Muusikotar kuuntelee

Kuopiosta kuuluu

2009-12-09T12:23:00.003+02:00

Tervehdys! Hengissä ollaan, kouluelämä on vienyt Muusikotarta kuin pässiä narussa.

Syksy on ollut monin tavoin todella antavaa mutta rankkaa aikaa. Ulkopuoliset paineet ei niinkään ole pahat, kiitos savolaisen ympäristön iloisen luonteen, mutta pään sisältä kumpuavat paineet kyllä murentavat sielua. Uskon kyllä vakaasti, että tämä on sitä aikaa jossa kaikki turha karsitaan ja jäljelle jäävä on sitä oman muusikkouden ydintä, joka loppupeleissä vie pitkälle.

Yhä enemmän huomaan olevani erakko musiikin suhteen. Musiikinopiskelupiireissä vain harvemmin saa olla yksin, vaikka tietyllä tavalla se olisi paras tapa lähestyä kaikkea tekemistä. Jokainen meistä vertailee itseään muihin, jatkuvasti. Kehitynkö samaa vauhtia, osaanko samoja juttuja, miksi en ymmärrä tätä asiaa vaikka toiset porskuttelevat innokkaasti taidon altaassa. Parasta kuitenkin olisi se, että osaisi vain keskittyä itseensä ja omiin tekemisiinsä. Oma erakkomaisuuteni ilmenee taas asenteena: koulussa ja elämässä törmää ihmisiin jotka haluaisivat vain soittaa ja harjoitella yhdessä ja itsekseen koko päivän; itse taas haluan itsekseni keskittyä yhteen asiaan kerralla tietyn aikaa, sitten mennä kotiin istumaan ja katselemaan ikkunasta hiljaisuuden vallitessa. En ole keikkamuusikko. Minulle ei riitä se että pääsee soittamaan, sama se mitä soittaa. Jos saisin, niin esittäisin vain kappaleita joista oikeasti välitän.

Tästäkin blogista on muotoutunut päiväkirjamainen katsaus, vaikka alunperinhän tämän piti olla itseni sivistämiseen tarkoitettu väline. Luulen, että tämä on seurausta siitä että olen joutunut vastakkain sen todellisuuden kanssa että selviytyäkseni pääkoppa eheänä minun on pakko, pakko, PAKKO löytää sekä arki- että musiikillinen identiteettini. Ja tätä nykyä ne tuntuvat olevan niin tiiviisti kietoutuneet yhteen nämä identiteetit, että ilmaisen musiikin kautta loppujen lopuksi omaa sisintäni.

Ja kiitos ihanan ja rakkaan ystäväni, joka suositteli Kings of Conveniencea kuunneltavakseni, olen löytänyt musiikkia jota jaksan luukuttaa taukoamatta koko päivän. Jaksan taas kulkea, kun miesten musiikki halaa korvien kautta hellästi.

Ei tainnut poika tietää...

2009-08-08T16:29:00.002+03:00

...ettei yhden illan keikasta saa paljoa rahaa. Tango-Amadeus ei omasta mielestään saa tarpeeksi rahaa, kun yhdestä illasta nettoaa vain 200 €. Anteeksi nyt vaan, mutta tuo on ihan peruspalkka yhdestä illasta, enkä usko heidän edes vetävän kolmea settiä illassa.

Muusikon palkkamatematiikkaa: 1. Mitä enemmän bändissä on jäseniä, sen vähemmän tulee liksaa per nuppi. Yleensä kahvilat ja baarit eivät halua maksaa kauheasti yli kahtatuhatta euroa yhdelle bändille, erityten jos bändin vetovoima ei riitä takeeksi siitä että paikalle ilmestyy yleisöä jotka ostavat alkoholijuomia. 2. Mitä enemmän on ei-musiikillisia kuluja, sen vähemmän palkkaa tulee. Äänimiehet, roudaajat ja valomiehet eivät ole ilmaista työvoimaa.

Ja toisekseen, mieluummin sitä harjoittelee ja laulaa leipänsä eteen jos siihen on mahdollista. Ei sillä nyt ihan hulppeisiin tuntipalkkoihin yllä, mutta jos on kerran harjoitellut materiaalin kunnolla ja on kasannut hyvän bändin, ja promootio on tehnyt tehtävänsä niin mukavaahan se keikkailu on. Pääsispä itekin tekemään.

Mie taidan olla vanha

2009-07-28T10:16:00.002+03:00

Tai siis, siltä ainakin tuntuu kun kuulee kavereiden festarikokemuksista ja keikkahyppelyistä. Miten te jaksatte? Myönnän, olin Qstockissa viime kesänä mutta vain siksi että sain esiintymiseni kautta artistipassin sinne jolla pystyi välttämään yleiset bajamajajonot (artisteilla on omat vessansa, tihihii), sain ilmaiset ruuat, halutessani sain mennä hengaamaan backstagelle juomaan limua varjoon ja pääsin aina kotiin yöksi eli ne oleellisimmat ja karuimmat festarikokemukset jäi välistä. Viime viikonloppuna miesystäväni hyppeli joka päivä Qstockissa ja hehkutti hyviä keikkoja aina päivän päätteeksi, itse taas pysyin kotona keittelemässä perunoita.

Tylsä olen myös siinä mielessä, että tällä hetkellä asun vain muutaman korttelin päässä tuosta Oulun keskustan ylpeydenaiheesta, 45 Specialista. Käynkö siellä keikoilla hyppimässä harva se hetki? No en. Viimeisestä käynnistä on yli kaksi kuukautta. En mie vaan jaksa. Keikat alkavat aina hirvittävän myöhään, ja musiikki on niin kovalla että korvatulpat ovat pakollinen asuste.

Toisaalta, tällä hetkellä vaan tuntuu siltä ettei ole mitään paikalle raahautumisen arvoista. Ainakin silloin kun itse olin lukiolainen pääkaupunkiseudulla niin oli historiallisia keikkoja! Kun Don Huonot ja Apulanta vetivät yhteisen keikan Lepakossa ennenkuin se purettiin, I was there. Kun Korson Ankkarock oli vielä ilmainen festari niin kävin kuuntelemassa HIM:n haparoivia ensiaskeleita (Valolla oli vielä pitkä tukka ja bändi veti Chris Isaacin "Wicked Gamesia"). Ultra Bra:n viimeinen keikka Tavastialla, olin siellä. Kun Bryan Adams esiintyi Hietsu 99 -festivaalilla, ja päivän päätteeksi lava syttyi tuleen (festareita ei järjestetty sen jälkeen ainakaan hetkeen), todistin tulenlieskoja.

Mikä näistä olisi loogisin päätelmä: a) nykyään ei vaan ole historiallisia hetkiä musiikissa yhtä paljon kuin männävuosina (vanhan kurpan päätelmä) vai b) olen vanha kurppa joka nostalgisoi? ;)

Tunnusmusiikkia tälle kesälle

2009-07-16T08:49:00.003+03:00

Vietin juhannukseni Tallinnassa kuuntelemassa keskikesän juhlafestivaalin iloista musiikkitarjontaa. Oli todella hauska fiilis, kaikki hymyilivät ja tunnelmoivat merenrannan äärellä auringon laskiessa latin-musiikin tahtiin. Oli suomalaisena hyvin hämmentävää nähdä kuinka saksofonisti pyysi yleisöä kääntymään selin lavaan nähden, halaamaan itselleen tärkeätä ihmistä ja katselemaan auringonlaskua samalla kun he soittivat "Quiet Nights of Quiet Stars" eli "Corcovadon". Kuinkas sitten kävikään, yleisö totteli! Valitettavasti oma tärkeä ihmiseni oli sillä hetkellä lavalla soittamassa, joten jouduin halaamaan itseäni, mutta lohdutuksena sain osakseni paljon eleitä ja ilmehdintöjä lavalla soittavalta mieheltäni.

Tallinnan reissu oli todella antoisa. Valitettavasti levyt maksoivat yhtä paljon kuin Suomessakin, joten tyydyin metsästämään alelaareja. Levykauppojen anti oli erilaista kuin kotona, oli virkistävää nähdä kuinka paikallisen ostoskeskuksen levyosasto ei ollut kaupallisen soittolistaradion/tv:n orjuuttama, vaan hyllyiltä löytyi Mike Oldfieldia (ketä rupesi pelottamaan tuota kuunnellessa?), Dire Straitsia, Dingoa (!!!) ynnä muita sekalaisia tapauksia uudemman popin seassa.

Uusiakin musiikkituttavuuksia tuli yhden illan aikana isot kasat. Vietin iltaa muruni bändikavereiden kanssa, ja bändin perkussionisti hoiti tiskijukan hommia soittamalla tietokoneeltaan kokoelmaansa espanjan- ja portugalinkielistä poppia, etnoa, hiphoppia ja mitä lie. Erityisesti korvaani jäi muhimaan laulajakitaristi Sara Tavares, joka popahtavasta hempeydestään huolimatta iski lujaa. Lämmin kesäilta puutarhassa, lasillinen hyvää viiniä ja taustalla poriseva keskustelu suomeksi, eestiksi ja englanniksi, sekä taustalla soiva hyväntuulinen ja taidokas soitto, mikäs sen hauskempaa!

Ja siltä varalta että musiikkimahaan jäi tilaa vielä yhdelle laulajakitaristinaiselle, niin olkaa hyvä: Joyce. Kesäisiä tunnelmia teille kaikille :)

2009-07-10T21:28:00.002+03:00

Huijui, paljon on tässä välissä ehtinyt tapahtumaan.

Ensinnäkin loppukevät vierähti tyylikkäästi joko sairastellen tai pääsykokeissa. Takana kolmet eri pääsykokeet eri vaiheineen sekä kaksi ylähengitystientulehdusta, molemminpuolinen silmätulehdus, korvatulehdus sekä tulehtunut viisaudenhammas (kaksi hammasta leikattiin pois viime viikolla).

Mutta mutta. Takana ovat taudit ja edessäpäin maisemanvaihdos: Muusikotar muuttaa muihin musiikkimaisemiin, suuntana Kuopio! Kiltit kuopiolaiset päättivät antaa minulle mahdollisuuden opiskella heidän koulussaan sympaattisten pääsykokeiden perusteella, huråå! Luette siis tulevan musiikkipedagogin (eli lauluopen) blogia :)

Studiosta toipuneena

2009-04-19T09:49:00.002+03:00

Jestas sentään. Pääsimme bändimme kanssa kauan hehkutetulle studioreissulle äänittämään ensimmäistä singlejulkaisuamme. Olimme optimistin elkein varanneet vain kaksi päivää studioaikaa, mutta ensimmäisen päivän loppupuolella tuijotimme toisiamme kauhun ja pelon täyttämin silmin kun kävi selväksi ettei kaksi päivää riitä mihinkään. Varasimme sitten kolmannen päivän, joka osoittautui todella hyväksi ratkaisuksi. Note to self: älä aliarvioi tarvitsemaasi aikaa mitä tulee studiolla äänittämiseen.

Studiossa laulaminen ja soittaminen oli aluksi aika hulppeata, mutta karu totuus paljastui heti ensimmäisten ottojen aikana: studiolaitteet tallentavat aivan kaiken. Tavalliset pa-laitteet keikalla antavat anteeksi pienet epävarmuudet, mutta studiotason kamppeet taltioivat jokaikisen pienen yksityiskohdan. Kun yhdistetään kyseinen fakta siihen, ettei ylpeys anna sen vertaa myöten että jättäisi jälkipolvien kuultavaksi pienenpieniä lauluteknisiä äpäräongelmia, niin voitte arvata miten paljon aikaa ja vaivaa meni ongelmakohtien hinkkaamiseen.

Pieni työmoraalikriisi iski! Itse olen kauhistellut ajatusta siitä, että studiossa vetäisi ihan persiilleen ja antaisi miksaajan tehdä studiotaikojaan poistamalla epävireisyydet ynnä muut. Kallista studioaikaa kului kun oma ylpeys ei antanut periksi. Ja kah: tähtivieraamme Kovan Luokan Listoillakin Menestynyt Muusikko lampsi sisään, veti omat osuutensa mahtavasti mutta jätti jälkeensä aika selkeitä virheitä ottoonsa. Tuijotin ja kuuntelin hämmennyksestä sekaisin, kun TähtiMuusikko kuunteli omat osuutensa, totesi että "Njooh, aika jees, mitä nyt tuo yksi räikeä nuotti mutta autotunetetaan se. Mun ylpeyteni ei siitä kärsi".

Mielenkiintoinen kahtiajako. Jos yrittää tehdä jatkuvasti oikein, minimoida mahdolliset virheet ja analysoi soittamistaan herkeämättä, niin lopputuloksena saattaa olla virheetöntä, mutta varovaista jälkeä. Toisin taas jos menee ja soittaa ilman estoja: virheitä saattaa syntyä kuin sieniä sateella, mutta tuloksena on tulkinnallisesti vahvempaa jälkeä. Tulevaisuutta varten yritän löytää näiden kahden ääripään väliltä sen kultaisen keskitien.

Mutta muuten meni ihan älyttömän hyvin. Oli aika hulppeata kun oman biisin sello-osuuksia (!) äänitettiin. Istahdin tuottajan tuolille ja ohjastin Kovan Luokan Tähtimuusikkoamme millälailla haluaisin hänen soittavan eri osuuksia. Ette arvaakaan sitä täyttymyksen tunnetta, joka tulee siitä kun joku ammattimuusikko soittaa soolo-osuuden tekemääsi kappaleeseen, ja tulkinnallaan antaa sen viimeisen silauksen vangitsemalla kappaleen tunteen täydellisesti muutamalla nuotilla. Myönnän: itkin onnesta. Pelottavaa oli myös se, kun havaitsi olevansa ohjat käsissä. Piti sanoa suoraan jos ei pitänyt jostain, ja piti vaan suorasukaisesti käskeä/ohjata/pyytää toista soittamaan erilailla. Oli siinä kiltillä tytöllä vaikeuksia. Naurettavaa toisaalta, että sisälläni kävin kauheita myrskyjä ja kamppailuja siitä miten "käsken" minua ammattitaitoisempaa ihmistä tekemään paremmin, kun mitä luultavammin kyseinen ammattisetä ei ollut moksiskaan ja odotti tyynenä ohjeistuksia. Voitin kamppailun, ohjastin tilannetta, tulos oli parempaa kuin mitä olisin osannut odottaa. Erityisen iloinen olin siitä, kun keksin sellolle uuden rytmikulun aika kimuranttiin kohtaan, ja äänitettyämme sen äänittäjämme kääntyi puoleeni ja totesi tyylikkäästi että "Helvetin hyvä idea". Sisäinen voitto!

Reissun jäljiltä on aika voipunut olo. Heti kun pääsin kotiin niin keho antoi periksi uhkaavalle flunssalle. Oli kiintoisaa täytellä yhteishakulomakkeita reissun jäljiltä. Viimeiset neljä vuotta tähdännyt siihen että pääsisin opiskelemaan lauluopettajaksi ammattikorkealle, ja nyt kun olisi käänteentekevä hetki tehdä siitä tavoitteesta totta niin ei voisi enää vähempää kiinnostaa. Pistin kyllä paperit menemään, mutta oli se aika järkyttävää huomata miten vähän se enää merkitsi. Tai sitten studioväsy ja flunssa vaan estivät minua tekemästä fiksuja päätöksiä. Oh well.

Kevätiltojen kunniaksi

2009-03-13T10:25:00.003+02:00

Eilen vietettiin rumpalikultani kanssa suloisen korni aamupäivä juoden kahvia ja katsellen yhtä parhaimpia näkemiäni musiikki-DVD:itä. Suosittelen siis todella lämpimästi James Taylorin "One Man Band":n katsomista!

James Taylor on malliesimerkki 1960-1970 -lukujen kultaisesta singer/songwriter-genrestä. Mies aloitti uransa kiertelemällä Yhdysvaltoja kitaransa kera lauleskelemalla omia kappaleitaan kahviloissa ja yökerhoissa. Eiköhän sekin kerro jotain, että hän seurusteli Joni Mitchellin kanssa. Enough said. Tässä pätkä yhdestä hänen tunnetuimmista kappaleistaan, "Fire And Rain".

DVD:n konsertissa tunnelmoidaan pelkän kitaran ja pianon kanssa. Siitä huolimatta soundimaailma on täyteläinen, eivätkä kappaleet tunnu olevan puutteellisia. Taylor piikittelee musiikin konemaisuutta kappaleessaan "Slap Leather", ja viljelee huumoria muutenkin aina kun kerkiää. Paras näkemäni rumpukone! Taylor ammentaa musiikissaan folkin, countryn, popin, rokin ja bluesin pohjattomasta lähteestä, ja suoriutuu kaikista tyylilajeista esimerkillisesti. Tykkään! Minkäs sille voi, Muusikotar ihastuu aina laulu+kitara-komboihin. Taylorin musiikki häilyy kauniin ja lähes kornin amerikkalaisen idyllin rajamailla, ja siksi suosittelen jättämään turhan ryppyotsaisuuden naulakkoon tätä kuunnellessa.

Suosittelen konserttia rauhallisiin aamuhetkiin, jolloin voi rauhassa keitellä kahvia ja asetella valkovuokkoja maljakkoon auringon noustessa hiljalleen samalla kun suunnittelet vapaapäivän menojasi.

(Eipä tuo miehen tyyli ole muuttunut minnekään kahdessakymmenessä vuodessa mihinkään!)

2009-02-27T22:00:00.002+02:00

Elämä on vienyt pientä Muusikotarta sellaisiin ulottuvuuksiin, joita ei neiti kokenut kovin todennäköisiksi. Bändimme sai pari levy-yhtiötä kiinnostumaan tuotannostamme. Neuvotteluja ja ajatuksia on viritelty pitkin kevättä. Ja nyt, viime sunnuntaina, sain kuulla vuoden mullistavimmat uutiset: saimme oikean, ihka-aidon levytyssopimuksen todella asialliselta yhtiöltä. Ja juuri sellaisen kuin olimme toivoneetkin.

Tuntuu aivan järjettömän, ihmeellisen, käsittämättömän uskomattomalta ajatukselta. Totta helkkarissa tämän eteen on nähty vaivaa, silti se hämmentää. Ja olen ihan äärettömän onnellinen siitä, että bändiläiset ovat ottaneet meitinkin kappaleita ohjelmistoomme.

Kappaleiden teko ja laulelu kun on ollut minulle ennemminkin sellainen salainen pahe. Ihan pilttinä tein sitä salaa aina kävellessäni kotiin koulusta. Asuimme sen verran syrjässä, joten harvemmin kukaan ikinä käveli vastaan kotimatkallani. Tepastellessani hoilasin menemään, ja vedin hatusta kappaleitteni aiheet ja sanoitukset. Taattua free-jazzia. Yläasteikäisenä aina vapaa-aikanani istuin sähköurkujen tai kitaran ääressä näpelöimässä. Kävin kyllä soittotunneilla, mutten saanut minkäänlaista teoriaopetusta. Urkuopettajani kilttinä setänä piti minulle joskus sävellystunnin, ja kuulin parhaimman rakentavan kritiikin ja neuvon ikinä liittyen kappaleeni yllättävään sävellajivaihdokseen.

"Kuulepa, tässä sointukulussa on pienoinen ongelma"
"Kui?"
"No katsopas, kun sointujen pitäisi seurata toisiaan sillälailla fiksusti, että ne kuulostaisi hyvältä. Ja tällä hetkellä tää on vähän hassu"
"Ööööö..."
"No katopa, tää kuulostaa samalta kuin jos sä puhuisit jostain yhdestä aiheesta, ja kesken lauseen vaihtaisit puheenaihetta. Tyyliin: 'No sitten me soiteltiin silleen että -kahvi on loppu-'. Ymmärrätkö?".

Neuvo jäi muistiin, kiitos siitä. Ja kiitos myös myöhemmälle sovitusopettajalleni, joka antoi kaikki lusmuiluni anteeksi jos onnistuin tekemään kappaleen. Ja järrrrjetön kiitos kuuluu totta kai bändin pojille, jotka eivät nauraneet Muusikotarta pihalle kun ujona neitona kesällä -06 ääni väristen esitteli paria biisiään.

Herttinen.

"Valmistuin konservatoriolta, pääaineenani Guitar Hero"

2009-02-06T13:46:00.002+02:00

Ylen uutissivustoilta löytyi viihdeuutinen, jossa kerrotaan teinin tehneen maailmanennätyksen Guitarheroa pelatessa. Eniten pisti silmääni seuraava lausahdus:

"- Pääinstrumenttina on piano ja olen soittanut kitaraa ensin vain vähän kuusivuotiaana ja vasta hiljattain aloitin sen taas uudestaan, nuori maailmanennätysmies kertoo uutistoimisto Reutersin haastattelussa."

Älkää nyt hyvät ihmiset, kiltit pienet väittäkö, että pärjätäksesi Guitar Herossa pelaajan tulee olla musikaalinen? Tai että kitaransoitto ja Guitar Heron peliohjaimen näppäinten painelu oikeasti muistuttavat toisiaan?

Näin se taitaa olla näinä päivinä. Kanssani samassa koulussa työskentelevä kitaraopettaja kertoi, että yllättävän moni uusista kitaraoppilaista lopettavat harrastuksena parin kerran jälkeen, kun paljastuu ettei se kitaransoitto olekaan samanlaista kuin kitarasankarina leikkiminen pelikonsolilla.

Aaaapuuuuva, antakaa mun kaiken kestää.

Balsamia korville

2009-01-16T13:09:00.002+02:00

Aaaaah. Taustalla soi ystävältä lainattu levy, joka sopii kuin nakutettu tämänhetkisiin "elämä-on-ihan-jees-juttu-aurinko-paistaa-ja-kahvi-on-hyvää" -hetkiin aamulla. Siitä vaan youtubettelemaan herroja Biréli Lagréne & Sylvain Luc. Kyseisellä videonpätkässä miehet leikkivät kitarasankareita, levyllä he ovat ehkä hitusen verran siivompia.

Itselleni tulee kovin hyvä mieli heitä kuunnellessa. Akustisen ja puoliakustisen kitaran soundit sopivat todella mukavasti yhteen, ja miesten keskinäinen soitto on tasapainoista ja tasa-arvoista. Molemmat ovat teknisesti todella näppäriä, keskinäinen dialogi ja vuorovaikutus toimii, sovitukset ovat hauskan kuuloisia. Kovan luokan rokkimeiningistä ollaan kaaaukana kaukana, musiikki liikkuu ennemminkin veijarijazzailussa ja fiilistelyssä. Yhteissoitto pelaa rytmisesti yhteen, eikä kitaristit yritä jättää toisiaan varjoon. Tuoretta, rapsakkaa, mehukasta, pirskahtelevaa.

Sopii viikonlopun aamuisiin kahvitteluhetkiin, tai taustaksi viinilasillisen ja balsamicolla höystettyyn ruokaisan salaatin kera.

Nälkä? Mulla? Eeeheeei lainkaan.

Arvostelun tarkoitus

2009-01-14T13:44:00.003+02:00

Tarkaavaiset lukijat ovat varmasti huomanneet blogini musiikkitekstien määrän vähentyneen huomattavasti. Suurin syy tähän on oman arvomaailmani kriisiytyminen.

Syksyllä aloitin kasvatustieteiden kurssien suorittamisen avoimessa yliopistossa. Hämmentävää koko touhussa on se, että mitä alunperin lähdin suorittamaan rutiinilla pois alta on saanut minut oikeasti miettimään ja pohtimaan itseäni suhteessa muihin.

Pähkinänkuoressa ajatussolmuni: kouluissa suoritetaan opettamista, joka on normatiivista eli arvoja sisältävää touhua. Yhteiskunta on päättänyt mikä on kyllin arvokasta kulttuuripääomaa, jota pitää opettamalla säilyttää tuleville sukupolville. Koulupolitiikassa, kouluissa, opettajainhuoneissa ja luokissa kamppaillaan joka päivä eettisten ja moraalisten arvojen kanssa. Mitä on "hyvää" käytöstä, mitä lasten tulisi oppia sopeutuakseen yhteiskuntaan, onko tämänhetkisen yhteiskunnan arvot oikeastaan minkään arvoisia, miten ja miksi arvostellaan oppilaita numeroarvostelulla.

"Arvostelu" yleensä käsitetään jonkin asian arvottamisena. Tuo asia on parempi kuin tuo. Mitä ei välttämättä aina hoksaa on se, että "arvostelu" pitää sisällään arvoja. Joku on käynyt läpi omat arvonsa, tehnyt niistä jonkinlaisen lineaarisen kuvauksen, ja niiden mukaan järjestelee muita johonkin arvojärjestykseen.

Lauluopettajana toimiessa törmään jatkuvasti omien arvojen(i) mollaamiseen. Joko niin, että oppilas haukkuu minun arvojani, tai sitten oppilas haukkuu omia arvojaan. "No en todellakaan suostu laulamaan tuota biisiä / No en mä kyllä tiedä mistään mitään, kuuntelen ihan tuppumusiikkia".

Ensinnäkin (itsekeskeisyys ensin) : millä oikeudella te oppilaani haukutte minun valintojani? Suurin osa teistä on minua kymmenen vuotta nuorempia, eli tavalla tai toisella minulla on enemmän elämänkokemusta kuin teillä. Olen opiskellut ja harrastanut musiikkia pidempään kuin te, tehnyt suuria elämänpäätöksiä ja tehnyt uhrauksia niinkin abstraktin asian vuoksi kuin musiikin. Saatan kuulla kappaleen sisältä asioita, joita te ette hoksaa kuulla ja arvostaa.

Mutta toisaalta: miksi minun mielipiteeni olisi arvokkaampi kuin teidän? Eikö positiivinen kokemus ole aina arvokas asia, oli sitten positiivisen kokemuksen katalystina iskelmä-, kansan-, pop- taikka jazz-musiikki? Satun koulutuksen saaneena ymmärtämään jotain sointukulkujen teoriasta: jos kappaleessa on mielestäni kiva sointukulku, eikä joku sitä kuule eikä ymmärrä vaan pitää kappaletta surkeana, niin kumman mielipide pätee enemmän?

EI KUMMANKAAN!

Siksi koen musiikkikritiikit ja -arvostelut täysin turhina. Minkä ihmeen vuoksi ihmiset lukevat jonkun "arvostetun" toimittajan arvoitettua mielipidettä levystä, kun voisivat itse ottaa ja kuunnella levyn ja päättää ihan omasta toimesta onko se omasta mielestä kiva vai ei? Joku voisi väittää, että musiikkilehdet, -koulutus, -kanavat, -blogit ja muut arvoja sisältävät tahot auttaisivat löytämään itselleen mielekästä ja arvokasta musiikkia. Mutta mitä se "arvokas" musiikki on, ellei jotain joka merkitsee sinulle itsellesi jotain tärkeää ja säilyttämisen arvoista? Ja kuka muu tietää paremmin kuin sinä itse, mikä on sinulle arvokasta musiikkia?

Uskallan väittää, että jos ei olisi esteettisiä arvoja ja perinteitä vaalivia instituutioita (koulut, kirjat, lehdet, asiantuntijat, levy-yhtiöt), niin ihmiset etsisivät pakostakin itselleen kuunneltavaa musiikkia paljon intuitiivisemmin ja terveellä itsekkyydellä. Ihmiset saattaisivat kuunnella musiikkia aivan avoimin korvin, koska kukaan ei olisi neuvomassa miten jokin asia tulisi kokea. Jos arvostelevat ja arvoja säätelevät tahot lakkaisivat päättämästä kuka on tarpeeksi arvokas säilytettäväksi jälkipolville tai kuka on tarpeeksi arvokas tuottaakseen pääomaa sitä arvostavalle taholle, niin sitten kaikki musiikilliset kukat olisivat samalla viivalla ja tasavertaisia pienellä kukkapenkillämme.

Eli: who am I to judge? Menetättekö te lukijat aidon löytämisen riemun, aitojen merkityksellisten asioiden kokemisen jos minä, blogini Ehdoton Ylivaltiatar ja Kaiken Musiikillisen Auktoriteetin Kaunein Kuningatar, sanon että "joo, tuo oli kiva" tai "nääääh, tuo oli ihan lannoitetta"?

And now for something completely different...

2009-01-13T10:08:00.002+02:00

Vakavahenkinen blogini lähentelee asiattomuuksia, sussentään! Kaikkien lemppariAnnikki haastoi paljastelumeemiin, joten siirtykäämme hetkeksi pois musiikin ihmeellisestä maailmasta Muusikottaren kieroutuneeseen päähään.

Eli säännöt (kopipeistaan hävyttömästi) :

1. Link to the person who tagged you. / Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Post the rules on your blog. / Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Write six random things about yourself. / Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Tag six people at the end of your post and link to them. / Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Let each person know they have been tagged and leave a comment on their blog. / Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Let the tagger know when your entry is up. / Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

Myönnän heti alkuun, että en ala haastamaan ketään tähän, koska miltei kaikki on jo haastettu! Eli napatkaa itsellenne, jos siltä tuntuu.

1. Kaksikielisyyteni tuskin lasketaan ihan random faktaksi. Mutta sen tuomat edut/haitat ovat hulvattomia. Jos satun hengailemaan jonkun läheiseksi katsomani henkilön kanssa, sen oudommaksi kielenkäyttöni menee. Pääasiallinen tunnekieleni on siis finglish, suomen- ja englanninkielen avioton lemmenlapsi. "Honeypupu, could you go to the aptek and take my recipe with you?". Njaah, ensinnäkin: there is no such thing as an "aptek", drugstore would be more like it; and doctor's don't give recipies, but they do give out prescriptions. Tai jos keskustelija on erittäin fluent in finglish, niin kielet menee aivan solmuun. Miehen aivastaessa voisin huudahtaa että "Stop pärskying!". Tai herkkänä hetkänä "Oooh, I like them nenäpusu's!".

2. BBC:n hauskan ja huipputieteellisen testin mukaan ajattelen kuin mies. Sain huippupisteet kaikista niistä osioista, joissa perinteisesti miehet pärjäävät paremmin. Vastaavasti olin melko surkea niissä kohdin, jossa naiset selviytyvät paremmin.

3. En voi sietää banaania, lanttua, herneitä, kaalia, selleriä, aladoobia, silakkaa, viiliä, piimää, kokonaisia pippureita, kesäkeittoa, kukkakaalia, kermavaahtoa, Carneval-keksejä, Marie-keksejä, suurinta osaa irtokarkkivalikomasta, limppua, kaikkia muita maitosuklaita paitsi Fazerin, ja possua. Mainitakseni muutaman.

4. Sen sijaan olen aivan hulluna näihin: väljähtänyt kokis (maku tulee esiin, eikä kuplat satu); yön yli kuivunut ruisleipä; kylmä pizza; graavattu kala (olen syönyt paketillisen graavilohta itsekseni yhdellä istumalla); aurajuusto; kylmä glögi; sekä Ben&Jerryn "Cookie Dough"- ja "Cherry Garcia" -jäätelöt.

5. Harkitsin aikoinani taideteollista alaa. Lukiossa otin vain kolme musiikkikurssia, mutta kävin innoissani kaikki kuvaamataidon kurssit läpi. Suoritin avoimessa korkeakoulussa peruskurssit graafisesta suunnittelusta ja sisustussuunnittelusta.

6. En vieläkään muista kumpi kirjain tulee aakkosissa ensimmäisenä, n vai m. Menen siitä aina sekaisin.

Saas nähdä kuinka moni lukija katoaa näiden shokkipaljastusten myötä.

Eeeeeei...

2009-01-10T20:36:00.001+02:00

Ai miksi koulutus kannattaa, musiikissakin? Nooh, jotta ei kävisi NÄIN.... Voi aikoja, voi Tapania.

In the year 2008...

2009-01-05T14:03:00.002+02:00

En ole täällä sen kummemmin harrastanut meemejä, mutta tämä pisti silmään lueskellessani Tiinan aivoituksia männävuodelta.

Koen tällä hetkellä olevani ponnahduslaudalla, ja alla levittäytyy hyppy tuntemattomaan. Ehkä katselemalla hetken taaksepäin näkisin sitten pienen verran eteenpäin.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2008, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Njaaaaaah. Tuota noin. Suoritin pianonsoitossa jonkinsortin tutkinnon, ja laulusta D-tutkinnon. Se oli kyllä aikamoista järjestää oma konsertti, koota oma bändi ja harjoitella ne biisit kuosiin. Ja opettaminen oli myös täysin uusi juttu.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En ikinä lupaa mitään, täten säästyn pettymyksiltä. Mutta onnistuin kyllä tekemään paljon asioita, jotka luulin aiemmin mahdottomiksi.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Ei... kai...

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Valitettavasti, ja kovin ikävissä merkeissä.

5. Missä maissa kävit?

Kävelin Ruotsiin. Kuulostaa urheammalta kuin mitä se oli. Vietin viikon Torniossa, ja Ruotsi oli todellakin vain kadunmitan päässä. Loikkasin rajan yli monta kertaa päivässä!

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2009, jota puuttui vuodesta 2008?

Järjestelmällisempää elämää. OMAA elämää. Harrastuksia. Enemmän kävelyretkiä rannalla, enemmän saunomista järvenrannalla.

7. Mitkä vuoden 2008 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?

27.5. eli D-tutkintoni päivämäärä.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Valmistuminen. Pelkojeni ylittäminen. Kohtasin pelottavia asioita, ja selviydyin.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

En oikeasti koe epäonnistuneeni missään, koska epäonnistumista koituu yleensä enemmän hyötyä kuin haittaa. En päässyt opiskelemaan, byhyy. Mutta onni onnettomuudessa, välivuosi ja sen tekemiset ovat osoittautuneet monta kertaa hyödyllisemmäksi kuin vastaava aika koulussa johon hain.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Kylläkyllä. Noidannuolia tuli kärsittyä, noroviruskin iski kyntensä minuun, ja nyt syksyllä varsin veikeä kurkunpääntulehdus ilahdutti parisen viikkoa.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Punaiset Hai-saappaat. Parhaimmat kengät ikuna.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

Lähinnä omani.

13. Kenen käytös masensi?

Kaikkien teini-ikäisten.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Vuokranmaksuun.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

No ainakin se viikon kestänyt CVT-laulukurssi, josta maksoin itseni kipeäksi. Ja miesystävän sijoituksesta eli maailman suloisin asunto keskustan liepeiltä. Ja valmistuminen!

16. Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2008?

Torniossa tuli pyörittyä paikallisella jazz-festivaaleilla. Eräs artisti teki viime hetken peruutuksen, ja hänen tilalleen tuli minulle täysin tuntematon neitonen, Sinne Eeg. Se keikka kyllä kolahti sen verran lujaa, että ryntäsin heti keikan jälkeen ostamaan neidin levyn. Se oli rakkautta ensikuulemalta.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

a) onnellisempi vai surullisempi?

Onnellisempi.

b) laihempi vai lihavampi?

Tismalleen sama.

c) rikkaampi vai köyhempi?

Kumma kyllä, työttömyys- ja asumistuki on suuremmat kuin opintotuki. Eli rikkaampi.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Harrastaneeni liikuntaa. Ommelleeni.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?

Stressannut. Pelänneeni kritiikkiä. Pelosta jähmettymistä. Jäätelön ja suklaan syöntiä.

20. Kuinka vietit joulua?

Perheen tykönä.

21. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?

Olisin sanonut työnantajilleni, että antaisivat vähemmän oppilaita.

22. Rakastuitko vuonna 2008?

En kyllä, tämänhetkinen mieheni olisi varmaan ollut kärmeissään sellaisesta.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?

Saman miehen kanssa about 365 sellaista.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?

Televisiota ei meidän taloudessa ole. Mutta eipä se estänyt seuraamasta hyviä ohjelmia. Olen heikkona "Heroesiin". Ja "America's Next Top Modeliin". Ja "Houseen".

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?

Nääh, samat inhot kuin ennenkin.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?

Meikällä on pahana tapana lukea samoja kirjoja aika moneen kertaan. Orson Scott Cardin "Ender's Game". Ja nyt joululomalla luin Stephenie Meyerin kirjoittaman trilogian kolmen päivän sisään: "Twilight", "New Moon" ja "Eclipse". Koukuttava!

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

En kyllä ala luettelemaan niitä kaikkia. Liian monta!

28. Mitä halusit ja sait?

Hai-saappaat. :) Ja pusuja!

29. Mitä halusit muttet saanut?

Opiskelupaikan.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

"Be Kind, Rewind".

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?

Istuin terassilla muutaman tutun kanssa ja join viiniä. Koin myös oudon hetken kun eräs arveluttava tuttuni heitti päälleni kuitinpalasia ja potki (!) minua. Kypsän ihmisen huomionkipeyttä.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Jos olisin stressannut pikkuisen vähemmän, ja ollut optimistisempi. Ehkä sillä tavoin olisi saanut enemmän tehtyä.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2008?

Sillä saralla tapahtui paljon muutoksia! Koulukaverit koukuttivat minut kirpputoreiluun, joten tyylini ja budjettini paranivat kertaheitolla. Aluksi hempeilin naisellisilla 1930-1950 -lukujen välisillä kukkahameilla, kotiopettajatarsaappailla ja pitkillä, punaisilla hiuksilla. Nyt siirryin 60-lukuun leikkauttamalla hienon Twiggy-henkisen polkan ja harrastamalla kirkkaita värejä ja boheemia kaupunkilaisvaatetusta.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Oma kulta. Kiitos.

35. Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?

Obama.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Ei oikeastaan mikään.

37. Ketä ikävöit?

Omaa kultaa. Karkasi kiertueelle, mokoma.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

Kurssin lauluopet. Muutamat oppilaat. Vaikea sanoa!

39. Kerro elämänohje, jonka opit vuonna 2008.

Nou hätä, kaikki sujuu.

40. Lainaa sanoituksia, jotka summaavat vuoden 2008.

"I open up my windows to the storm
written letters on my walls
set the house on fire
I'm on my way to heaven
I'm done, but I'm up for more"
(Viktoria Tolstoy: South)

Tutkintobiisi. Valmistuminen. Sedän itsemurha. Aika paljon juttuja tuli mieleen kyseisestä biisistä.

41. Joka kuukauden ensimmäinen virke:

En kuollakseni muista mitään kuukausikohtaista. Next!

Jaa, ei ole seuraavaa. Live and learn!

Korvatulpat ovat pop

2009-01-02T21:05:00.004+02:00

Käytiin sitten tuon rumpalimuruni kanssa katsomassa tuon uusimman Bondin eli "Quantum of Solacen". Henkilökohtaisesti tykkään kovasti tästä uudesta valveutuneesta ja teoilla-on-aina-seurauksensa-Bondista. Sekin ainoa kerta, kun agentti pääsi huvittelemaan jonkun neidon kanssa, niin neidolle kävi ikävästi vihollisen toimesta. Näin se Bond oppii, ettei voi huvitella ilman seurauksia! Moraalitäti päättää raporttinsa tähän.

Mikä eniten elokuvateatterissa häiritsi oli korviin kantautuva äänenvoimakkuuden uusi trendi. Toissakesänä Yhdysvalloissa sain istua lehvateatterissa sormet korvissa, kun elokuvan äänimaailma oli yksinkertaisesti liian lujalla. Ja nyt sama tyyli on rantautunut Suomeen. Suurimman osan ajasta tukin korvakäytäviäni sormillani. Eihän se mitään, jos se olisi ollut sellaista tasaisesti nousevaa äänenvoimakkuutta, johon korvien suojakeinot tepsivät. Mutta eeeih: hemmetin äkkijyrkät pamahdukset ja korviin kiljuvat tehosteet tulivat aivan yhtäkkiä.

Voin rehellisesti sanoa, että omalta kohdaltani reissut elokuvateattereihin päättyvät tähän, jos ei joku kiellä tarpeettoman kovaäänisiä tehosteita teattereissa. Kyllä se jännityksen tunne tulee vähemmälläkin äänimassalla perille. Kuuloni on minulle rakas, enkä haluaisi huonontaa sitä vain sen vuoksi kun elokuvatekijän on ammattitaidottomuutensa vuoksi korvattava köykäisen juonen aukot liiallisilla tehosteilla.

Korviahivelevät uutiset ovat kuitenkin se, että kotiimme rantautui hienot kaiuttimet! Uppouduin tuossa yhtenä iltana istumaankin niiden edessä fiilistelemässä tutuilta levyiltä löytyviä uusia äänimaisemia. Tuli ihan uusi käsinkosketeltava ulottuvuus joihinkin kappaleisiin, kun kuuli miten kitaristin sormet siirtyvät otelaudalla, tai kun live-äänitteessä laulaja napsuttelee sormiaan svengin tahdissa silloin tällöin.

Kukkahattutäti päättää raporttinsa tähän!

"Siis, ei meidän musaa voi oikein luokitella mihinkään..."

2008-12-30T15:08:00.002+02:00

Aikuistumisen hyviä puolia on asioiden selkiintyminen. Tiedän mistä pidän ja miksi, mutten koe suurta tarvetta julistaa sitä maailmalle. Toisaalta en koe järjetöntä pelkoa siitä, ettei joku pidä samoista asioista kanssani.

Myönnän auliisti, etten tunne muiden musiikkibloggareiden esittelemiä artisteja. En ole katsellut telkkaria enkä kuunnellut radiota vuosiin. Kaihdan muotia. Kannatan uusien asioiden kokeilemista, mutten trendien seuraamista. En kuuntele musiikkia, jonka olemassaolon oikeuttaa pelkästään sen erilaisuus ja moderni ote muihin nähden.

Nyt en kuollakseni muista kuka ja missä seuraava lause kerrottiin, mutta se kiteytti monta asiaa mielessäni: kun puhutaan naiskauneudesta, niin osa miehistä ymmärtää vain suoraviivaisen seksuaalisuuden kauniiksi. Punatut huulet, paljas iho ja suuret rinnat ovat ikäänkuin punakynällä alleviivattuja merkkejä, jotka toimivat niin selkeinä merkkeinä ja suurina opaskyltteinä, että tyhminkin ymmärtää että "ai siis NYT mun pitää tajuta pitäväni tätä himoittavana eli kauniina". Nämä ovat yleisesti hyväksyttyjä "kauneuden" merkkejä. Tehokkaassa yhteiskunnassamme ei tunnu olevan aikaa asioiden toljotteluun, vaan kaikelle pitää olla järkevä selitys. "Nainen on kaunis, kun hän täyttää nämä kriteerit. Ja kun nainen on kaunis, häntä pitää haluta seksuaalisesti". Edellämainittu on siis raa'asti kärjistetty lause, eikä edusta kirjoittajan mielipidettä. Kunhan tuon esille joitain ajatuskuvioita, joihin olen törmännyt.

Ihmisille on kovin luonteenomaista lokeroida asioita nopeasti. Se taitaa olla tehokas eloonjäämisstrategia. Viidakossa pitää osata tunnistaa mahdolliset vaarat ja reagoida niihin sopivalla tavalla. Ei ole ylimääräistä aikaa jäädä pohtimaan, koska ilkeä tikru syö sinut heti ja nyt.

Kuuntelutin tuttavalleni bändimme demokappaleita. Sanoin hänelle, että arvostan rehellistä mielipidettä, ja sen sitten sainkin. Herra kuunteli kappaleita aina muutaman sekunnin kerrallaan, sammutti ne ja totesi sen kummemmin asiaa pohtimatta että "Ei toimi, aivan liian pliisua hänen makuunsa", ja pisti stereoihin soimaan raskaampaa jytkettä.

Jäin miettimään herran nopeaa lokerointia. Hienoa, jos hän todellakin on niin selkeä mieltymyksissään. Mutta mikä tarve ihmisillä on lokeroida ja analysoida kaikki heti-nyt-samantien? Olisiko herran identiteetti ollut uhan alla, jos olisi kuunnellut jotain oman selkeän makunsa vastaista, ja huomannut pitävänsä siitä? Toisaalta: tämänkin tekstin alkuosassa hehkutin maun selkiintymisen ihanuuksia. Jipii, en ole enää pieni ja epävarma teini jonka mielipiteet kulkevat muiden mukana!

Missä kulkee kypsän itsensä tuntemisen ja uhmakkaan identiteettisuojelun raja? Missä kulkee ulkoisten mieltymysten ja henkisten arvojen rajaviiva? Kuinka moni tällä hetkellä omaperäisenä ja kypsänä pitämämme teko ja ajatus onkin vain pakollinen osa kehityskulkua johonkin oikeasti kypsään ja fiksuun tilaan?

Jep, pieni identiteettikriisi meneillään. Tällä hetkellä ihastelen tämän herran tuotantoa, vaan kuinkas sitten huomenna?

Hyvä Joulupukki,

2008-12-18T11:47:00.003+02:00

toivottavasti sinulle kuuluu hyvää. Minulle kuuluu hyvää, mutta senhän jo varmaan tiesitkin.

Olen yrittänyt parhaani mukaan olla kiltti ja hyvä ihminen, vaikka lipsahduksiakin on sattunut. Blogiani olen laiminlyönyt, mutta itsekin kiireisenä varmaan ymmärrät kyllä syyn.

Varsinaisia joululahjalistoja en nyt tähän kirjoita. Perheeni tietää suurimmaksi osaksi toiveitani, joten sinun ei tarvitse vaivautua niiden pohtimiseen. Kaikessa hässäkässä tuli vain mieleen joitain toiveitani, joita nyt kirjoitan ylös itseni huviksi. Ei sitä koskaan tiedä, jos joku näistä sattuisi osumaan kohdalle.

-Haluaisin tutustua minulle uusiin jazz-laulajattariin. Ellat, Billyt, Sarahit, Nancyt, Bettyt, Carmenit, Shirleyt, Anitat, Monicat ja muut ovat tulleet jo kovin tutuiksi. Ehkäpä löytäisin jotain hauskaa natusteltavaa Peggy Leen laulannasta?

-uusi nylonkielinen kitara olisi aika mahtava juttu. Omassani on todettu rakennevika, jonka vuoksi kansi kaatuu sisäänpäin, eikä sitä voi soittaa kun kielet nousee liian ylös.

-trumpetti! Hirveä hinku kokeilla jonkin uuden soittimen kanssa näpertelyä. Puhallinsoitin olisi äärettömän hyvä valinta laulajalle, jotta pääsisi hengittämään.

-lisää aikaa. Aikaa ei koskaan tunnu riittävän.

-Mark Levinen "Jazz Theory Book". Tätä kun suositellaan jokaikisessä paikassa pakolliseksi luettavaksi, niin olisikohan aika hankkia tämä itselleenkin.

-...opiskelupaikka musiikin parissa... Ja jostain, jossa ei harrasteta Oulu-meininkiä opiskelijavalintojen ja koulutuksen suhteen.

- aikaa, kärsivällisyyttä ja hyvää sävelkorvaa, jotta saisin transkriptioitua hyviä biisejä seuraavaa projektiani varten

Tälläisiä asioita tänä vuonna. Toivottavasti sinulla, Joulupukilla, ja kaikilla blogin lukijoilla on oikein ihana ja lämpöinen joulu. Kääriydy villahuovan sisään, ja tunnelmoi kynttilänvaloa ja hyasintin tuoksua.

Lämpimin joulutervehdyksin,

Muusikotar

2008-12-05T12:52:00.002+02:00

Annikin hienon Athene-merkinnän innoittamana aloin pohtimaan lapsuudenaikojeni kiinnostuksen kohtia. Lapsena sitä tuli jotenkin paljon rohkeammin ja avoimemmin tykänneeksi asioista, eikä miettinyt sitä onko se coolia vai ei. Esittelen tässä nyt joitain kappaleita, jotka kolahtivat pikku-Muusikottaren päähän joskus aikoinaan ja jättivät jälkensä.

Kaikkein huikaisevimmat näkö- ja kuulomuistot ovat fantasiaelokuvista, jotka ilmestyivät huusholliimme kun olin viisivuotias piltti. Kaikista ahdistavin ja ihanin elokuva oli "Return To Oz" eli "Paluu Oziin", jota tuijotin silmä kovana vaikka se vähän pelotti. Elokuvan tunnusmusiikki pysyy yhä tähän päivään asti kaikkein kauneimpana asiana, jota olen ehkä ikinä kuullut. Tämänkin kirjoituksen aikana kuunnellut tuon linkin materiaalin noin tuhat kertaa, ja silti selkäpiissä värisee.

Toinen miltei yhtä huikaiseva musiikillinen ja visuaalinen kokemus oli myös yhtälailla synkkä mutta ihana fantasielokuva "The Neverending Story", eli "Päättymätön Tarina". Kyllähän se Limahlin laulama tunnari oli jees (hämmentävä kasarivideo), mutta kaikista hienoin oli se elokuvan kantava sankariteema, sekä vähän pelottavampi väliteema.

Kahden edellämainitun fantasiaelokuvan lisäksi videonauhurissamme pyöri alituiseen The Beatlesien psykedeelinen taidepläjäys "Yellow Submarine". Heti elokuvan alussa oli lempikohtani ja -lauluni, eli "Eleanor Rigby". Tiedä sitten mikä siinä oikein kiehtoi, sen surumielisyys, jousien ja laulustemmojen välinen vuorottelu vai mikä.

Simon & Garfunkelin "The Boxer" tuli todella dramaattisesti elämääni unen kautta. Näin jotain todella psykedeelistä unta leijonista ja lentävistä pahvilaatikoista avaruudessa, kun yhtäkkiä unen sekaan sekoittui kyseinen kappale. Se on muistini mukaan ensimmäinen kerta kun unessani soi musiikki, ja olin ihan haltioissani. Herätessäni tajusin, että siskoni olivat pistäneet kappaleen soimaan alakerrassa aamuherätyksen muodossa, ja sitä kautta se luikahti uniini.

Ja samaa kaihoisan musiikin linjaa jatkoi Dire Straitsin "On Every Street". Tämä iskee yhä ja lujaa. Erityten kappaleen instrumentaalilopetus. Helvetti varmaan jäätyi nyt jossain: laulaja, joka tykkää instrumentaaleista.

*vaipuu kuuntelemaan*

Ain laulain työtäs tee...

2008-12-04T10:07:00.002+02:00

Juu, en ole kuollut. Kaamos ei syönyt minua. Puuhaa vaan on riittänyt, mutta ei negatiivisessa mielessä. Seinät eivät tunnu kaatuvan päälle. Pitkästä aikaa sellainen olo, että elän omaa elämääni ja oikeasti opin jotain uutta päivittäisellä tasolla.

Yhä etenevissä määrin on tullut selväksi se, ettei ihmiset oikeastaan halua panostaa asioihin. Totta kai, pata kattilaa soimaa, onhan sitä tullut lusmuiltua itsekin ja ihan kunnolla. Mutta nykyään tiedostan sen, ja yritän jopa tehdä asialle jotakin. Eihän se epälusmuilu oikeastaan vaadi muuta kuin kalenterin käyttöä sekä omien vahvuuksien ja heikkouksien tunnistamista.

Ylläoleva vuodatus on sekalaista sotkua monestakin eri tapahtumasta. Enimmäkseen se koostuu lauluopettajan arjen puuhastelusta. Nyt en onneksi stressaa koko opettamistapahtumaa yhtä paljon kuin aiemmin, koska tajusin etten voi ottaa koko vastuuta siitä laulutunnin tilanteesta. Vaikka olenkin "opettaja", se ei tarkoita sitä että olisin joku ihmenainen joka osaa kaikesta kaiken ja osaisin maagisen tahtipuikon heilautuksella taikoa oppilaaseen taitoja. En yritä väistää vastuuta: minun velvollisuutenani on yrittää toimia mahdollisimman hyvänä opettajana. Mutta muutaman kuukauden touhuilun jälkeen olen löytänyt opettamisen alkemistin kiven jolla varmistetaan se, että oppilas oikeasti saa jotain irti oppitunneista. Se on oppilaan OMA motivaatio ja innostus.

Oppilaani ovat monentasoisia. On suihkussalaulelijoita, musiikkilukiolaisia, työssäkäyviä karaokehiippareita, pieniä pilttejä, pop-teinejä. On monia vuosia laulaneita ja vasta alkuun pääseviä. Osalla on hyvinkin näppärät sävelkorvat, osalla taas ei. Riippumatta lähtötasosta niitä edistyviä oppilaita yhdistää tämä maaginen ihmeominaisuus: oma halu, oma aktiivisuus, oma vastuu, oma motivaatio.

Keski-ikäinen perheenäiti, jota oli haukuttu epämusikaaliseksi ja sävelkorvattomaksi läpi elämänsä, tuli tunnilleni. Hän oli todella jämpti: jos ei edistystä tapahdu kuukauden sisällä, hän lopettaa tunnit. Lähtökohdat olivatkin aika hulppeat: oikeaa nuottia ei tahtonut löytyä, eikä ääntä ollut nimeksikään. Vaan kuinkas sitten kävikään, miltei neljä kuukautta sitten siinä yhdessä askarreltiin ja puuhailtiin. Nuotit löytyivät yhä nopeammin, ja ääntä tuli komiasti. Hän teki annettuja tekniikkaharjoituksia ja sai jopa lapsensa tekemään niitä yhdessä hänen kanssaan. Edistyst tapahtui, ja meillä molemmilla tuntui olevan hauskaa tunneilla.

15-vuotias teinineiti, joka oli innokas musiikinkuuntelija ja -harrastaja, tuli laulutunneille. Innostusta musiikkia kohtaan riitti, ääntä tuli enemmän kuin neidillä oli kokoa. Mutta siihen se tyssähti. Neiti oli hajamielinen kuin seula, ja vaikka ehdotin kalenterin hankkimista tai muistiinpanojen tekemistä vaikka nuottien reunaan, niin ehdotuksille vain kohautettiin olkia. Annoin harjoitteluehdotuksia, mutta ainakin neidin selityksien määrä ylitti varsinaisen harjoittelun määrän. "En mä kerinny ku koeviikko/poikaystävä/reissu/työharjoittelu/väsy...". Sovitut tapaamiset, jotka olin merkinnyt kalenteriini, jäivät häneltä välistä. Huolimatta hyvästä lähtötasostaan neiti on pysynyt lähtökuopissaan. Neiti on siis mukava tyyppi, enkä koe että hänellä olisi mitenkään tylsää tai ahdistavaa kanssani. Vissi ero keski-ikäiseen perheenäitiin nähden on se, että neiti ei tee oman lauluharrastuksensa eteen mitään muualla kuin kanssani tunneilla.

Yleensä ottaen aikuisoppilaiden ja teinioppilaiden välinen ero piilee siinä, että teinit haluavat vain paikan ja tilanteen johon ilmestyä kerran viikossa jonka voi merkitä omaan harrastuslistaan, ja vanhemmat maksavat kiltisti kaikki kulut. Aikuiset taas haluavat tuloksia ja vastinetta harrastukseen syytämille rahoilleen.

Tämä siis kaikille teille, jotka haluaisitte ottaa soittotunteja aikuisena. Ottakaa ihmeessä! Ei se musiikin osaaminen tunnu olevan mikään sisäinen taito, jolla synnytään. Sävelkorvaa harjoitetaan, ja kyllä se kehittyy vanhemmitenkin harjoittelulla. Ihan samanlaista touhua se musiikin tekeminen on kuin mikä tahansa muu taito: kun sen parissa näpräilee aikansa, niin siinä kehittyy. Kunhan riittää omaa halua ja innostusta, sekä uskallusta kokeilla ja sanoa suoraan jos ei ymmärrä tai halua jatkaa samalla tavalla. Ja kunhan uskaltaa kokeilla ja epäonnistua. Vain epäonnistumalla ensin opit miten ei pidä tehdä, jotta voit onnistua.

Totta kai

2008-10-05T19:11:00.003+03:00

Läppärini päätti ylikuumentua ja hajota pelkästään sympatiasta kurkunpääntulehduksesta kärsivää omistajaansa kohtaan. How lovely. Kuulemma huolto maksaa yhtä paljon kuin uusi kone. Jes.

Eli blogi jää näennäistauolle: palaan tänne entistä eheämpänä jahka löydän itselleni joko huokean läppärihuoltajan tai halvan läppärinkorvaajan.

Till then!

Satunnaisia kuulumisia

2008-09-27T09:31:00.002+03:00

Istun kotona kurkunpääntulehdus seuranani. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että makaan sängyssä enkä puhu sanaakaan ainakaan kolmeen päivään. Terapeuttista, koettakaa itse olla joskus puhumatta vähään aikaan.

Tuttava kävi Idols-karsinnoissa, ja palasi kotiin häntä koipien välissä. Vika ei todellakaan ole tuttavani laulukyvyissä. Vallan mainio tapaus. Kuka vihdoinkin selittäisi laulutaitoisille hakijoille, ettei tuomaristo siellä välitä pelkästä laulukyvystä? Siellä etsitään mahdollisimman taloutta rikastavaa viihdettä, ei taitoa. Tästä tuli ideana: joku radiokanava saisi luvan järjestää omat laulukilpailunsa, jonka koko ideana on, ettei kilpailijoita nähdä ikinä. Kilpailijoita ei haastatella turhuuksista, vaan kohdellaan fiksusti. Mutta musiikki olisi kuitenkin selkeästi hyvää, nykyaikaista ja radioystävällistä. Idolsien ja Euroviisukarsintojen massapoppia riittää tällä hetkellä ihan mielinmäärin, mutta en tiedä tällä hetkellä yhtäkään vakavasti otettavaa laulu/kappalekilpailua jota alan ammattilaisetkin seuraisi kiinnostuneena.

Näin unta, jossa soitin selloa kaupunginorkesterin ihmeellisessä projektissa. Oli muuten hauskaa, kun pääsin sitä soittamaan ihan oikeasti. Tunsin kielet sormieni alla, osasin pidellä jousta, kuulin korvissani sävelet joita soitin, kuulin viereisten sellistien kieltenvirittelyt. Unessa minulla oli jonkin sortin relatiivisen ja absoluuttisen sävelkorvan sekasikiö, mutta osasin virittää oman selloni hyvin tarkasti: kuulin vireen pienetkin sadasosan muutokset. Selloni oli myös jonkinsortin ihmeotus, koska siinä oli mandoliinin lailla kaksoiskielet. Olin tähtisellisti! Lisää tälläisiä unia.

Blogattavaa riittää...

2008-09-20T17:00:00.003+03:00

Äääärgh, mokoma kiire. Onhan se mukavaa kun on töitä (josta saan uskomattoman huonosti palkkaa, pöh), mutta jälleen kerran kävi kuten kouluaikoinakin: vapaa-ajan ja työn välinen raja on hämärtynyt jonnekin sumun peittoon.

Lyhyesti voisin todeta taannoisesta levytilauksestani, että kaikki levyt kotiutuivat vihdoinkin luokseni. Yllätin itsenikin innostumalla eniten Dolly Partonin kokoelmalevystä.

Levy on siis kahden cd:n läpileikkaus Dolly Partonin, peruukkipäisen ja muhkearintaisen kantrilaulajan urasta. Kansilehtisen mukaan Parton innostui jo nuorella iällä kirjoittamaan kappaleita, ja ennen omaa laulu-uraansa sävelsi kappaleita muille artisteille. Jossain vaiheessa Dolly kuitenkin onnistui saamaan itselleen oman levysopimuksen. Yksi maineikkaimpia hittejä Partonin uran alusta on kappale "Dumb Blonde", joka kappaleena varmastikin kiteyttää kaikki ne ennakkoluulot mitä Parton sai osakseen nuorena, vaaleana neitona musiikkibisneksessä.

Haluan heti kärkeen korostaa, etten yleensä kuuntele kantrimusiikkia. Olin menettää hermoni viime kesänä kun isäni kanssa ajelimme Yhdysvalloissa Ohion osavaltiossa: reilusti yli puolet radioasemista soittivat yksinomaan pelkästään kantria, joten yliannostus oli taattu. Onneksi radiotarjonta oli aikalailla osavaltiokohtaista, joten ylitettyämme osavaltion rajan Michiganin puolelle musiikkitarjontakin monipuolistui huomattavasti. Asenteestani johtuen olin aika skeptinen kun ryhdyin näitä kokoelmalevyjä kuuntelemaan. Yllätyin positiivisesti: Partonin kappaleet ovat mukavan maanläheisiä, rehellisiä, mutkattomia ja avoimia. Kappaleista heijastuu tosielämän tilanteet, aitoja ajatuksia ja kokemuksia. Mielestäni yksi hienoimpia kappaleita levyllä on "Bargain Store", jossa ilotyttö kertoo rakkautensa olevan hyvää, vaikka onkin vanhaa tavaraa. Kappale joutui soittokieltoon useimmilla radioasemilla rajun tarinansa vuoksi. Parton suitsutti kappaleissaan tasa-arvon ja hyväksynnän perään. Kappaleet "Coat of Many Colours" ja "Just Because I'm A Woman" ovat mainioita esimerkkejä Partonin henkisistä arvoista.

Levyiltä löytyy myös niitä suurempia hittejä, kuten "Jolene", "I Will Always Love You" ja "9 To 5".

Varsin letkeätä, taidokasta ja mukavaa vaihtelua stereoissa soivaan musiikkiin.

"Jaahas, Muusikotar on käynyt taas luennolla..."

2008-09-12T10:02:00.002+03:00

Viimeinen viikko on mennyt avoimen yliopiston luentoja kuunnellessa. Yritän nyt "välivuotenani" suorittaa tuon pahamaineisen kasvatustieteiden appron (25op) avoimessa yliopistossa. Se kun pitää kuitenkin suorittaa, jos opiskelee soiton- ja/tai musiikinopettajaksi.

Olen itseasiassa tosi tyytyväinen päätökseeni suorittaa nämä opinnot tällälailla itsenäisesti. Luennoitsijan mukaan ammattikorkeissa suoritetaan suppeampi appro. Periaatteessa nyt suorittaessani tätä approa vapaaehtoisesti omalla ajallani opin ja saan enemmän irti näistä pakollisista opinnoista, kuin jos odottaisin niiden suorittamista vasta ammattikorkeassa. Eikä se ole mikään kiveen kirjoitettu päätös, että menisin edes amkiin seuraavaksi. Yliopistokin voi kutsua. Eiköhän se ole aina plussaa, että on suorittanut miltei vuoden edestä yliopisto-opintoja ennen varsinaisia opintoja.

Toisekseen, pelkästään tämä johdantokurssi on antanut todella paljon ajateltavaa ja natusteltavaa. Haluan olla hyvä opettaja. Haluan kovasti olla sellainen fiksu, tasapainoinen ja kaikin puolin muikea opettaja-ihminen, joka saa oppilaansa ajattelemaan ja uskaltamaan. Vaikka olen toiminut varsinaisena lauluopettajana vasta kuukauden, olen törmännyt tilanteisiin joissa olisin kaivannut jotain neuvoja ja terapiaa. On kovin lohdullista huomata luennoilla etten suinkaan ole ollut yksinäni dilemmoissani, vaan koko kasvatustieteiden ideana on vastata näihin törmäämiini ongelmiin.

Eilen käsiteltiin yhtä kasvatustieteitten ydinongelmaa, eli pedagogista paradoksia. Miten voi opettaja/kasvattaja opettaa ja kasvattaa toista itsenäiseksi ja vapaaksi subjektiksi, joka kykenee tekemään omia, tasapainoisia valintoja ja päätöksiä, kun se kasvatus/opetus itsessään riistää opetettavalta vapautta ja itsenäisyyttä tehdä "omia" päätöksiä?

Tähän paradoksiin törmää päivittäisellä tasolla musiikinopetuksessa. Miten soitonopettaja pystyy opettamaan oppilaalleen soittamista juurruttamatta oppilaaseen omia arvojaan, tekniikoitaan ja ongelmiaan? Tuntuu usein siltä, että soitto-oppilaat pitävät opettajaansa jonkinsortin absoluuttisen totuuden haltijana, täydellisen soittotekniikan hallitsijana, jolla on kaikki valta maailmassa päättää onko oppilas kykenevä ja riittävän hyvä vastaanottaakseen Upean Tekniikan ja Musiikin Suuren Mysteerin Vastauksen. Entäs sitten, jos opettaja on huonolla itsetunnolla varustettu laiskiainen, joka suomalaiseen tapaan panettelee kaikkia itseään parempia soittajia? "Njoooh, onhan toi ihan jees soittajana, mut enmä kuule yhtään diggaa, tosi huono soundi eikä osaa soittaa plekulla..." Vähän enemmän elämää nähnyt oppilas voisi kyetäkin sivuuttamaan moiset kommentit ja päättämään itse mitä mieltä on asioista. Mutta miten käy vähän nuoremman tai pelokkaamman oppilaan, joka haluaa miellyttää opettajaansa Upean Tekniikan ja Musiikin Suuren Mysteerin Vastauksen toivossa?

Ensimmäinen laulunopettajani oli omasta mielestäni veikeä tapaus. Hän oli päälle parikymppinen rokkariherra, joka spontaanisti elehti ja ilmakitaroi vähän väliä, ja painotti opetuksessaan hyvän fiiliksen merkitystä. Joskus yritimme haparoida laulutekniikan kanssa, mutta enimmäkseen laulutuntimme menivät siihen, että herra toi tunneille kappaleita, jotka merkitsivät hänelle paljon. Joskus tunnit menivät pelkäksi höpöttämiseksi filosofisissa sfääreissä. Ja kyllä, minähän pienenä pesusienioppilaana imin kaikki fiilikset ja vaikutteet. Ja nyt, kuukauden opettajana toimimisen jälkeen huomaan olevani aivan samanlainen opettaja. Nuoret oppilaat katsovat silmät suurina kun opettaja höpöttää, painottaa hyvää fiilistä, tanssii ja hyppelehtii ja äännähtelee kliseisiä heittoja "Oujeah, just noin, hyvä meininki!".

Omasta mielestäni spontaaniuus, avoimuus ja hyvä fiilis ovat ne tärkeimmät kulmakivet, joille rakentaa hyvä suhde musiikkiin. Ensin pitää olla halua, intohimoa ja intoa tutustua ja leikitellä musiikin kanssa. Mutta juuri tämä avoin intohimo, leikillisyys ja rohkeus nolata itseään on se kaikkein suurin ja jättiläismäisin kynnys musiikkia opiskeleville. Pitää uskaltaa tehdä tyhmyyksiä, jotta edistyisi minnekään. Mutta miten tälläinen ajatusmaailma saadaan iskostettua ujoihin ja arkoihin oppilaisiin? Ja onko se oikeastaan edes tarpeellista?

Jokaiselle meistä pitäisi antaa mahdollisuus tutustua rauhassa ja ajan kanssa musiikkiin. Ketään ei pidä pakottaa suorittamaan. Mutta miten sitten, jos se oma ujous ja arkuus estää tutustumasta musiikkiin? Miten minä voin opettajana houkutella oppilaitani kuuntelemaan ja kokeilemaan juttuja, hölmöilemään ja ilahtumaan omasta suorituksesta, jos oppilas ei yksinkertaisesti HALUA hölmöillä? Pitääkö minun luovuttaa ja edetä pelkästään oppilaan ehdoilla, joka ei välttämättä johda mihinkään mutta ei myöskään pelota oppilasta pois? Miten voin opettajana tarjota oppilailleni uusia kokemuksia ja taitoja, ellen omalla toiminnallani ikäänkuin estä toisia vaihtoehtoja ja reittejä?

Pedagoginen paradoksi, how I fear and loathe thee.

Levytilaus...

2008-09-01T13:39:00.002+03:00

Tuli sitten heitettyä tilaus muutamista levyistä. Odottelen täällä malttamattomana, että postiluukusta tipahtaisi sekalainen kasa artisteja.

Jippua piti tilata levyhyllyyn sen opetuspotentiaalin vuoksi. Yllättävän moni nuori lauluoppilas innostui ajatuksesta laulaa Jippua, joten minähän tarjoan heille sitä itseään. Jipun kappaleissa yhdistyy moni lauluopettajan kannalta hyvä asia: kappaleet ovat suomeksi, joten nuoremmat oppilaat eivät pelästy vieraskielisiä sanoja; laulaja on nuori tyttö, johon moni tyttölaulaja voi sitten rauhassa samaistua; eikä laulutekniikka tarvitse olla kuin nimeksi, joten oppilaat voivat rauhassa keskittyä vaan itse kappaleen opetteluun ilman ahdistusta. Ehkä tällä saa oppilaiden kiinnostuksen herätettyä musiikkia kohtaan.

Jipun seuraksi levyhyllylleni naiskauneutta ja -taitoa puolustamaan tuli Dolly Parton. Monet tuntuu mieltävän Dollyn höppänäksi blondiksi, jonka rinnat vievät usein suurimman osan huomiosta. Itselleni kävi onneksi niin, että olin sen verran nuori kun Dolly Partonin omaa varietee-ohjelmaa näytettiin Suomen televisiossa, niin en tajunnut kiinnittää huomiotani Partonin peruukkiin saatika maitorauhasiin. Muistan vain neidon kovan luokan viihdyttäjän asenteen ja kappaleet. Tälläkin hetkellä koneeltani löytyy kovin nätti "Jolene", jota kuuntelen usein ja mielelläni. Ja hauskana faktana: Whitney Houstonin laulama suurhitti "I Will Always Love You" on alunperin Partonin kirjoittama ja esittämä kappale.

Hyllyäni koristaa kohtapuoliin levytilaukseni yleissivistävä osuus, eli Hectorin "Yhtenä Iltana". Joskus nuorena Muusikottarena kuulin levyn nimikappaleen "Yhtenä Iltana" (tässä linkki Ylen Elävistä Arkistoista löytyvään videoon), ja ihastuin suunnattomasti. Eiköhän se olisi jo aikakin tutustua herran tuotantoon ihan kunnolla.

Näiden lisäksi nappasin Ben Folds Fiven levyn, joka minulta uupui. Mutta sen bändin olenkin jo teille esitellyt.

Tulisivat ne levyt jo!!

Vanhemmille tiedoksi

2008-08-28T12:44:00.003+03:00

Huh kiirettä. Blogi on jäänyt täysin vaille huomiota! Syy kiireeseen on ollut armoton paperitaistelu Kelan kanssa, sosiaalisten piirien yllättävä aktivoituminen sekä tadaa: uuden urani alku eli lauluopettajana hääräily. Sikäli naurettavaa, että vaikka varsinaista työtä on vain muutama tunti viikossa, niin se määrä aikaa mikä menee tuntien ja oppilaiden miettimiseen on järjetön.

Eniten vaan harmittaa näiden yläasteikäisten oppilaiden tietynoloinen "lammasmaisuus". Ymmärrän kyllä, että 12-14-vuotiaat lapset/nuoret/murkut/mitkä lie ovat vaikeassa iässä. Koululla totutaan siihen, että opettaja/vanhemmat/vanhemmat ihmiset ovat auktoriteetteja, jotka tuovat opetettavan materiaalin, ja murkun ei pidä tehdä muuta kuin istahtaa ja vastaanottaa tämä tieto. Murkut eivät halua/pysty/kykene ottamaan vastuuta oppimisestaan. Mutta eniten väsyttää intohimon puute: ihan sama minkä kappaleen tuo tunnille laulettavaksi, reaktio on aina sama. Kysyttäessä mitä tykkää kuunnella, niin vastaus on "En mä tiiä. Vähän kaikkee". Kysyttäessä toivekappaleita niin vastaus on "En mä tiiä, ihan sama".

Osalla ongelmana on varmasti itsetunto ja omien mieltymyksien kehittyminen. Vaikeatahan se on sanoa mistä tykkää, jos ei tiedä mistä kaikesta voisi tykätä. Mutta sitten on taas näitä lapsukaisia, jotka käyvät tunnilla pelkästään sen vuoksi, että vanhemmat haluavat pikku-pettereiden ja -petrojen olevan aktiivisia ja musikaalisia. Eikä siinä mitään, mutta tähänkin tilanteeseen pätee sopivasti vanha sananlasku "ei kukko käskien laula". Ei ketään voi pakottaa pitämään musiikista. Ei se oikeasti kehitä mitään, jos lasta raahataan kerran viikossa soittotunnille, joka ei kiinnosta pätkääkään. Saman ajan ja tunteihin käytettävän rahan voisi käyttää johonkin parempaan.

Jotta musiikki olisi harrastuksena edes vähäsen miellyttävä, niin sen harrastajalla pitäisi olla siihen kipinä. Halu tutustua aiheeseen. Se on ihan sama onko perheessä tai lähipiirissä harrastettu musiikkia iät ja ajat. Sekin on ihan sama, onko ympäristössä tarjolla mahdollisuuksia harrastaa vai ei. Everything boils down to this: jos ihminen itse tahtoo jotakin tosissaan, hän myös keksii tavan jolla sen saa. Jos pikku-petteri tai -petra oikeasti haluaa soittaa ja laulaa, niin kyllä hän sen sitten tekee, tavalla tai toisella.

Ja minkä ihmeen vuoksi pitää aina törkätä lapsi soittotunneille, jos vanhempi haluaa kehittää musiikkiharrastusta eteenpäin? Eikö olisi huomattavasti kehittävämpää ostaa koko perheelle yhteiseksi hyvät stereot, ja ostaa iso kasa levyjä? Kyllä siitä musiikista voi nauttia ihan passiivisena vastaanottajana. Ei sitä tarvitse olla aktiivinen musiikintekijä ollakseen musikaalinen. Kuunneltavaksihan ne nuotit ja soinnut on tehty.

Tämä vuodatus tuli nyt vain siitä syystä, että minusta se on hirvittävän harmillista ajan, vaivan ja rahan tuhlausta pitää laulu/soittotunteja, joissa opettaja toimii pelkästään säestäjänä oppilaan nuotinluvulle. Ymmärrän kyllä, ettei oppilas aina kerkiä harjoittelemaan soitettavia kappaleita. Itsekin olen ollut sellainen oppilas. Mutta kyllä sen näkee yleensä tuleeko oppilas sinne tunnille omasta tahdosta vai ei. Aivan eri asiahan se olisi, jos pitäisin jotain pakollista musiikinkurssia jonkun koulun taholta, jonka kaikkien on pakko suorittaa kiinnosti se tai ei. Mutta tilanne kun on kuitenkin niin, että minut on palkattu ilmestymään kerran viikossa sinne soittokopperoon opettamaan ja tarjoamaan elämyksiä musiikin parissa niille, jotka ovat valmiita maksamaan musiikkikoululle tästä hyvästä. Paasaisin ja saarnaisin musiikista vaikka ilmaiseksikin (kuten näkyy blogista), mutta jollain se vuokrakin pitää maksaa. Kaikki tämä on siis vapaaehtoista. Minä annan tunteja, jos vain haluatte. Niin MIKSI! Why god, why, minun pitää tarjota opetusta ihmiselle, joka selkeästi ei halua sitä? Minä hermostun ja raastan hiuksiani, kun en keksi mitä voisin tarjota oppilaalle, joka ei pääsääntöisesti tykkää oikein mistään. Oppilas tylsistyy ja kyllästyy. Vanhempi menettää rahaa, ja pahimmassa tapauksessa ärsyttää lastaan utelemalla ja kyselemällä soittotunneista ja -läksyistä, joihin lapsi ei halua panostaa millään tavoin.

Tuli mieleeni jakso Dr Philissä, jossa vanhemmat valittivat siitä, ettei heidän lapsensa suostu syömään muuta kuin roskaruokaa. Phil-herra sitten neuvoi vanhempia jättämään lapsi ilman ruokaa, jos lapsi ei kerta suostu syömään tarjottua ruokaa. Kyllä se kotiruoka maittaa kun nälkä iskee. Vanhemmat kauhistelivat. "Ei ei ei, sehän nääntyy, sehän kuolee, ei se suostu". Niin. Lapsethan kun eivät ole biologisia olentoja, jotka joutuvat taipumaan luonnon vaatimuksiin. Lapsethan ovat niin tyhmiä, että mieluummin nääntyvät nälkään kuin syövät porkkanan. Joo.

Toisin sanoen: antakaa lastenne itse haluta omia harrastuksiaan. Älkää pakottako. Vaikka lapsenne eivät olisikaan ihmeharrastajia, jotka käyvät joka ilta jossain virikkeellisessä toiminnassa, niin tekeekö se heistä huonompia? Jos haluatte lapsenne saavan hyviä vaikutteita, niin olkaa itse esimerkkejä! Harrastakaa itse, lukekaa itse, kuunnelkaa ja soittakaa itse! Huomasin itsekin kauhukseni/ilokseni, että kaikki omat harrastukseni ovat perua vanhempieni omasta harrastustoiminnasta. Rakastan lukemista: lapsuudessani vanhempani aina lukivat yhdessä iltaisin sohvalla ennen nukkumaanmenoa. Kävimme kerran viikossa yhdessä kirjastossa. Suurin osa levyhyllyni vanhemmasta sisällöstä on peräisin isäni ja äitini kuuntelemista levyistä. Tykkään käsitöistä ja kuvataiteista: äitini aina ompeli ja kutoi huvikseen, isäni taas harrasti taidemaalausta. Kertaakaan minua ei pakotettu mihinkään, vaan sain itse löytää omat reittini omiin harrastuksiini.

Paasaus ohi, over and out.