea irtaantua kokeilemaan jotain yksinkertaisempaa. Toisaalta yhtyeen valitsema linja on suhteellisen väljä, joten kappaleita tehdessä ei varmastikaan ole ollut tarvetta kiristellä hampaita pohtiessa mitä pitäisi lisätä tai jättää pois.

Hauskoja faktoja:

-DMB on saanut peräti kaksi omaa nimikkojäätelöänsä Ben & Jerry -jäätelövalikoimasta: "Magic Brownies" ja "One Sweet Whirled"

-Basisti Stefan Lessard oli vain 17-vuotias liittyessään bändiin

-Yhtyeen pisin livesoitto yhdestä kappaleesta oli kappaleesta "#41", jonka onnistuivat venyttämään yli 32 minuutin pituiseksi.

-Solisti Dave Matthews esiintyy tv-sarjassa "House" kolmannen tuotantokauden jaksossa "Half-Wit". Näin tämän jakson itseasiassa joku aika sitten, ja Dave onnistuu vakuuttamaan jälkeenjääneenä pianisti-ihme"lapsena".

DMB sopii musiikinkuuntelijalle, joka ei pelkää pientä kikkailua ja vapaahenkistä musisointia kieli poskessa. Bändi on myös onnistunut leimautumaan "collegebändiksi", joka viittaa sen suosioon erilaisuutta ja outoutta arvostavien opiskelijanuorukaisten piirissä. Tunnelmointimusiikiksi en tätä suosittelisi, koska kappaleissa on niin paljon kuunneltavaa: kappaleissa riittä pureskeltavaa.

Musiikin tarinat

2008-02-02T15:34:00.000+02:00

Joskus aikoinaan yritin päästä lukemaan musiikkitieteitä yliopistolle. Homma tyssäsi aika komeasti silloisen elämäntilanteen ja pääsykoekirjallisuuden vuoksi. Yksi luettavista materiaaleista oli Eero Tarastin kirjoittama Musiikin todellisuudet: säveltaiteen ensyklopedia, jonka kieli on lähes mahdotonta ymmärtää. Oli niin hulvattoman hauskaa istua kirjastossa sivistyssanakirjan ja tiedesanakirjan kanssa etsien merkityksiä Tarastin huippuhienoille sanoille. En ole vieläkään löytänyt sanan auraalisen merkitystä. Ja sekin on käsittämättömän epäreilua, että musiikkitieteisiin hakevan pitäisi sitten yrittää ymmärtää saksan- ja ranskankielisiä termejä ja lausahduksia, joita Tarasti myös kylvi tekstiinsä. Eihän sen pääsykoekirjallisuuden kuulukaan olla helppoa, mutta hakijalta ei pitäisi edellyttää kykyä keksiä merkityksiä uusille sanoille. Tässäpä pieni esimerkki luettavasta tekstistä:

"Tutkijat ovat yhtäkkiä havainneet, että musiikilla on aina sisältö, ja, että tällä sisällöllä on aina konventionaalinen, arbitraarinen suhde sen merkitsijään, siis musiikillisen merkin auraaliseen ja fyysiseen aspektiin. Koska merkin suhde merkittyynsä on arbitraarinen, tutkija voikin huudahtaa: "Etsitään uusia tapoja löytää merkitystä - un nouveau contrat sémio-social! Pyrkikäämme eroon traditioista!..."

(Lähde: Eero Tarasti "Musiikin Todellisuudet - säveltaiteen ensyklopedia" (2003), s.71)

Onneksi taidot muusikin tekijänä kehittyivät sen verran, että pääsin konservatoriolle opiskelemaan. Ura musiikintutkijana jäi siksi aikaa katkolle.

Onnistuin eksymään alkuperäisestä tekstin aiheesta. Eli musiikin kuuntelusta. Tarastin kirjassa nimittäin käsitellään musiikin narratiivisuutta eli tarinankertomista. Sain myös luettavakseni kopion jonkun musiikkilehden kolumnista, olikohan Rondo-lehdestä napattu juttu, jossa pohdittiin myös musiikin merkitystä tarinankertojana ja mielikuvan herättäjänä. Onko se tarpeellista? Voiko musiikista nauttia sellaisenaan ilman, että kuulijalla olisi tarve keksiä kappaleen ympärille mielikuvia ja tarinoita ("Tässä ne joutsenet lentää meren yli auringonlaskun aikaan...").

Uskallan väittää, että suurin osa nykymusiikista, tai ainakin kaupallisesta nykymusiikista rakentuu tämän narratiivisuuden ympärille. Vaikka itse kuunneltavassa kappaleessa ei välttämättä ole sen kummempaa tarinantynkää, niin sen esittäjän ympärille on rakennettu hulppea pilvilinna. Hyviä esimerkkejä tästä löytyy rock-legendojen maailmasta pilvin pimein: Elvis, Jimi Hendrix, Jim Morrison... Myös uudemmat tulokkaat brändäävät itsensä, rakentavat katu-uskottavuuttaan. Suurilla taiteilijoilla tuntuu aina olevan jonkinsortin traaginen tausta. Hyvä esimerkki on laulajatähtönen Jewel, jonka elämäntarina tuntuu olevan mielenkiintoinen nuorisoromaani jodlaavasta alaskalaistyttösestä, joka erinäisten vaikeuksien kautta päätyy opiskelemaan taiteita ja oopperalaulua vain joutuakseen kodittomaksi ja köyhäksi folk-kitaristiksi, joka sattuu väkertämään tuttunsa Steve Poltzin kanssa kappaleen "You Were Meant For Me", josta tulikin sitten kovan luokan hitti Yhdysvalloissa silloin 1990-luvun puolivälin jälkeen.

Ei niin, ettenkö uskoisi hänen tarinansa olevan täyttä totta. Eikä minulla ole yhtään mitään sitä vastaan, etteikö jodlaavat alaskalaistytöt saisi menestyä elämässään. Päinvastoin. Mutta uskon, ettei hänen levy-yhtiöllään ole mitään sitä vastaan, että heidän taitelijatyttärellään on niin dramaattinen tausta, josta on hyvä mainita eri yhteyksissä. "Hän on vakavasti otettava taitelija. Hän kirjoittaa runoja ahdingostaan. Hän on vanha mutta kaunis sielu". Totta kai vaikutteille alttiit ja yksilöllisyyttään hakevat nuoret neidot haluavat erottautua massasta samaistumalla tähän tarinaan. Sama pätee aivan kaikkiin muihin "legendoihin". Olisivatko The Doors, Beatles ja muut yhtä suosittuja tällä hetkellä, ellei heidän ympärilleen olisi kehitetty tätä massiivista, kohtalokasta tarinaa? Jos etsisin muistinsa menettäneitä ihmisiä, ja pistäisin heitä kuuntelemaan Chopinia, Michael Jacksonia, Miles Davisia ynnä muita ahdistuneita nuoria miehiä, niin arvostaisivatko kuulijat näiden musiikkia ilman taustatarinaa?

Toisaalta, miksi ei musiikin mukana saisi olla tarinaa. Musiikki on aikansa tuote, ilmiö, leima. Musiikki on historiansa ja kulttuurinsa tulos.

Samaten kappaleissa. Vähentääkö se kappaleen arvoa, jos pystyt kuvittelemaan sen sisälle solisevia vesiputouksia ja särkyneitä sydämiä? Luulisi, että taitelija on onnistunut työssään, jos se herättää kuulijassaan ajatuksia. Samaan hengenvetoon voisi väittää, että ylenpalttiset mielikuvat voivat harhauttaa kuulijansa kuulemisen arvoisilta seikoilta: kauniit harmoniat, kiehtovat rytmit ja muut esteettiset seikat jäävät taka-alalle, koska kuulija ei voi sietää kappaleen herättämiä mielikuvia. Miten paljon kauneutta ihminen menettää, kun ei avaa korviansa mahdolliselle kuulokokemukselle.

En osaa antaa omaa mielipidettäni tähän asiaan. Niin tai näin, aina väärinpäin. Pistän kuitenkin loppuun videon, joka on mielestäni hyvä esimerkki narratiivisuudesta kappaleen sisällä, joka toimii. Pat Metheny - Last Train Home. Rumpujen sutikomppi matkii junan kulkua erehdyttävän hyvin, ja mielessä vilistää junaikkunan ohi kiitävät maisemat.

Veneer

2008-01-30T10:33:00.000+02:00

Äsken putkahti postilaatikostani José Gonzálezin levy "Veneer". Joskus aikoinaan näin MusicTV:llä videon kappaleeseen "Crosses", ja ihastuin kovasti. Tämä Ruotsista kotoisin oleva singersongwriter luottaa musiikissaan akustisen kitaran ja laulun yhdistelmään, ja onnistuu näinkin yksinkertaisella reseptillä luomaan vahvoja ja miltei aavemaisia tunnelmia. Television katselijalle tai elokuvissa kävijälle José González on mitä luultavimmin käynyt tutuksi Sony Bravian superpallomainoksen taustamusiikkina. Mainoksen kappale "Heartbeats" on myös edustettuna tällä "Veneer"-levyllä.

Tutkiskelin herran kotisivuja, joista kävi ilmi Josén musiikillinen tausta. José on alunperin opetellut soittamaan klassista kitaraa, ja myöhemmin teini-iällä innostunut punk-musiikista. Niihin aikoihin kun "Veneer"-levy ilmestyi hän työskenteli tutkijana biokemialaboratoriossa. Kotisivuillaan González pohtii myös itseään lauluntekijänä, ja kertoi yrittäneensä löytää laulunaiheita, jotka eivät suoranaisesti kertoisi rakkaudesta.

"I didn’t want to write about love but find other, though equally universal themes for the songs. These are things I have always been thinking about. But the last six months I became a lot more interested in it after I read the book The God Delusion by Richard Dawkins. He’s an evolutionary biologist. But the lyrics are far from biological, I’d like to point that out. It’s mainly the theme that interests me, José González says". (Lähde: http://www.jose-gonzalez.com/ )

Mitään kovan luokan jumputusta, hyppimistä, punk-meininkiä tai raisua rokkirunnomista on turha yrittää löytää tältä levyltä. Levyä kuunnellessa ainakin minulle putkahtaa mieleen vähän väliä Simon & Garfunkel -folklaulukitaraduon tuotanto. Gonzálezin kappaleissa kuitenkin putkahtelee enemmän riitasointuja ja synkkiä tunnelmia piilotettuna herkän ulkokuorensa alle. Tämä kiteytyy hyvin levyn avausraidassa "Slow Moves", jossa kitara onnistui hypnotisoimaan minut paikalleen toistuvan teemansa avulla.

Levy tuntuu loppuvan liian nopeasti, ja syykin on aika ilmiselvä: levyn kesto on kuitenkin vähäiset puoli tuntia, joka tuntuu olevan aika harvinainen ilmiö nykyajan levy-kestää-ainakin-tunnin-muotissa. Levyn teema on yhtenäinen, kappaleet soljuvat toisiinsa ongelmitta: ensikerralla kuunnellessani en välttämättä huomannut koska kappale vaihtui. Toisaalta levyn musiikki sopii yksinäisten hetkien tunnelmointiin, jolloin sama levy soi repeatilla monta kertaa peräjälkeen. Suosittelen, että kuuntelija lataa tämän levyn omalle kannettavalle soittimelleen, ja lähtee kuulokkeet päässä fiilistelemään tätä verkkaiselle kävelylenkille pakkasyöhön tai syysmyrskyiselle rannalle. Tai sitten vain istuskelet pimeässä makuuhuoneessa ja tuijotat ikkunasta ulos kuten kunnon eksistentiaalisen kriisin läpikäyvän parikymppisen kuuluukin.

Mutta tästä tuli nyt yksi levyhyllyni suosikeista!

Hissing of Summer Lawns

2008-01-28T21:12:00.000+02:00

Joskus viikon sisällä pitäisi postilaatikosta putkahtaa uusiakin levyjä, mutta niitä odotellessa voin käsitellä levykokoelmani hienoimpia yksilöitä. Joni Mitchell ponnahti aikoinaan yleisön tietoisuuteen kitaraa soittelevana kukkaistyttönä, joka ujelteli kirkkaan kauniilla sopraanollaan yleisön hämmennyksiin. Vaikka folk-laulelu kantoi pitkälle, ei Joni itse kestänyt väljähtymistä ja tylsistymistä. Hänen tunnuspiirteiksi on noussut taiteellinen kunnianhimo ja jatkuva musiikillinen uusiutuminen.

Viimeisin hankkimani Joni-levy "The Hissing of Summer Lawns" löytyi Hulluilta Päiviltä niinkin edulliseen hintaan kuin 6€. Hulluilta Päiviltä löytyy yleensä todella iso kasa Jonin levyjä, eli suosittelen hankkimaan niitä aina kyseisten markkinoiden aikaan.

Levy on todella tyylikästä kuunneltavaa. Soundimaailma on juuri sitä perinteistä 1970-luvun groovaavaa (levy julkaistiin 1975), rauhallista fiilistelyä funkahtavalla bassollaan ja nakuttavine rumpuineen, unohtamatta kosketinsoittimissa kuultavaa rhodes-soundia. Taustalla kuikuilee hillitty puhallinsektio. Äänimaailma on hillitty, mutta maalaileva ja kokeileva. Levyn tunnelma kiteytyy aika mukavasti nimiraitaan eli "Hissing of Summer Lawnsiin". Levyn kaikkein kokeilevin kappale taitaa olla viidakkorummuin höystetty The Jungle Line.

Mielestäni tässä levyssä yhdistyvät monet eri aspektit, joista pidän Joni Mitchellin musiikissa. Tietty tuoreus ja rohkeus kulkea omia polkujaan ja kokeilla juttuja, joista itse pitää. Laulunsanojen kryptisyys ja tarinanomaisuus, jotka eivät välttämättä koskaan aukea lukijalle täydellisesti. Sanojen ja musiikin luoma yhteinen tunnelma. Omiksi suosikeikseni nousivat "Edith and the King Pin", "Hissing of Summer Lawns" ja "Shades of Scarlett Conquering". Jälkimmäinen kylläkin nousee pinnalle ainakin omalla kohdallani sanojen ansiota: "Tuulen Viemää" on tullut luettua useampaankin otteeseen.

Suosittelen tähän levyyn tutustumista, jos haluaa tarkastella Joni Mitchellin kehittymistä folk-kitaristista 1970-luvun jazzgroovailijaksi. Levyllä muuten soittaa nykyään hyvinkin tunnettuja soittajia, kuten kitaristit Robben Ford ja Larry Carlton, ja taustalla häärivät myös "Crosby, Stills & Nash" -yhtyeestä tutut Graham Nash ja Dave Crosby. Kuuntele tätä levyä sateisena sunnuntai-päivänä, kirpputorikierroksen jälkeen samalla kun teet ruokaa ystäviesi kanssa punaviinilasillisten kera.

You ain't heard nothing yet!

2008-01-28T20:42:00.000+02:00

Tästä alkaa itsensä sivistäminen.

Olen muusikoksi opiskeleva nuori neito. Konservatorio-opiskelujeni aikana olen huomannut kuuntelevani yhä vähemmän musiikkia vapaa-aikanani. Kukapa nyt haluaisi tuoda töitä kotiinsa. Nyt päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, ja ryhtyä kuuntelemaan ja analysoimaan.

Tarkastelun kohteeksi pääsevät luultavasti enimmäkseen pop-jazz -vyöhykkeiden sisällä kulkevat soulbussit ja muut melodiset ilmiöt, mutta eiköhän se innostus kuunnella muutakin lisäänny homman edetessä. Tekstin joukkoon saattaa eksyä myös muutakin asiatonta pohdiskelua.

Tämä on hyvin kommenttiystävällinen blogi, joten rohkeasti vain pistämään kommenttia ja ehdotuksia!

-Muusikotar