...ettei yhden illan keikasta saa paljoa rahaa. Tango-Amadeus ei omasta mielestään saa tarpeeksi rahaa, kun yhdestä illasta nettoaa vain 200 €. Anteeksi nyt vaan, mutta tuo on ihan peruspalkka yhdestä illasta, enkä usko heidän edes vetävän kolmea settiä illassa.
Muusikon palkkamatematiikkaa: 1. Mitä enemmän bändissä on jäseniä, sen vähemmän tulee liksaa per nuppi. Yleensä kahvilat ja baarit eivät halua maksaa kauheasti yli kahtatuhatta euroa yhdelle bändille, erityten jos bändin vetovoima ei riitä takeeksi siitä että paikalle ilmestyy yleisöä jotka ostavat alkoholijuomia. 2. Mitä enemmän on ei-musiikillisia kuluja, sen vähemmän palkkaa tulee. Äänimiehet, roudaajat ja valomiehet eivät ole ilmaista työvoimaa.
Ja toisekseen, mieluummin sitä harjoittelee ja laulaa leipänsä eteen jos siihen on mahdollista. Ei sillä nyt ihan hulppeisiin tuntipalkkoihin yllä, mutta jos on kerran harjoitellut materiaalin kunnolla ja on kasannut hyvän bändin, ja promootio on tehnyt tehtävänsä niin mukavaahan se keikkailu on. Pääsispä itekin tekemään.
lauantaina 8. elokuuta 2009
tiistaina 28. heinäkuuta 2009
Mie taidan olla vanha
Tai siis, siltä ainakin tuntuu kun kuulee kavereiden festarikokemuksista ja keikkahyppelyistä. Miten te jaksatte? Myönnän, olin Qstockissa viime kesänä mutta vain siksi että sain esiintymiseni kautta artistipassin sinne jolla pystyi välttämään yleiset bajamajajonot (artisteilla on omat vessansa, tihihii), sain ilmaiset ruuat, halutessani sain mennä hengaamaan backstagelle juomaan limua varjoon ja pääsin aina kotiin yöksi eli ne oleellisimmat ja karuimmat festarikokemukset jäi välistä. Viime viikonloppuna miesystäväni hyppeli joka päivä Qstockissa ja hehkutti hyviä keikkoja aina päivän päätteeksi, itse taas pysyin kotona keittelemässä perunoita.
Tylsä olen myös siinä mielessä, että tällä hetkellä asun vain muutaman korttelin päässä tuosta Oulun keskustan ylpeydenaiheesta, 45 Specialista. Käynkö siellä keikoilla hyppimässä harva se hetki? No en. Viimeisestä käynnistä on yli kaksi kuukautta. En mie vaan jaksa. Keikat alkavat aina hirvittävän myöhään, ja musiikki on niin kovalla että korvatulpat ovat pakollinen asuste.
Toisaalta, tällä hetkellä vaan tuntuu siltä ettei ole mitään paikalle raahautumisen arvoista. Ainakin silloin kun itse olin lukiolainen pääkaupunkiseudulla niin oli historiallisia keikkoja! Kun Don Huonot ja Apulanta vetivät yhteisen keikan Lepakossa ennenkuin se purettiin, I was there. Kun Korson Ankkarock oli vielä ilmainen festari niin kävin kuuntelemassa HIM:n haparoivia ensiaskeleita (Valolla oli vielä pitkä tukka ja bändi veti Chris Isaacin "Wicked Gamesia"). Ultra Bra:n viimeinen keikka Tavastialla, olin siellä. Kun Bryan Adams esiintyi Hietsu 99 -festivaalilla, ja päivän päätteeksi lava syttyi tuleen (festareita ei järjestetty sen jälkeen ainakaan hetkeen), todistin tulenlieskoja.
Mikä näistä olisi loogisin päätelmä: a) nykyään ei vaan ole historiallisia hetkiä musiikissa yhtä paljon kuin männävuosina (vanhan kurpan päätelmä) vai b) olen vanha kurppa joka nostalgisoi? ;)
Tylsä olen myös siinä mielessä, että tällä hetkellä asun vain muutaman korttelin päässä tuosta Oulun keskustan ylpeydenaiheesta, 45 Specialista. Käynkö siellä keikoilla hyppimässä harva se hetki? No en. Viimeisestä käynnistä on yli kaksi kuukautta. En mie vaan jaksa. Keikat alkavat aina hirvittävän myöhään, ja musiikki on niin kovalla että korvatulpat ovat pakollinen asuste.
Toisaalta, tällä hetkellä vaan tuntuu siltä ettei ole mitään paikalle raahautumisen arvoista. Ainakin silloin kun itse olin lukiolainen pääkaupunkiseudulla niin oli historiallisia keikkoja! Kun Don Huonot ja Apulanta vetivät yhteisen keikan Lepakossa ennenkuin se purettiin, I was there. Kun Korson Ankkarock oli vielä ilmainen festari niin kävin kuuntelemassa HIM:n haparoivia ensiaskeleita (Valolla oli vielä pitkä tukka ja bändi veti Chris Isaacin "Wicked Gamesia"). Ultra Bra:n viimeinen keikka Tavastialla, olin siellä. Kun Bryan Adams esiintyi Hietsu 99 -festivaalilla, ja päivän päätteeksi lava syttyi tuleen (festareita ei järjestetty sen jälkeen ainakaan hetkeen), todistin tulenlieskoja.
Mikä näistä olisi loogisin päätelmä: a) nykyään ei vaan ole historiallisia hetkiä musiikissa yhtä paljon kuin männävuosina (vanhan kurpan päätelmä) vai b) olen vanha kurppa joka nostalgisoi? ;)
torstaina 16. heinäkuuta 2009
Tunnusmusiikkia tälle kesälle
Vietin juhannukseni Tallinnassa kuuntelemassa keskikesän juhlafestivaalin iloista musiikkitarjontaa. Oli todella hauska fiilis, kaikki hymyilivät ja tunnelmoivat merenrannan äärellä auringon laskiessa latin-musiikin tahtiin. Oli suomalaisena hyvin hämmentävää nähdä kuinka saksofonisti pyysi yleisöä kääntymään selin lavaan nähden, halaamaan itselleen tärkeätä ihmistä ja katselemaan auringonlaskua samalla kun he soittivat "Quiet Nights of Quiet Stars" eli "Corcovadon". Kuinkas sitten kävikään, yleisö totteli! Valitettavasti oma tärkeä ihmiseni oli sillä hetkellä lavalla soittamassa, joten jouduin halaamaan itseäni, mutta lohdutuksena sain osakseni paljon eleitä ja ilmehdintöjä lavalla soittavalta mieheltäni.
Tallinnan reissu oli todella antoisa. Valitettavasti levyt maksoivat yhtä paljon kuin Suomessakin, joten tyydyin metsästämään alelaareja. Levykauppojen anti oli erilaista kuin kotona, oli virkistävää nähdä kuinka paikallisen ostoskeskuksen levyosasto ei ollut kaupallisen soittolistaradion/tv:n orjuuttama, vaan hyllyiltä löytyi Mike Oldfieldia (ketä rupesi pelottamaan tuota kuunnellessa?), Dire Straitsia, Dingoa (!!!) ynnä muita sekalaisia tapauksia uudemman popin seassa.
Uusiakin musiikkituttavuuksia tuli yhden illan aikana isot kasat. Vietin iltaa muruni bändikavereiden kanssa, ja bändin perkussionisti hoiti tiskijukan hommia soittamalla tietokoneeltaan kokoelmaansa espanjan- ja portugalinkielistä poppia, etnoa, hiphoppia ja mitä lie. Erityisesti korvaani jäi muhimaan laulajakitaristi Sara Tavares, joka popahtavasta hempeydestään huolimatta iski lujaa. Lämmin kesäilta puutarhassa, lasillinen hyvää viiniä ja taustalla poriseva keskustelu suomeksi, eestiksi ja englanniksi, sekä taustalla soiva hyväntuulinen ja taidokas soitto, mikäs sen hauskempaa!
Ja siltä varalta että musiikkimahaan jäi tilaa vielä yhdelle laulajakitaristinaiselle, niin olkaa hyvä: Joyce. Kesäisiä tunnelmia teille kaikille :)
Tallinnan reissu oli todella antoisa. Valitettavasti levyt maksoivat yhtä paljon kuin Suomessakin, joten tyydyin metsästämään alelaareja. Levykauppojen anti oli erilaista kuin kotona, oli virkistävää nähdä kuinka paikallisen ostoskeskuksen levyosasto ei ollut kaupallisen soittolistaradion/tv:n orjuuttama, vaan hyllyiltä löytyi Mike Oldfieldia (ketä rupesi pelottamaan tuota kuunnellessa?), Dire Straitsia, Dingoa (!!!) ynnä muita sekalaisia tapauksia uudemman popin seassa.
Uusiakin musiikkituttavuuksia tuli yhden illan aikana isot kasat. Vietin iltaa muruni bändikavereiden kanssa, ja bändin perkussionisti hoiti tiskijukan hommia soittamalla tietokoneeltaan kokoelmaansa espanjan- ja portugalinkielistä poppia, etnoa, hiphoppia ja mitä lie. Erityisesti korvaani jäi muhimaan laulajakitaristi Sara Tavares, joka popahtavasta hempeydestään huolimatta iski lujaa. Lämmin kesäilta puutarhassa, lasillinen hyvää viiniä ja taustalla poriseva keskustelu suomeksi, eestiksi ja englanniksi, sekä taustalla soiva hyväntuulinen ja taidokas soitto, mikäs sen hauskempaa!
Ja siltä varalta että musiikkimahaan jäi tilaa vielä yhdelle laulajakitaristinaiselle, niin olkaa hyvä: Joyce. Kesäisiä tunnelmia teille kaikille :)
perjantaina 10. heinäkuuta 2009
Huijui, paljon on tässä välissä ehtinyt tapahtumaan.
Ensinnäkin loppukevät vierähti tyylikkäästi joko sairastellen tai pääsykokeissa. Takana kolmet eri pääsykokeet eri vaiheineen sekä kaksi ylähengitystientulehdusta, molemminpuolinen silmätulehdus, korvatulehdus sekä tulehtunut viisaudenhammas (kaksi hammasta leikattiin pois viime viikolla).
Mutta mutta. Takana ovat taudit ja edessäpäin maisemanvaihdos: Muusikotar muuttaa muihin musiikkimaisemiin, suuntana Kuopio! Kiltit kuopiolaiset päättivät antaa minulle mahdollisuuden opiskella heidän koulussaan sympaattisten pääsykokeiden perusteella, huråå! Luette siis tulevan musiikkipedagogin (eli lauluopen) blogia :)
Ensinnäkin loppukevät vierähti tyylikkäästi joko sairastellen tai pääsykokeissa. Takana kolmet eri pääsykokeet eri vaiheineen sekä kaksi ylähengitystientulehdusta, molemminpuolinen silmätulehdus, korvatulehdus sekä tulehtunut viisaudenhammas (kaksi hammasta leikattiin pois viime viikolla).
Mutta mutta. Takana ovat taudit ja edessäpäin maisemanvaihdos: Muusikotar muuttaa muihin musiikkimaisemiin, suuntana Kuopio! Kiltit kuopiolaiset päättivät antaa minulle mahdollisuuden opiskella heidän koulussaan sympaattisten pääsykokeiden perusteella, huråå! Luette siis tulevan musiikkipedagogin (eli lauluopen) blogia :)
sunnuntaina 19. huhtikuuta 2009
Studiosta toipuneena
Jestas sentään. Pääsimme bändimme kanssa kauan hehkutetulle studioreissulle äänittämään ensimmäistä singlejulkaisuamme. Olimme optimistin elkein varanneet vain kaksi päivää studioaikaa, mutta ensimmäisen päivän loppupuolella tuijotimme toisiamme kauhun ja pelon täyttämin silmin kun kävi selväksi ettei kaksi päivää riitä mihinkään. Varasimme sitten kolmannen päivän, joka osoittautui todella hyväksi ratkaisuksi. Note to self: älä aliarvioi tarvitsemaasi aikaa mitä tulee studiolla äänittämiseen.
Studiossa laulaminen ja soittaminen oli aluksi aika hulppeata, mutta karu totuus paljastui heti ensimmäisten ottojen aikana: studiolaitteet tallentavat aivan kaiken. Tavalliset pa-laitteet keikalla antavat anteeksi pienet epävarmuudet, mutta studiotason kamppeet taltioivat jokaikisen pienen yksityiskohdan. Kun yhdistetään kyseinen fakta siihen, ettei ylpeys anna sen vertaa myöten että jättäisi jälkipolvien kuultavaksi pienenpieniä lauluteknisiä äpäräongelmia, niin voitte arvata miten paljon aikaa ja vaivaa meni ongelmakohtien hinkkaamiseen.
Pieni työmoraalikriisi iski! Itse olen kauhistellut ajatusta siitä, että studiossa vetäisi ihan persiilleen ja antaisi miksaajan tehdä studiotaikojaan poistamalla epävireisyydet ynnä muut. Kallista studioaikaa kului kun oma ylpeys ei antanut periksi. Ja kah: tähtivieraamme Kovan Luokan Listoillakin Menestynyt Muusikko lampsi sisään, veti omat osuutensa mahtavasti mutta jätti jälkeensä aika selkeitä virheitä ottoonsa. Tuijotin ja kuuntelin hämmennyksestä sekaisin, kun TähtiMuusikko kuunteli omat osuutensa, totesi että "Njooh, aika jees, mitä nyt tuo yksi räikeä nuotti mutta autotunetetaan se. Mun ylpeyteni ei siitä kärsi".
Mielenkiintoinen kahtiajako. Jos yrittää tehdä jatkuvasti oikein, minimoida mahdolliset virheet ja analysoi soittamistaan herkeämättä, niin lopputuloksena saattaa olla virheetöntä, mutta varovaista jälkeä. Toisin taas jos menee ja soittaa ilman estoja: virheitä saattaa syntyä kuin sieniä sateella, mutta tuloksena on tulkinnallisesti vahvempaa jälkeä. Tulevaisuutta varten yritän löytää näiden kahden ääripään väliltä sen kultaisen keskitien.
Mutta muuten meni ihan älyttömän hyvin. Oli aika hulppeata kun oman biisin sello-osuuksia (!) äänitettiin. Istahdin tuottajan tuolille ja ohjastin Kovan Luokan Tähtimuusikkoamme millälailla haluaisin hänen soittavan eri osuuksia. Ette arvaakaan sitä täyttymyksen tunnetta, joka tulee siitä kun joku ammattimuusikko soittaa soolo-osuuden tekemääsi kappaleeseen, ja tulkinnallaan antaa sen viimeisen silauksen vangitsemalla kappaleen tunteen täydellisesti muutamalla nuotilla. Myönnän: itkin onnesta. Pelottavaa oli myös se, kun havaitsi olevansa ohjat käsissä. Piti sanoa suoraan jos ei pitänyt jostain, ja piti vaan suorasukaisesti käskeä/ohjata/pyytää toista soittamaan erilailla. Oli siinä kiltillä tytöllä vaikeuksia. Naurettavaa toisaalta, että sisälläni kävin kauheita myrskyjä ja kamppailuja siitä miten "käsken" minua ammattitaitoisempaa ihmistä tekemään paremmin, kun mitä luultavammin kyseinen ammattisetä ei ollut moksiskaan ja odotti tyynenä ohjeistuksia. Voitin kamppailun, ohjastin tilannetta, tulos oli parempaa kuin mitä olisin osannut odottaa. Erityisen iloinen olin siitä, kun keksin sellolle uuden rytmikulun aika kimuranttiin kohtaan, ja äänitettyämme sen äänittäjämme kääntyi puoleeni ja totesi tyylikkäästi että "Helvetin hyvä idea". Sisäinen voitto!
Reissun jäljiltä on aika voipunut olo. Heti kun pääsin kotiin niin keho antoi periksi uhkaavalle flunssalle. Oli kiintoisaa täytellä yhteishakulomakkeita reissun jäljiltä. Viimeiset neljä vuotta tähdännyt siihen että pääsisin opiskelemaan lauluopettajaksi ammattikorkealle, ja nyt kun olisi käänteentekevä hetki tehdä siitä tavoitteesta totta niin ei voisi enää vähempää kiinnostaa. Pistin kyllä paperit menemään, mutta oli se aika järkyttävää huomata miten vähän se enää merkitsi. Tai sitten studioväsy ja flunssa vaan estivät minua tekemästä fiksuja päätöksiä. Oh well.
Studiossa laulaminen ja soittaminen oli aluksi aika hulppeata, mutta karu totuus paljastui heti ensimmäisten ottojen aikana: studiolaitteet tallentavat aivan kaiken. Tavalliset pa-laitteet keikalla antavat anteeksi pienet epävarmuudet, mutta studiotason kamppeet taltioivat jokaikisen pienen yksityiskohdan. Kun yhdistetään kyseinen fakta siihen, ettei ylpeys anna sen vertaa myöten että jättäisi jälkipolvien kuultavaksi pienenpieniä lauluteknisiä äpäräongelmia, niin voitte arvata miten paljon aikaa ja vaivaa meni ongelmakohtien hinkkaamiseen.
Pieni työmoraalikriisi iski! Itse olen kauhistellut ajatusta siitä, että studiossa vetäisi ihan persiilleen ja antaisi miksaajan tehdä studiotaikojaan poistamalla epävireisyydet ynnä muut. Kallista studioaikaa kului kun oma ylpeys ei antanut periksi. Ja kah: tähtivieraamme Kovan Luokan Listoillakin Menestynyt Muusikko lampsi sisään, veti omat osuutensa mahtavasti mutta jätti jälkeensä aika selkeitä virheitä ottoonsa. Tuijotin ja kuuntelin hämmennyksestä sekaisin, kun TähtiMuusikko kuunteli omat osuutensa, totesi että "Njooh, aika jees, mitä nyt tuo yksi räikeä nuotti mutta autotunetetaan se. Mun ylpeyteni ei siitä kärsi".
Mielenkiintoinen kahtiajako. Jos yrittää tehdä jatkuvasti oikein, minimoida mahdolliset virheet ja analysoi soittamistaan herkeämättä, niin lopputuloksena saattaa olla virheetöntä, mutta varovaista jälkeä. Toisin taas jos menee ja soittaa ilman estoja: virheitä saattaa syntyä kuin sieniä sateella, mutta tuloksena on tulkinnallisesti vahvempaa jälkeä. Tulevaisuutta varten yritän löytää näiden kahden ääripään väliltä sen kultaisen keskitien.
Mutta muuten meni ihan älyttömän hyvin. Oli aika hulppeata kun oman biisin sello-osuuksia (!) äänitettiin. Istahdin tuottajan tuolille ja ohjastin Kovan Luokan Tähtimuusikkoamme millälailla haluaisin hänen soittavan eri osuuksia. Ette arvaakaan sitä täyttymyksen tunnetta, joka tulee siitä kun joku ammattimuusikko soittaa soolo-osuuden tekemääsi kappaleeseen, ja tulkinnallaan antaa sen viimeisen silauksen vangitsemalla kappaleen tunteen täydellisesti muutamalla nuotilla. Myönnän: itkin onnesta. Pelottavaa oli myös se, kun havaitsi olevansa ohjat käsissä. Piti sanoa suoraan jos ei pitänyt jostain, ja piti vaan suorasukaisesti käskeä/ohjata/pyytää toista soittamaan erilailla. Oli siinä kiltillä tytöllä vaikeuksia. Naurettavaa toisaalta, että sisälläni kävin kauheita myrskyjä ja kamppailuja siitä miten "käsken" minua ammattitaitoisempaa ihmistä tekemään paremmin, kun mitä luultavammin kyseinen ammattisetä ei ollut moksiskaan ja odotti tyynenä ohjeistuksia. Voitin kamppailun, ohjastin tilannetta, tulos oli parempaa kuin mitä olisin osannut odottaa. Erityisen iloinen olin siitä, kun keksin sellolle uuden rytmikulun aika kimuranttiin kohtaan, ja äänitettyämme sen äänittäjämme kääntyi puoleeni ja totesi tyylikkäästi että "Helvetin hyvä idea". Sisäinen voitto!
Reissun jäljiltä on aika voipunut olo. Heti kun pääsin kotiin niin keho antoi periksi uhkaavalle flunssalle. Oli kiintoisaa täytellä yhteishakulomakkeita reissun jäljiltä. Viimeiset neljä vuotta tähdännyt siihen että pääsisin opiskelemaan lauluopettajaksi ammattikorkealle, ja nyt kun olisi käänteentekevä hetki tehdä siitä tavoitteesta totta niin ei voisi enää vähempää kiinnostaa. Pistin kyllä paperit menemään, mutta oli se aika järkyttävää huomata miten vähän se enää merkitsi. Tai sitten studioväsy ja flunssa vaan estivät minua tekemästä fiksuja päätöksiä. Oh well.
perjantaina 13. maaliskuuta 2009
Kevätiltojen kunniaksi
Eilen vietettiin rumpalikultani kanssa suloisen korni aamupäivä juoden kahvia ja katsellen yhtä parhaimpia näkemiäni musiikki-DVD:itä. Suosittelen siis todella lämpimästi James Taylorin "One Man Band":n katsomista!
James Taylor on malliesimerkki 1960-1970 -lukujen kultaisesta singer/songwriter-genrestä. Mies aloitti uransa kiertelemällä Yhdysvaltoja kitaransa kera lauleskelemalla omia kappaleitaan kahviloissa ja yökerhoissa. Eiköhän sekin kerro jotain, että hän seurusteli Joni Mitchellin kanssa. Enough said. Tässä pätkä yhdestä hänen tunnetuimmista kappaleistaan, "Fire And Rain".
DVD:n konsertissa tunnelmoidaan pelkän kitaran ja pianon kanssa. Siitä huolimatta soundimaailma on täyteläinen, eivätkä kappaleet tunnu olevan puutteellisia. Taylor piikittelee musiikin konemaisuutta kappaleessaan "Slap Leather", ja viljelee huumoria muutenkin aina kun kerkiää. Paras näkemäni rumpukone! Taylor ammentaa musiikissaan folkin, countryn, popin, rokin ja bluesin pohjattomasta lähteestä, ja suoriutuu kaikista tyylilajeista esimerkillisesti. Tykkään! Minkäs sille voi, Muusikotar ihastuu aina laulu+kitara-komboihin. Taylorin musiikki häilyy kauniin ja lähes kornin amerikkalaisen idyllin rajamailla, ja siksi suosittelen jättämään turhan ryppyotsaisuuden naulakkoon tätä kuunnellessa.
Suosittelen konserttia rauhallisiin aamuhetkiin, jolloin voi rauhassa keitellä kahvia ja asetella valkovuokkoja maljakkoon auringon noustessa hiljalleen samalla kun suunnittelet vapaapäivän menojasi.
(Eipä tuo miehen tyyli ole muuttunut minnekään kahdessakymmenessä vuodessa mihinkään!)
James Taylor on malliesimerkki 1960-1970 -lukujen kultaisesta singer/songwriter-genrestä. Mies aloitti uransa kiertelemällä Yhdysvaltoja kitaransa kera lauleskelemalla omia kappaleitaan kahviloissa ja yökerhoissa. Eiköhän sekin kerro jotain, että hän seurusteli Joni Mitchellin kanssa. Enough said. Tässä pätkä yhdestä hänen tunnetuimmista kappaleistaan, "Fire And Rain".
DVD:n konsertissa tunnelmoidaan pelkän kitaran ja pianon kanssa. Siitä huolimatta soundimaailma on täyteläinen, eivätkä kappaleet tunnu olevan puutteellisia. Taylor piikittelee musiikin konemaisuutta kappaleessaan "Slap Leather", ja viljelee huumoria muutenkin aina kun kerkiää. Paras näkemäni rumpukone! Taylor ammentaa musiikissaan folkin, countryn, popin, rokin ja bluesin pohjattomasta lähteestä, ja suoriutuu kaikista tyylilajeista esimerkillisesti. Tykkään! Minkäs sille voi, Muusikotar ihastuu aina laulu+kitara-komboihin. Taylorin musiikki häilyy kauniin ja lähes kornin amerikkalaisen idyllin rajamailla, ja siksi suosittelen jättämään turhan ryppyotsaisuuden naulakkoon tätä kuunnellessa.
Suosittelen konserttia rauhallisiin aamuhetkiin, jolloin voi rauhassa keitellä kahvia ja asetella valkovuokkoja maljakkoon auringon noustessa hiljalleen samalla kun suunnittelet vapaapäivän menojasi.
(Eipä tuo miehen tyyli ole muuttunut minnekään kahdessakymmenessä vuodessa mihinkään!)
perjantaina 27. helmikuuta 2009
Elämä on vienyt pientä Muusikotarta sellaisiin ulottuvuuksiin, joita ei neiti kokenut kovin todennäköisiksi. Bändimme sai pari levy-yhtiötä kiinnostumaan tuotannostamme. Neuvotteluja ja ajatuksia on viritelty pitkin kevättä. Ja nyt, viime sunnuntaina, sain kuulla vuoden mullistavimmat uutiset: saimme oikean, ihka-aidon levytyssopimuksen todella asialliselta yhtiöltä. Ja juuri sellaisen kuin olimme toivoneetkin.
Tuntuu aivan järjettömän, ihmeellisen, käsittämättömän uskomattomalta ajatukselta. Totta helkkarissa tämän eteen on nähty vaivaa, silti se hämmentää. Ja olen ihan äärettömän onnellinen siitä, että bändiläiset ovat ottaneet meitinkin kappaleita ohjelmistoomme.
Kappaleiden teko ja laulelu kun on ollut minulle ennemminkin sellainen salainen pahe. Ihan pilttinä tein sitä salaa aina kävellessäni kotiin koulusta. Asuimme sen verran syrjässä, joten harvemmin kukaan ikinä käveli vastaan kotimatkallani. Tepastellessani hoilasin menemään, ja vedin hatusta kappaleitteni aiheet ja sanoitukset. Taattua free-jazzia. Yläasteikäisenä aina vapaa-aikanani istuin sähköurkujen tai kitaran ääressä näpelöimässä. Kävin kyllä soittotunneilla, mutten saanut minkäänlaista teoriaopetusta. Urkuopettajani kilttinä setänä piti minulle joskus sävellystunnin, ja kuulin parhaimman rakentavan kritiikin ja neuvon ikinä liittyen kappaleeni yllättävään sävellajivaihdokseen.
Neuvo jäi muistiin, kiitos siitä. Ja kiitos myös myöhemmälle sovitusopettajalleni, joka antoi kaikki lusmuiluni anteeksi jos onnistuin tekemään kappaleen. Ja järrrrjetön kiitos kuuluu totta kai bändin pojille, jotka eivät nauraneet Muusikotarta pihalle kun ujona neitona kesällä -06 ääni väristen esitteli paria biisiään.
Herttinen.
Tuntuu aivan järjettömän, ihmeellisen, käsittämättömän uskomattomalta ajatukselta. Totta helkkarissa tämän eteen on nähty vaivaa, silti se hämmentää. Ja olen ihan äärettömän onnellinen siitä, että bändiläiset ovat ottaneet meitinkin kappaleita ohjelmistoomme.
Kappaleiden teko ja laulelu kun on ollut minulle ennemminkin sellainen salainen pahe. Ihan pilttinä tein sitä salaa aina kävellessäni kotiin koulusta. Asuimme sen verran syrjässä, joten harvemmin kukaan ikinä käveli vastaan kotimatkallani. Tepastellessani hoilasin menemään, ja vedin hatusta kappaleitteni aiheet ja sanoitukset. Taattua free-jazzia. Yläasteikäisenä aina vapaa-aikanani istuin sähköurkujen tai kitaran ääressä näpelöimässä. Kävin kyllä soittotunneilla, mutten saanut minkäänlaista teoriaopetusta. Urkuopettajani kilttinä setänä piti minulle joskus sävellystunnin, ja kuulin parhaimman rakentavan kritiikin ja neuvon ikinä liittyen kappaleeni yllättävään sävellajivaihdokseen.
"Kuulepa, tässä sointukulussa on pienoinen ongelma"
"Kui?"
"No katsopas, kun sointujen pitäisi seurata toisiaan sillälailla fiksusti, että ne kuulostaisi hyvältä. Ja tällä hetkellä tää on vähän hassu"
"Ööööö..."
"No katopa, tää kuulostaa samalta kuin jos sä puhuisit jostain yhdestä aiheesta, ja kesken lauseen vaihtaisit puheenaihetta. Tyyliin: 'No sitten me soiteltiin silleen että -kahvi on loppu-'. Ymmärrätkö?".
Neuvo jäi muistiin, kiitos siitä. Ja kiitos myös myöhemmälle sovitusopettajalleni, joka antoi kaikki lusmuiluni anteeksi jos onnistuin tekemään kappaleen. Ja järrrrjetön kiitos kuuluu totta kai bändin pojille, jotka eivät nauraneet Muusikotarta pihalle kun ujona neitona kesällä -06 ääni väristen esitteli paria biisiään.
Herttinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
