Olen kovin ilahtunut Euroviisukarsintojen poistumisesta, ja tilalle tulleesta Uuden Musiikin Kilpailusta. Top 40 parhaan joukossa oli muutama tuttu, joiden kanssa on saanut joskus soittaa ja laulaa. Ja vielä hauskempaa: joukossa oli paljon uusia tuttavuuksia joiden kappaleisiin tykästyin heti.
Opin valitettavasti samalla, ettei sivujen kommenttipalstoja kannata lukea. Joukossa on onneksi positiivisia ja kannustavia viestejä, mutta harmillisen moni on käynyt pätemässä antamalla "rakentavaa" kritiikkiä. Suurin osa viesteistä kohdistetaan laulajien kykyihin ja vireeseen: niitä ei ole. Herää kysymys: eikö nämä kriittiset kommentoijat luota kyseisen kilpailun raadin korviin? Nuo neljäkymmentä kilpailijaa ovat TOP neljässäkymmenessä, jyvät on jo eroteltu akanoista.
Usein toistuva kommentti oli: "ei tällä voiteta euroviisuja...". Entäs sitten? Tässä olisi nyt tilaisuus tuoda esille maastamme löytyvää harvinaisen lahjakasta ja taitavaa säveltäjä- ja soittajajoukkoa. UMK:n kattauksesta löytyy monensorttista naposteltavaa korville. Itse löysin tuolta heti artisteja, joista innostuin heti ja haluan pistää omalle levylautaselleni. Pidän kilpailun uudesta lähestymistavasta. Pääpaino on uudella musiikilla, ei voitolla. Toivoisin, että Euroviisut itse voisivat mennä samaan suuntaan: palattaisiin kilpailun juurille siirtämällä huomio takaisin sävellysten laatuun, eikä kimallusten määrään. Lähetetään Suomesta hyvää musiikkia, sama se onko sanat englanniksi vai suomeksi.
Hyvä UMK, nostan hattuani teille!
maanantai, 31. lokakuuta 2011
lauantai, 15. lokakuuta 2011
Ylösnousemuksesta ja yksinkertaisuudesta
Ei hätää, Muusikotar ei ole kuollut ja kuopattu. Elämä vei vaan mennessään.
Lueskelin aamukahvin lomassa Rumban sanoitusblogin juttua pop-lyriikoista. Herra Hämäläinen onnistui mielestäni kiteyttämään melko tehokkaasti nykyisen kaupallisen popin ydinsanoman:
Miksi näin? Kertokaa, kaupallisuuden ja markkinoinnun gurut, missä vaiheessa radioaaltoja vastaanottava yleisö on hölmistynyt niin paljon, että laulunsanoja ja musiikkia on ollut pakko tyhmentää? Miksi meitä näin aliarvioidaan? Sanojen yksinkertaisuus ei haittaisi itsessään, moni hyvä kappale pohjautuu kristallinkirkkaille yksinkertaisuuksille: "She loves you, yeah yeah yeah!", mutta sen vastapainoksi musiikillinen ilmaisu on hyvää ja taitavaa. On breikkejä, on moniäänistä laulua, on huolella rakennettuja harmonisia kulkuja, kaikkea kivaa kuulijoiden korville!
Tuossa muutama päivä sitten olin keikalla soittelemassa ja laulelemassa taustalle musiikkia. Yllätyin iloisesti yleisön reaktioista. Ensialkuun olimme vähän huolissamme, kun meidät palkannut taho oli hoitanut tiedotuksen vallan holtittomasti: meiltä oli pyydetty mukavaa taustamusiikkia, mutta paikan päällä yleisölle tiedotettiin meidän olevan tanssiyhtye. Ei auttanut muu kuin soittaa valmistelemamme musiikki, ja henkisesti valmentautua keikkajärjestäjien ihmettelyyn ja reklamaatiohaluihin. Mutta kuinkas sitten kävikään, yleisö oli puolellamme! Oli vallan mukavaa soitella perushyviä ja kauniita kappaleita, kun aina uuden kappaleen kajahtaessa ilmoille kuului jostain päin yleisöä "Oi, tää on mun lempikappale!". Kaikki klassikkomme olivat pop-musiikin ikivihreitä: oli Elton Johnia, Eaglesia, J. Karjalaista, ynnä muita uudempia ja vanhempia pop-kappaleita. Mikään soittamistamme kappaleista ei ollut tasapäistettyä, yksinkertaista tuhnupoppia. Jokainen kappaleistamme on ollut jossain vaiheessa elinkaartaan kaupallinen ja taiteellinen menestys. Jokainen kappaleistamme sai jonkun laulamaan tai hyräilemään mukana. Kappaleemme olivat klassikoita.
Minne on hävinnyt klassikoiden säveltäminen? Osaako joku kertoa minulle jostain kappaleesta, joka tällä hetkellä ratsastaisi kaupallisen soittolistaradion kärjessä, josta varmasti tulee kansakuntia miellyttävä ikivihreä, jonka soidessa kolmenkymmenen vuoden kuluttua saa sen hetken keski-ikäiset muistelemaan nuoruutensa limudiscoja? Tehdään tässä vaiheessa selväksi, että mielestäni kappaleen ei tarvitse olla mukava, helppo ja leppeä ollakseen menestys: olin 12-vuotias kun Metallican "One" dominoi radiota ja MTV:n musiikkivideolistojen kärkeä, eikä varmasti ollut sanomaltaan sitä helpointa ja lempeintä kastia. Silloinen Metallica tuskin mielsi itseään pop-musiikiksi, eikä varmasti yrittänyt miellyttää kaikkia helpoilla, riskittömillä kappaleillaan. Silti heidän kappaleet ovat syöpyneet vähintään yhden sukupolven kollektiiviseen alitajuntaan niin, että kun "Nothing Else Matters":n alun kajahtaessa ilmoille mieleni siirtyy ensi-ihastuksiin ja teiniangsteihin, aivan kuten klassikoiden kuuluu tehdä.
Kootakseni ajatukseni yhteen sieväksi nipuksi, pop-lyriikoiden tai ylipäätään pop-musiikin näennäinen yksinkertaisuus ei ole tämän hetken kaupallisen pop-musiikin ongelma. Kaupallisen pop-musiikin ongelmana on suuri ja vakava epäluottamus yleisöön. Ei luoteta siihen, että nykynuoriso voisi ymmärtää hyvän musiikin päälle. Ei luoteta siihen, että annetaan taitojansa kehittäneiden artistien kirjoittaa kappaleita ja tuoda ne esille. Kaupallinen pop-musiikki ei halua antaa ihmisille mahdollisuutta todeta kappaleesta sen olevan hyvä tai huono.
Ilahduttavia poikkeuksia on, onneksi, joita Hämäläinen mainitsee tekstissään useamman. Lisäksi aiempi keikkakertomukseni myös vahvistaa käsitystäni hyvän pop-musiikin tarpeellisuudesta: kaikkien kappaleiden ei tarvitse olla tyhmennettyjä musiikillisesti ja sanoituksellisesti ollakseen yleisön suosikkeja ja ikivihreitä klassikoita. Ojennan samalla papukaijamerkin Yhdysvaltalaiselle lastenohjelmalle Sesame Streetille, joka on vuosikymmenten kautta antanut lapsille kuulla hyvää musiikkia, jossa on yhteiskunnallista ja painavaa sanottavaa. Katsokaa vaikka, siellä ne lapset pomppii ja jammaa mukana Stevie Wonderin tahdissa 1970-luvulla, ja indiepopin kuningatar Feist opettaa lapsia laskemaan aurinkoisella Seesam-kadulla 2000-luvulla. Summa summarum: yksinkertainen musiikki voi olla hyvää ja kaunista, mutta yleisönsä aliarvioiva musiikki taas ei voi olla hyvää.
Lueskelin aamukahvin lomassa Rumban sanoitusblogin juttua pop-lyriikoista. Herra Hämäläinen onnistui mielestäni kiteyttämään melko tehokkaasti nykyisen kaupallisen popin ydinsanoman:
Pop-musiikin tulee olla suureen yleisöön vetoavaa ja siksi kertoa helpoista, riskittömistä aiheista.
Miksi näin? Kertokaa, kaupallisuuden ja markkinoinnun gurut, missä vaiheessa radioaaltoja vastaanottava yleisö on hölmistynyt niin paljon, että laulunsanoja ja musiikkia on ollut pakko tyhmentää? Miksi meitä näin aliarvioidaan? Sanojen yksinkertaisuus ei haittaisi itsessään, moni hyvä kappale pohjautuu kristallinkirkkaille yksinkertaisuuksille: "She loves you, yeah yeah yeah!", mutta sen vastapainoksi musiikillinen ilmaisu on hyvää ja taitavaa. On breikkejä, on moniäänistä laulua, on huolella rakennettuja harmonisia kulkuja, kaikkea kivaa kuulijoiden korville!
Tuossa muutama päivä sitten olin keikalla soittelemassa ja laulelemassa taustalle musiikkia. Yllätyin iloisesti yleisön reaktioista. Ensialkuun olimme vähän huolissamme, kun meidät palkannut taho oli hoitanut tiedotuksen vallan holtittomasti: meiltä oli pyydetty mukavaa taustamusiikkia, mutta paikan päällä yleisölle tiedotettiin meidän olevan tanssiyhtye. Ei auttanut muu kuin soittaa valmistelemamme musiikki, ja henkisesti valmentautua keikkajärjestäjien ihmettelyyn ja reklamaatiohaluihin. Mutta kuinkas sitten kävikään, yleisö oli puolellamme! Oli vallan mukavaa soitella perushyviä ja kauniita kappaleita, kun aina uuden kappaleen kajahtaessa ilmoille kuului jostain päin yleisöä "Oi, tää on mun lempikappale!". Kaikki klassikkomme olivat pop-musiikin ikivihreitä: oli Elton Johnia, Eaglesia, J. Karjalaista, ynnä muita uudempia ja vanhempia pop-kappaleita. Mikään soittamistamme kappaleista ei ollut tasapäistettyä, yksinkertaista tuhnupoppia. Jokainen kappaleistamme on ollut jossain vaiheessa elinkaartaan kaupallinen ja taiteellinen menestys. Jokainen kappaleistamme sai jonkun laulamaan tai hyräilemään mukana. Kappaleemme olivat klassikoita.
Minne on hävinnyt klassikoiden säveltäminen? Osaako joku kertoa minulle jostain kappaleesta, joka tällä hetkellä ratsastaisi kaupallisen soittolistaradion kärjessä, josta varmasti tulee kansakuntia miellyttävä ikivihreä, jonka soidessa kolmenkymmenen vuoden kuluttua saa sen hetken keski-ikäiset muistelemaan nuoruutensa limudiscoja? Tehdään tässä vaiheessa selväksi, että mielestäni kappaleen ei tarvitse olla mukava, helppo ja leppeä ollakseen menestys: olin 12-vuotias kun Metallican "One" dominoi radiota ja MTV:n musiikkivideolistojen kärkeä, eikä varmasti ollut sanomaltaan sitä helpointa ja lempeintä kastia. Silloinen Metallica tuskin mielsi itseään pop-musiikiksi, eikä varmasti yrittänyt miellyttää kaikkia helpoilla, riskittömillä kappaleillaan. Silti heidän kappaleet ovat syöpyneet vähintään yhden sukupolven kollektiiviseen alitajuntaan niin, että kun "Nothing Else Matters":n alun kajahtaessa ilmoille mieleni siirtyy ensi-ihastuksiin ja teiniangsteihin, aivan kuten klassikoiden kuuluu tehdä.
Kootakseni ajatukseni yhteen sieväksi nipuksi, pop-lyriikoiden tai ylipäätään pop-musiikin näennäinen yksinkertaisuus ei ole tämän hetken kaupallisen pop-musiikin ongelma. Kaupallisen pop-musiikin ongelmana on suuri ja vakava epäluottamus yleisöön. Ei luoteta siihen, että nykynuoriso voisi ymmärtää hyvän musiikin päälle. Ei luoteta siihen, että annetaan taitojansa kehittäneiden artistien kirjoittaa kappaleita ja tuoda ne esille. Kaupallinen pop-musiikki ei halua antaa ihmisille mahdollisuutta todeta kappaleesta sen olevan hyvä tai huono.
Ilahduttavia poikkeuksia on, onneksi, joita Hämäläinen mainitsee tekstissään useamman. Lisäksi aiempi keikkakertomukseni myös vahvistaa käsitystäni hyvän pop-musiikin tarpeellisuudesta: kaikkien kappaleiden ei tarvitse olla tyhmennettyjä musiikillisesti ja sanoituksellisesti ollakseen yleisön suosikkeja ja ikivihreitä klassikoita. Ojennan samalla papukaijamerkin Yhdysvaltalaiselle lastenohjelmalle Sesame Streetille, joka on vuosikymmenten kautta antanut lapsille kuulla hyvää musiikkia, jossa on yhteiskunnallista ja painavaa sanottavaa. Katsokaa vaikka, siellä ne lapset pomppii ja jammaa mukana Stevie Wonderin tahdissa 1970-luvulla, ja indiepopin kuningatar Feist opettaa lapsia laskemaan aurinkoisella Seesam-kadulla 2000-luvulla. Summa summarum: yksinkertainen musiikki voi olla hyvää ja kaunista, mutta yleisönsä aliarvioiva musiikki taas ei voi olla hyvää.
maanantai, 15. marraskuuta 2010
Naljailu vs Kannustus
Ulkona sataa ja on koleaa, vaikkakin kolea sadepäivä istuskellen Tukholmassa tuntuu lähestulkoon runolliselta.
Sen olen huomannut tässä viimeisen parin kuukauden ajan, että se miten koen itseni on valitettavan paljon riippuvainen siitä miten koen muiden kokevan minut. Banaali lause, tiedän. Mutta nyt sen on nähnyt ihan käytännössä! Viime vuonna istuskelin koulun bänditunneilla, ja voin ilman tunnontuskia sanoa että opettaja ei tuntunut sietävän minua. Hän tuskin itse ajatteli sitä henkilökohtaisella tasolla, kuvitteli varmaankin vain olevansa opettaja joka sanoo asioita suoraan, tai että hänellä on vähän rankempi huumorintaju. Oloni oli huono, tunsin itseni kömpelöksi, osaamattomaksi, vaikka teimme asioita joita olin tehnyt jo konservatorioaikana ilman mitään ongelmia ja vallan mukavasti.
Nyt täällä Tukholmassa minut heitettiin ensemble-tunnille jonka aiheena on melko vaativat instrumentaalijazz-kappaleet, joiden tahtilajit ovat vallan eksoottisia. Bossanovan laulaminen 7/4 -tahtilajissa on ällistyttävän vaikeata puuhaa! Yleensä nostaisin kädet suosiolla pystyyn, en vain kykene tälläiseen. Erityten jos opettajana olisi viime vuoden kaltainen alistava pedagogi. Onneksi asia ei todellakaan ole niin. Tämän ensemblen opettaja osaa asiansa, ja kannustaa eteenpäin. Ei hän ole makeileva, hän ei kehu jos ei osaa. Mutta hän ei myöskään kettuile ja naljaile jos näin on. Hyvästä yrityksestä palkitaan, tyhmiä kysymyksiä saa ja pitää voida kysyä, ja erilaiset tavat ajatella sallitaan. Vaikka aihealue on täysin vierasta minulle, niin en tunne oloani idiootiksi kun yritän tehdä jotain.
Sikäli hassua, että kun olen tästä aiheesta kirjoitellut parin Suomessa asuvan koulukaverin kanssa, niin suomalaisten kavereitten reaktiot ovat olleet tismalleen samanlaisia: "Njaa, en mä nyt tiiä, kehittyykö siinä oikeastaan jos ei saa kritiikkiä ja potkita persuksille? En mä tiedä toimiiko tuollainen pehmeä ote oikeasti". Yritä siinä sitten naama punaisena selittää, että kritiikkiä ja kannustusta saadaan, mutta hyvällä tavalla. Samaan aikaan toisaalla olen jutellut parin suomalaisen koulukaverin kanssa jotka ovat vaihdossa samaan aikaan, ja hekin ovat hoksanneet saman ilmiön. Opetus keskittyy olennaisiin asioihin, kuunnellaan oikeasti sitä musiikkia sen sijaan että keskityttäisiin naljailemaan ja vertailemaan ihmisten viettämiä aikoja harjoituskopissa.
Olen todella tyytyväinen, että lähdin vaihtoon. Loistavaa nähdä, miten asiat hoidetaan muuallakin maailmassa.
Sen olen huomannut tässä viimeisen parin kuukauden ajan, että se miten koen itseni on valitettavan paljon riippuvainen siitä miten koen muiden kokevan minut. Banaali lause, tiedän. Mutta nyt sen on nähnyt ihan käytännössä! Viime vuonna istuskelin koulun bänditunneilla, ja voin ilman tunnontuskia sanoa että opettaja ei tuntunut sietävän minua. Hän tuskin itse ajatteli sitä henkilökohtaisella tasolla, kuvitteli varmaankin vain olevansa opettaja joka sanoo asioita suoraan, tai että hänellä on vähän rankempi huumorintaju. Oloni oli huono, tunsin itseni kömpelöksi, osaamattomaksi, vaikka teimme asioita joita olin tehnyt jo konservatorioaikana ilman mitään ongelmia ja vallan mukavasti.
Nyt täällä Tukholmassa minut heitettiin ensemble-tunnille jonka aiheena on melko vaativat instrumentaalijazz-kappaleet, joiden tahtilajit ovat vallan eksoottisia. Bossanovan laulaminen 7/4 -tahtilajissa on ällistyttävän vaikeata puuhaa! Yleensä nostaisin kädet suosiolla pystyyn, en vain kykene tälläiseen. Erityten jos opettajana olisi viime vuoden kaltainen alistava pedagogi. Onneksi asia ei todellakaan ole niin. Tämän ensemblen opettaja osaa asiansa, ja kannustaa eteenpäin. Ei hän ole makeileva, hän ei kehu jos ei osaa. Mutta hän ei myöskään kettuile ja naljaile jos näin on. Hyvästä yrityksestä palkitaan, tyhmiä kysymyksiä saa ja pitää voida kysyä, ja erilaiset tavat ajatella sallitaan. Vaikka aihealue on täysin vierasta minulle, niin en tunne oloani idiootiksi kun yritän tehdä jotain.
Sikäli hassua, että kun olen tästä aiheesta kirjoitellut parin Suomessa asuvan koulukaverin kanssa, niin suomalaisten kavereitten reaktiot ovat olleet tismalleen samanlaisia: "Njaa, en mä nyt tiiä, kehittyykö siinä oikeastaan jos ei saa kritiikkiä ja potkita persuksille? En mä tiedä toimiiko tuollainen pehmeä ote oikeasti". Yritä siinä sitten naama punaisena selittää, että kritiikkiä ja kannustusta saadaan, mutta hyvällä tavalla. Samaan aikaan toisaalla olen jutellut parin suomalaisen koulukaverin kanssa jotka ovat vaihdossa samaan aikaan, ja hekin ovat hoksanneet saman ilmiön. Opetus keskittyy olennaisiin asioihin, kuunnellaan oikeasti sitä musiikkia sen sijaan että keskityttäisiin naljailemaan ja vertailemaan ihmisten viettämiä aikoja harjoituskopissa.
Olen todella tyytyväinen, että lähdin vaihtoon. Loistavaa nähdä, miten asiat hoidetaan muuallakin maailmassa.
lauantai, 13. marraskuuta 2010
Hälsningar från mig och Ray LaMontagne från Stockholm!
No niiiiiin, heippa taas kaikki kultaiset lukijat!
Täällä sitä ollaan oltu Tukholmassa reilut kolme kuukautta, ja hyvin olen viihtynyt. Myönnän kyllä, että alkuviikkoja lukuunottamatta nähtävyyksien katselu on jäänyt vähäiselle. Musiikinopiskelijan elämä kehrääntyy joko kodin tai koulun ympärille. Sen voin sanoa, että ruotsalaiset itse pitävät itseään negatiivisina ja pessimisteinä, mutta olen kyllä valistanut heitä että heidän pessimistisyytensä on melko säälittävää verrattuna Suomeen, jossa kuitenkin jopa järjestetään pessimistisyysfestivaaleja Puolangalla (tosi fakta!). Lisäksi opetusmetodit painottavat täällä ystävällisyyttä ja kärsivällisyyttä, joka ainakin omalla kohdallani toimii huomattavan hyvin! Musiikinkuuntelua painotetaan myös kovasti, tulkintaa arvostetaan huomattavan paljon. Olen vaihtanut kuulumisia myös yhden tuttavan kanssa, joka opiskelee Malmössä juuri nyt musiikkia. Suomalainen neito myös hän, ja hän oli huomannut samat asiat.
(levynkansi napattu Wikipediasta)
Lähiaikoina olen kuunnellut yhtä kappaletta melko aktiivisesti. Bongasin uuden artistin Elvis Costellon hienossa haastatteluohjelmassa, ja tykästyin kovasti miehen tulkintaan. Tässä olkaa hyvä, Ray LaMontagne ja "Let It Be Me" . Ostin myös herra LaMontagnen levyn "Gossip In The Grainin", joka osoittautui hyväksi nostalgiseksi hissuttelulevyksi. Saundimaailma on tämän hetken trendin mukaisesti muutettu kuulostamaan 1960-70 -lukujen soul-levyiltä, joka kuulostaa kyllä HYVÄLTÄ, mutta eikö olisi mahdollista saada jotakin modernimpaa saundia kuulostamaan hyvältä? En myöskään ymmärrä miksi levy on miksattu niin, että Rayn lauluun on lisätty järkyttävä määrä kaikua. Itse pidän hänen lämpimästä, intiimistä äänestään, joten ylenpalttinen kaiku vähän vei tätä korvaankuiskausfiilistä pois. Toivon, että ehkä toisilla levyillä kaikua ei ole yhtä paljon. Yhteenveto: hyviä biisejä, hyviä sovituksia, loistava laulaja, mutta itse olisin rohkeasti jättänyt ylenpalttisen turhat soundinostalgisoinnit vähemmälle.
Täällä sitä ollaan oltu Tukholmassa reilut kolme kuukautta, ja hyvin olen viihtynyt. Myönnän kyllä, että alkuviikkoja lukuunottamatta nähtävyyksien katselu on jäänyt vähäiselle. Musiikinopiskelijan elämä kehrääntyy joko kodin tai koulun ympärille. Sen voin sanoa, että ruotsalaiset itse pitävät itseään negatiivisina ja pessimisteinä, mutta olen kyllä valistanut heitä että heidän pessimistisyytensä on melko säälittävää verrattuna Suomeen, jossa kuitenkin jopa järjestetään pessimistisyysfestivaaleja Puolangalla (tosi fakta!). Lisäksi opetusmetodit painottavat täällä ystävällisyyttä ja kärsivällisyyttä, joka ainakin omalla kohdallani toimii huomattavan hyvin! Musiikinkuuntelua painotetaan myös kovasti, tulkintaa arvostetaan huomattavan paljon. Olen vaihtanut kuulumisia myös yhden tuttavan kanssa, joka opiskelee Malmössä juuri nyt musiikkia. Suomalainen neito myös hän, ja hän oli huomannut samat asiat.
(levynkansi napattu Wikipediasta) Lähiaikoina olen kuunnellut yhtä kappaletta melko aktiivisesti. Bongasin uuden artistin Elvis Costellon hienossa haastatteluohjelmassa, ja tykästyin kovasti miehen tulkintaan. Tässä olkaa hyvä, Ray LaMontagne ja "Let It Be Me" . Ostin myös herra LaMontagnen levyn "Gossip In The Grainin", joka osoittautui hyväksi nostalgiseksi hissuttelulevyksi. Saundimaailma on tämän hetken trendin mukaisesti muutettu kuulostamaan 1960-70 -lukujen soul-levyiltä, joka kuulostaa kyllä HYVÄLTÄ, mutta eikö olisi mahdollista saada jotakin modernimpaa saundia kuulostamaan hyvältä? En myöskään ymmärrä miksi levy on miksattu niin, että Rayn lauluun on lisätty järkyttävä määrä kaikua. Itse pidän hänen lämpimästä, intiimistä äänestään, joten ylenpalttinen kaiku vähän vei tätä korvaankuiskausfiilistä pois. Toivon, että ehkä toisilla levyillä kaikua ei ole yhtä paljon. Yhteenveto: hyviä biisejä, hyviä sovituksia, loistava laulaja, mutta itse olisin rohkeasti jättänyt ylenpalttisen turhat soundinostalgisoinnit vähemmälle.
lauantai, 22. toukokuuta 2010
Köhköh och hejsan!
Päivitystahdista voi varmasti päätellä tämän neidin kiireisyyden. Elämä kuitenkin päätti heittää kapulan kiireisen tahdin rattaisiin, ja sain lahjaksi tarttuvan keuhkokuumeen. Tulipahan vietettyä ensimmäistä kertaa yö sairaalassa happiviikset nenällä.
Ei ikävää, ellei jotain loistavaakin. Erinäisistä syistä johtuen pistin vaihtohakemuksia ulkomaille, ja tärppäsi vaikken olisi uskonutkaan: ensi vuoden vietän opiskellessa Tukholmassa, Kungliga Musikhögskolanissa! Pelottaa ja innostaa samanaikaisesti. Odotan kyllä onnessani sitä kuuluisaa ruotsalaista positiivisuutta ja avointa asennetta, joka on juuri sitä mitä koen tarvitsevani.
Cd-levyhyllyni on täynnä! Tarvitsen lisää tilaa, uuden hyllyn tai asunnon muodossa. Luulen, että käyn läpi hyllyn sisällön ja pistän kiertoon: Kuopion kirjastossa on hauska kierrätyshyllykkö, jonne saa käydä viemässä tarpeettomaksi käyneet kirjat ja levyt, tai käydä etsimässä itselleen ilmaisia löytöjä.
Lähiaikoina levylautasella pyörineitä:
-Billie Holiday. Neiti Holiday kun on kuitenkin laulajatarklassikko ja jazz-musiikin ikoni. Holidayn rytminen ja ajallinen käsittely on todella loistavaa: hän aloittaa jokaisen fraasin aivan hitusen jäljessä joten melodian rytmiset kohokohdat osuvat mukavasti synkopoiden ja leikkien iskujen väleihin. Todella rentoa mutta hyvää rytmiä. Muutenkin tulkinta ja sanojen ilmaisu on todella kaunista kuunneltavaa, Holiday ei turhia kikkaile vaan keskittyy perusasioihin.
-Tuomon My Own Private Sunday -levy. Ottaen huomioon, että tämä on jo kolmas levy lyhyen ajan sisään niin musiikki on kuitenkin ajatuksella ja rakkaudella tehty. Ensimmäisen levyn funk/Marvin Gaye/Stevie Wondermaisuudesta on siirrytty kokeilemaan groovaavaa amerikanhenkistä roadtrip-musiikkia, teatraalista poppia 70-luvun henkeen ja sadepäivän piristyskappaleita. TYKKÄÄN:
-Äsken yritin kuunnella Nick Caven "From Her to Eternity" -levyä. Voisiko joku valveutuneempi auttaa minua ymmärtämään kyseistä pläjäystä? Itse en osannut arvostaa enkä ymmärtää.
Spotify ei toimi miniläppärilläni, jos joku ehti ihmettelemään miksi youtubettelen.
Ei ikävää, ellei jotain loistavaakin. Erinäisistä syistä johtuen pistin vaihtohakemuksia ulkomaille, ja tärppäsi vaikken olisi uskonutkaan: ensi vuoden vietän opiskellessa Tukholmassa, Kungliga Musikhögskolanissa! Pelottaa ja innostaa samanaikaisesti. Odotan kyllä onnessani sitä kuuluisaa ruotsalaista positiivisuutta ja avointa asennetta, joka on juuri sitä mitä koen tarvitsevani.
Cd-levyhyllyni on täynnä! Tarvitsen lisää tilaa, uuden hyllyn tai asunnon muodossa. Luulen, että käyn läpi hyllyn sisällön ja pistän kiertoon: Kuopion kirjastossa on hauska kierrätyshyllykkö, jonne saa käydä viemässä tarpeettomaksi käyneet kirjat ja levyt, tai käydä etsimässä itselleen ilmaisia löytöjä.
Lähiaikoina levylautasella pyörineitä:
-Billie Holiday. Neiti Holiday kun on kuitenkin laulajatarklassikko ja jazz-musiikin ikoni. Holidayn rytminen ja ajallinen käsittely on todella loistavaa: hän aloittaa jokaisen fraasin aivan hitusen jäljessä joten melodian rytmiset kohokohdat osuvat mukavasti synkopoiden ja leikkien iskujen väleihin. Todella rentoa mutta hyvää rytmiä. Muutenkin tulkinta ja sanojen ilmaisu on todella kaunista kuunneltavaa, Holiday ei turhia kikkaile vaan keskittyy perusasioihin.
-Tuomon My Own Private Sunday -levy. Ottaen huomioon, että tämä on jo kolmas levy lyhyen ajan sisään niin musiikki on kuitenkin ajatuksella ja rakkaudella tehty. Ensimmäisen levyn funk/Marvin Gaye/Stevie Wondermaisuudesta on siirrytty kokeilemaan groovaavaa amerikanhenkistä roadtrip-musiikkia, teatraalista poppia 70-luvun henkeen ja sadepäivän piristyskappaleita. TYKKÄÄN:
-Äsken yritin kuunnella Nick Caven "From Her to Eternity" -levyä. Voisiko joku valveutuneempi auttaa minua ymmärtämään kyseistä pläjäystä? Itse en osannut arvostaa enkä ymmärtää.
Spotify ei toimi miniläppärilläni, jos joku ehti ihmettelemään miksi youtubettelen.
keskiviikko, 9. joulukuuta 2009
Kuopiosta kuuluu
Tervehdys! Hengissä ollaan, kouluelämä on vienyt Muusikotarta kuin pässiä narussa.
Syksy on ollut monin tavoin todella antavaa mutta rankkaa aikaa. Ulkopuoliset paineet ei niinkään ole pahat, kiitos savolaisen ympäristön iloisen luonteen, mutta pään sisältä kumpuavat paineet kyllä murentavat sielua. Uskon kyllä vakaasti, että tämä on sitä aikaa jossa kaikki turha karsitaan ja jäljelle jäävä on sitä oman muusikkouden ydintä, joka loppupeleissä vie pitkälle.
Yhä enemmän huomaan olevani erakko musiikin suhteen. Musiikinopiskelupiireissä vain harvemmin saa olla yksin, vaikka tietyllä tavalla se olisi paras tapa lähestyä kaikkea tekemistä. Jokainen meistä vertailee itseään muihin, jatkuvasti. Kehitynkö samaa vauhtia, osaanko samoja juttuja, miksi en ymmärrä tätä asiaa vaikka toiset porskuttelevat innokkaasti taidon altaassa. Parasta kuitenkin olisi se, että osaisi vain keskittyä itseensä ja omiin tekemisiinsä. Oma erakkomaisuuteni ilmenee taas asenteena: koulussa ja elämässä törmää ihmisiin jotka haluaisivat vain soittaa ja harjoitella yhdessä ja itsekseen koko päivän; itse taas haluan itsekseni keskittyä yhteen asiaan kerralla tietyn aikaa, sitten mennä kotiin istumaan ja katselemaan ikkunasta hiljaisuuden vallitessa. En ole keikkamuusikko. Minulle ei riitä se että pääsee soittamaan, sama se mitä soittaa. Jos saisin, niin esittäisin vain kappaleita joista oikeasti välitän.
Tästäkin blogista on muotoutunut päiväkirjamainen katsaus, vaikka alunperinhän tämän piti olla itseni sivistämiseen tarkoitettu väline. Luulen, että tämä on seurausta siitä että olen joutunut vastakkain sen todellisuuden kanssa että selviytyäkseni pääkoppa eheänä minun on pakko, pakko, PAKKO löytää sekä arki- että musiikillinen identiteettini. Ja tätä nykyä ne tuntuvat olevan niin tiiviisti kietoutuneet yhteen nämä identiteetit, että ilmaisen musiikin kautta loppujen lopuksi omaa sisintäni.
Ja kiitos ihanan ja rakkaan ystäväni, joka suositteli Kings of Conveniencea kuunneltavakseni, olen löytänyt musiikkia jota jaksan luukuttaa taukoamatta koko päivän. Jaksan taas kulkea, kun miesten musiikki halaa korvien kautta hellästi.
Syksy on ollut monin tavoin todella antavaa mutta rankkaa aikaa. Ulkopuoliset paineet ei niinkään ole pahat, kiitos savolaisen ympäristön iloisen luonteen, mutta pään sisältä kumpuavat paineet kyllä murentavat sielua. Uskon kyllä vakaasti, että tämä on sitä aikaa jossa kaikki turha karsitaan ja jäljelle jäävä on sitä oman muusikkouden ydintä, joka loppupeleissä vie pitkälle.
Yhä enemmän huomaan olevani erakko musiikin suhteen. Musiikinopiskelupiireissä vain harvemmin saa olla yksin, vaikka tietyllä tavalla se olisi paras tapa lähestyä kaikkea tekemistä. Jokainen meistä vertailee itseään muihin, jatkuvasti. Kehitynkö samaa vauhtia, osaanko samoja juttuja, miksi en ymmärrä tätä asiaa vaikka toiset porskuttelevat innokkaasti taidon altaassa. Parasta kuitenkin olisi se, että osaisi vain keskittyä itseensä ja omiin tekemisiinsä. Oma erakkomaisuuteni ilmenee taas asenteena: koulussa ja elämässä törmää ihmisiin jotka haluaisivat vain soittaa ja harjoitella yhdessä ja itsekseen koko päivän; itse taas haluan itsekseni keskittyä yhteen asiaan kerralla tietyn aikaa, sitten mennä kotiin istumaan ja katselemaan ikkunasta hiljaisuuden vallitessa. En ole keikkamuusikko. Minulle ei riitä se että pääsee soittamaan, sama se mitä soittaa. Jos saisin, niin esittäisin vain kappaleita joista oikeasti välitän.
Tästäkin blogista on muotoutunut päiväkirjamainen katsaus, vaikka alunperinhän tämän piti olla itseni sivistämiseen tarkoitettu väline. Luulen, että tämä on seurausta siitä että olen joutunut vastakkain sen todellisuuden kanssa että selviytyäkseni pääkoppa eheänä minun on pakko, pakko, PAKKO löytää sekä arki- että musiikillinen identiteettini. Ja tätä nykyä ne tuntuvat olevan niin tiiviisti kietoutuneet yhteen nämä identiteetit, että ilmaisen musiikin kautta loppujen lopuksi omaa sisintäni.
Ja kiitos ihanan ja rakkaan ystäväni, joka suositteli Kings of Conveniencea kuunneltavakseni, olen löytänyt musiikkia jota jaksan luukuttaa taukoamatta koko päivän. Jaksan taas kulkea, kun miesten musiikki halaa korvien kautta hellästi.
lauantai, 8. elokuuta 2009
Ei tainnut poika tietää...
...ettei yhden illan keikasta saa paljoa rahaa. Tango-Amadeus ei omasta mielestään saa tarpeeksi rahaa, kun yhdestä illasta nettoaa vain 200 €. Anteeksi nyt vaan, mutta tuo on ihan peruspalkka yhdestä illasta, enkä usko heidän edes vetävän kolmea settiä illassa.
Muusikon palkkamatematiikkaa: 1. Mitä enemmän bändissä on jäseniä, sen vähemmän tulee liksaa per nuppi. Yleensä kahvilat ja baarit eivät halua maksaa kauheasti yli kahtatuhatta euroa yhdelle bändille, erityten jos bändin vetovoima ei riitä takeeksi siitä että paikalle ilmestyy yleisöä jotka ostavat alkoholijuomia. 2. Mitä enemmän on ei-musiikillisia kuluja, sen vähemmän palkkaa tulee. Äänimiehet, roudaajat ja valomiehet eivät ole ilmaista työvoimaa.
Ja toisekseen, mieluummin sitä harjoittelee ja laulaa leipänsä eteen jos siihen on mahdollista. Ei sillä nyt ihan hulppeisiin tuntipalkkoihin yllä, mutta jos on kerran harjoitellut materiaalin kunnolla ja on kasannut hyvän bändin, ja promootio on tehnyt tehtävänsä niin mukavaahan se keikkailu on. Pääsispä itekin tekemään.
Muusikon palkkamatematiikkaa: 1. Mitä enemmän bändissä on jäseniä, sen vähemmän tulee liksaa per nuppi. Yleensä kahvilat ja baarit eivät halua maksaa kauheasti yli kahtatuhatta euroa yhdelle bändille, erityten jos bändin vetovoima ei riitä takeeksi siitä että paikalle ilmestyy yleisöä jotka ostavat alkoholijuomia. 2. Mitä enemmän on ei-musiikillisia kuluja, sen vähemmän palkkaa tulee. Äänimiehet, roudaajat ja valomiehet eivät ole ilmaista työvoimaa.
Ja toisekseen, mieluummin sitä harjoittelee ja laulaa leipänsä eteen jos siihen on mahdollista. Ei sillä nyt ihan hulppeisiin tuntipalkkoihin yllä, mutta jos on kerran harjoitellut materiaalin kunnolla ja on kasannut hyvän bändin, ja promootio on tehnyt tehtävänsä niin mukavaahan se keikkailu on. Pääsispä itekin tekemään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)